Alkoi tässä mietityttää, että kuinka monella teistä masentuneista on ollut lapsena esimerkiksi syntymäpäiväkutsuja? Ehtona tässä teoriassa on se, että lapsella on ollut edes joitakin kavereita, joita kutsua. Jos niitäkään ei ole ollut, ongelma on varmasti vielä syvempi.
Tuli vain mieleen, että tuo lastenkutsujen järjestäminen indikoi mielestäni aika hyvin sitä, kuinka paljon vanhemmat viitsivät lapseensa panostaa. Vanhemmathan usein inhoavat niiden järjestämistä, joten siinä todella ajatellaan lapsen parasta eikä omaa. Meitä oli kolme lasta ja ainoa, jolle kutsuja järjestettiin oli se rakastetuin lapsi eli siskoni, josta kehittyi myöskin tasapainoisin aikuinen. Olin lapsena äärimmäisen kiltti ja vaivaton ja sain kuulla usein kehuja muilta kuin vanhemmiltani, joten väittäisin nykyistä pahaa oloani vanhempien piittaamattomuuden seuraukseksi eikä päinvastoin.
Luulen että menen hautaan sen mysteerin kanssa, miksi vanhempani ovat vauvasta asti inhonneet minua. Älkää nyt ymmärtäkö tätä niin, että teen tuon päätelmän lastenkutsujen järjestämättä jättämisestä - se nyt vain tupsahti mieleen yhtenä yksityiskohtana.
Tuli vain mieleen, että tuo lastenkutsujen järjestäminen indikoi mielestäni aika hyvin sitä, kuinka paljon vanhemmat viitsivät lapseensa panostaa. Vanhemmathan usein inhoavat niiden järjestämistä, joten siinä todella ajatellaan lapsen parasta eikä omaa. Meitä oli kolme lasta ja ainoa, jolle kutsuja järjestettiin oli se rakastetuin lapsi eli siskoni, josta kehittyi myöskin tasapainoisin aikuinen. Olin lapsena äärimmäisen kiltti ja vaivaton ja sain kuulla usein kehuja muilta kuin vanhemmiltani, joten väittäisin nykyistä pahaa oloani vanhempien piittaamattomuuden seuraukseksi eikä päinvastoin.
Luulen että menen hautaan sen mysteerin kanssa, miksi vanhempani ovat vauvasta asti inhonneet minua. Älkää nyt ymmärtäkö tätä niin, että teen tuon päätelmän lastenkutsujen järjestämättä jättämisestä - se nyt vain tupsahti mieleen yhtenä yksityiskohtana.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mä olen masentunut ja mulla ei koskaan ollut lastenkutsuja. Syynä taisi olla se, että olen syntynyt heinäkuussa, kaikki kaverit lomalla jossain ja itsekin olin aina mökillä. Siellä pidettiin kunnon synttärit, joissa oli pääasiassa aikuisia ja jokunen lapsi. Aika pienenä huomasin, että aikuiset antavat parempia lahjoja kuin kaverit saivat omilla lastenkutsuillaan. Sen jälkeen en enää niin kaivannut lastenkutsuja. Sisaruksilla oli joitain kutsuja, mutta olivatkin syntyneet kouluvuoden aikana eli kaverit olivat maisemissa.
Ei ollut ystäviä eikä lastenkutsuja. Mistä luulet, että vanhempasi 'vihasivat' sinua? Kuulostan marttyyrilta jos sanoisin etten syytä pedofiili sukulaistaan omista nykyisistä ongelmistani. Itse on ole syypää kaikkeen ja itse voin kaiken myös korjata.
On kyllä riipaiseva muisto lastenkutsuista joita ei voinut järjestää kun ei ollut kavereita. Karu kohtalo kenelle tahansa :(.
Hohhoijakkaa insestitautipaikoissa monelle varmaan oli hyvä päivä jos ei
joku ollut koko ajan syyllistämässä tai jollain lailla alas painamassa.
