Tänään klo 21 Teemalla

Sama juttu harmitti minua. Painotettiin aika paljon tuota medikalisaatiopuolta, joka nyt tietysti on kritisoinnin arvoinen asia sinänsä, mutta ahdistuksesta sairautena ei tarjonnut oikein mitään uutta. Toisaalta harvoinpa nuo TV-dokumentit mitään niin ihmeellistä osaavat kertoakaan asiaan paremmin perehtyneille.

Samoin petyin hiukan siihen, että kuvauksesta huolimatta ohjelmassa käsiteltiin aika vähän yhteiskunnallisten ilmiöiden vaikutusta ihmisen henkiseen hyvinvointiin. Yksinäisyyttä ja tuen puuttumista sivuttiin kyllä.

Minulla vahvistui tuon katsomisen jälkeen se tunne, että sairaalloista ahdistusta potevaa on sitä itse kokemattoman vaikea ymmärtää. Se sekoitetaan juuri normaaliin arkiseen ahdistuksen tunteeseen. Minulla on itselläni vielä lisähaasteena se, että ahdistuksen aiheet ovat monet ns. normaaleja, mutta ahdistuksen intensiteetti ja esiintymisen herkkyys ovat sairaalloisella tasolla.

Ohjelmassahan mies sanoi ahdistuvansa yhtäkkiä vaikka teepannun näkemisestä, kun taas minulla se ei ole tuollaista. Ahdistun mm. vanhenemisesta, sairauksien pelosta, talouden tilanteesta, uusista asioista ja muutoksista, minuun kohdistuvista odotuksista, ympäristöön kohdistuvista uhista ja yksin jäämisestä, eli saan todella usein kuulla, että tuohan on normaalia, elät vaan ja teet niin ahdistus unohtuu. Mutta kun se ei mene niin. Kun elän ja teen, niin ahdistus vain kasvaa. Se on lamauttavaa, ja kun huomaan itsessäni - tai muissa - esimerkiksi vanhenemisesta muistuttavia asioita, päästä heittää, oksettaa, mahanpohjaa kuristaa ja olo muuttuu epätodelliseksi. Tätä h.elvettiä on pitkin päivää, kun kaikki ympärillä muistuttaa omasta ja muiden vanhenemisesta, nykypäivän vaatimuksista, maailman muuttumisesta ja yksin jäämisestä.