Vielä siihen ny lastenkutsuja tai muita kissainristiäisiä.
Youtube tuomari Nurmio lasten mehuhetki. Repikää siitä.
Paljon on ollut nykyään pohdintaa perhe- ja naisten viikolehdissä lastenkutsuista. Ne ovat monessa perheessä ja varmaan erikoisesti lapsille painajainen. Mitä vanhemmat ovat väsyneitä, ei ole rahaa järjestää, ostaa kalliita lahjoja lasten kaverien synttärille ?
Moni yksinäinen lapsi kokee surkeutta, kun luokkatoverit puhuvat juhlistaan, kutusuvat muita, mutta koskaan tai hyvin harvoin tulee kutsutuksi. Kun oma synttäripäivä sitten tulee, ei voi tai ei pysty ketään kutsumaan (ei kutsuttavia, kotini köyhä, alkeellinen). Jatkuuko sama kuvio joskus työpaikalla?
Mikäli meikäläisen lapsuudessa olisi ollut muotia lasten synttärit niin tuksin olisin saanut montakaan kutsua ja en olisi pystynyt vastavuoroisesti niitä järjestämään.
Samoin äitien - ja isäinpäiväkorttien teko lapsiryhmässä on monelle painajainen ja jopa häpeä, kun ei olen sankaria, jolle kortin rustaa.
Ei oo ollut lastenkutsuja ja itseasiassa syntymäpäiviä ei ole muistettu sen jälkeen kun täytin 7. Minusta kasvoi sitten ihminen joka ei osaa juhlia mitään. Mutta eipä tuo mikään trauma ole.
"Mistä luulet, että vanhempasi 'vihasivat' sinua?"
Tuon on ihan isäni minulle suoraan sanonut. Se oli jotenkin erityisen kova kolaus kuulla se isältä, koska olin kyllä huomannut, että äitini ei minusta pidä, mutta olin jotenkin pitänyt itseäni isän tyttönä. Eräänä iltana iltapalaa syödessäni, kun olin teini-ikäinen, isäni ykskaks ilman mitään riitaa totesi, että siskoni on ollut ainoa kunnon lapsi eikä minusta ja veljestäni ole ollut kuin haittaa. Tämä oli sinänsäkin omituinen lausahdus, koska emme olleet tuottaneet mitään harmia. En tiedä, mistä tällainen vanhempien inho joitakin lapsiaan kohtaan kumpuaa.
Tuossa lastenkutsuasiassa hiertää eniten juuri tuo eriarvoisuus - ihmettelin aina lapsena valokuvia isosiskoni kutsuilta, mutta olin niin sopuisa ja kiltti, etten koskaan uskaltanut kysyä, miksen itse ollut sellaisia saanut.
Ymmärrän kyllä hyvin tässä ketjussa esiin tulleita näkemyksiä siitä, kuinka kipeää se tekee, kun ei ole ystäviä keitä kutsua. Toivottavasti en loukannut ketään aloituksella. Lapsena yritin aina huomioida ne yksin ja ulkopuolelle jäävät (useimmiten heillä oli oikeastaan mielenkiintoisempia ajatuksia ja puuhia kuin muilla) ja kampittaa kiusaajia, kovasti toivon, että olen onnistunut helpottamaan sillä jonkun elämää edes hetkellisesti.
Et varmaan turhaa mieti, miksi vain yhdelle järjestettiin synttärit. Onhan tuo melkoista eriarvoistamista. Vika on kyllä vanhemmissasi, eikä sinussa.
Samaa mieltä ...lapsena en okein ymmärtänyt kunnolla...siskostani ja veljestäni on kansioittain kuvia ,,,minusta ei Yhtäkään........Äitini joskus selitti "ovat nyt hukassa" jostain joskus löytyvät....siskoni sanoi sitten "koskaanei löydy...sellaisia kun koskaan ei ole otettu" Olen nuorin....ihan sama kohtelu kuin sinulla ....koskaan en saa selitystä....Miksi!!!!!
Minusta tuo on todella outo ilmiö, aivan kuin vanhemmat vihaisivat omaa lastaan vauvasta asti. Ymmärrän sen jotenkin silloin, jos lapsi syntyy ei-toivottuna hyvin nuorille vanhemmille, joiden "elämä jää elämättä" sen vuoksi, mutta minäkin olin toivottu lapsi, joka hankittiin ihan tietoisesti.
Kun omien vanhempien rakkaus jää saamatta, se jättää lopuksi ikää irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunteen.
Hyvä surullinen. Osuit asian ytimeen. Sun kannattaa nyt välittömästi ottaa sellainen toimintasuunnitelma, että rupeat oikein märehtimään tuota lastenkutsu asiaa joka päivä vähintään tunnin - kahden ajan. Samalla syö sängyn pohjalla suklaata ja juo vaikka punaviiniä. Loppu vapaa-aikasi (24/7) voit tutkia kasvojesi rumuutta, näppylöitä ja pohtia muita lapsuuden traumoja esim. sitä miten pikku Markku 5-v töksäytti sinulle 6-vuotiaana, että sinulla on paksu nokka. Näitä kaikkea pohdit ja pohdit ja syöt samalla paljon makeaa.
Siitä se paranemin ja elämän hyvin vointi alkaa. Hyvää kevään jatkoa.
Taitaa olla aika tavallista, että vanhemmat inhoavat lastaan/lapsiaan. Asia on tabu ja siitä ei juuri puhuta. Omat vanhempani inhosivat minua lapsena, vaikka olin muka toivottu ja avioliittoon syntynyt. Minusta ei myöskään ole valokuvia, minulla ei ole aavistustakaan minkä näköinen lapsi olin. Koulukuvat ovat ainoat ja muutamat sukulaisten valokuva-albumeista bongaamat. Lapsuuteni oli ahdistava, koska ymmärsin pienestä pitäen, että olin jotain muuta, mitä vanhempani olivat kuvitelleet. Jäin myös ainoaksi lapseksi, ilmeisesti vanhemmuus oli heille niin järkyttävä kokemus etteivät tehneet enenpää lapsia. Ilmeisesti kaikkia ei vain ole luotu vanhemmuuteen. Pienenä yritin kaikkeni, jotta minua rakastettaisiin, mutta mikään ei auttanut tässä asiassa.
Tutustuin n. 20 vuotta sitten yhteen rouvaan, ystävystyimme ja ymmärsin hänen jutuistaan, että hänellä on 2 lasta. Todellisuudessa lapsia olikin 3. Keskimmäisestä silloin n. 13-vuotiasta poikaa hän ei koskaan maininnut. Ymmärsin, että hän
ei tästä pojasta vaan pitänyt.
Tällaista on maailma täynnä ja on aina ollut, ehkä aiheesta vain pitäisi puhua enemmän. Jokainen vanhempiensa inhon kokenut luulee olevansa aina yksin asian kanssa. Taas ne jotka ovat kokeneet vanhempiensa täyden rakkauden eivät voi tai halua asiaa ymmärtää.
Mites kun mulla oli joka vuos synttärikutsut ja olen silti masentunut
Sinulla masennukseen on vamaankin jokin muu syy kuin vanhempien piittaamattomuus. Uskon että lapsen mekaaninen, rakkaudeton hoitaminen on usein taustalla silloin, kun masennukseen ei tunnu löytyvän elämänhistoriasta mitään selkeää syytä.
Ja voihan moni vanhempi järjestellä kutsuja ulkoisen kuvan vuoksi, vaikkei henkisesti ole mukana ollenkaan. Monet amerikkalaisten superjulkkisäitien narkkarilapset ovat hyvä esimerkki aineellisesta yltäkylläisyydestä ja etäisestä suhteesta primaarivanhempaan.
Vaikea sanoa tuon yhden lauseen perusteella, mikä sinun pahan olosi taustalla voisi olla.