Olisko jostain tammikuusta asti ollut sillee välillä hirvee olo, sellanen, ettei jaksa mitään, eikä kiinnosta mikään. Viime viikolla oli 3päivää putkeen sellanen olo.
Viestittelin siskonkaa siitä, se käski laittaa eräälle tyypille viestiä siitä, no laitoin, ni se vaa, että soitellaan huomenna. No sit seuraavana päivänä se ei soittanut, vaikka sanoi soittavansa. Taas viestiteltiin siskonkaa, kun oli pahempi olo kuin edellisiltana. Sisko on laitoksessa, joten se sano siitä mun pahasta olosta jollekin ohjaajalle, joka soitti. Senkaa juttelin vähän aikaa, mut ei se oikein helpottanu, koska outo puhua tuntemattomalle, etenkin jos sisko kuunteli sitä puhelua.. Sit se, joka lupas soittaa, ni viestitteli munkaa tunnin ajan, illan mittaan se paha olo hälveni.
Seuraavana päivänä lähin tukihenkilönkaa keskustaan. Puhuin puhelimessa senkaa siitä eka, mut ei tullu mahdollisuutta kasvotusten puhua, kun mentiin erääseen paikkaan, jossa oli useita ihmisiä. Jotenkii tuli hirvee ahdistus tai sellanen olo, että purskahdan itkuun hetkenä minä hyvänsä, ni lähin lätkii sieltä. Sit se soitti perään ja puhuttiin jotain ja se vaan sano, että huomenna on kiva päivä ku on synttärit ja mennään syömään. Tokaisin sille vaan, että paitsi jos tapan itteni ennen sitä. Ja sen jälkee löin luurin korvaan.
Samana päivänä se tuli käymään ja juteltiin pitkään siitä pahasta olosta ym.. Tai no lähinnä siitä, että ei kukaan voi estää jos haluan tehä itelleni jotain, mut se sai mut miettii mun perhettä, että mitä kaikki ajattelis ja mitä mun karvaturreille kävis.. Jotai se puhu, että tollasessa tilanteessa voi mennä jonnekin laitokseen tai vastaavaan, jossa alotetaan lääkitys ja on terapia, jossa saa jutella. Tarkoitti siis varmaan psykiatrista osastoo. :o En ikinä, koskaan, millonkaan astu jalallanikaan minnekään suljetulle. EN enää... Se tukihenkilö jo joskus tammi-helmikuussa sano, että pitää sanoo heti sille, jos on sellasia ajatuksia, että meinaan itelleni jotain tehdä.
Mut nyt on taas se pas*aolo.
Oon käynyt psykologin luona juttelemassa, viimeks tnä(maanantaina), mut tnä se lähinnä oli sitä, että se kerto sellasesta toisesta paikasta, jonne mä siirryn, kun tuli ikää liikaa, ettei voi jatkaa nyk.paikassa. V**uttaa vaan, että just kun on tottunut siihen nykyiseen, ni eiköhän sen pidä vaihtua.. En sanonut sille mitään viime viikkosesta jutusta, vaikka toisaalta olis pitänyt, mut halusin vaan äkkiä pois sieltä. Jo siellä käydessä oli sitä pahaa oloa ilmassa, harvinaisen hiljanen matkakin oli sinne ja takas. Jotenkii ei vaa huvita/kiinnosta taaskaan mikään.
Välillä oon tehnyt sillein, etten oo vastannut kenellekään päivän aikana puhelimeen, ni sit tänne on tullu poliisit. Ekalla kerralla tuli poliisit ja sit ne soitti ambulanssinkii tänne. Ja jouduin päivystykseen, koska äiti oli vähän keksinyt omiaan häkeen ja poliisit väitti, etten puhunut niille, ni sen takia jouduin päivystykseen, jossa jouduin olemaan koko yön. Toisella kerralla kävi pelkästään poliisit täällä ja ne kysy puhelimitse äitiltäni, että pitääkö se viedä päivystykseen. o.O Sehän sen tiesikii, että pitääkö. Välillä ei vaan yksinkertaisesti jaksa vastata puhelimeen, äiti soittelee ja kyselee siskosta, joka ei oo senkaa väleissä ja sit jos sanon että en tiedä, ni se rupee karjumaan, että älä stna valehtele. En jaksa ollla mikään niiden tiedonvälittäjä enää.
Kun ei vaan jaksa elää, mut en mä halua tehdäkään itelleni mitään. Itseasiassa mä tiedän, miks on tällanen olo, polvi, huoli siskon lapsista, jotka kärsii kotonaan ihan h**vetisti, lapsuuden traumaattiset laitosajat ym. Mut en vaa tiiä, miten sen p*skan olon saa pois!
Jos menee esim vaik omalääkärille ja sanoo tästä, ni mitä se tekee? Laittaa kenties lähetteen suljetulle? (ehkä ei kummiskaan, mut hirveet traumat jääny siitä, ku laitoksen aikaan ohj lähetti päivystykseen ja lääkäri sano, että moi, sä lähet nyt sinne ja sinne m1-lähetteellä, heippa.)
Viestittelin siskonkaa siitä, se käski laittaa eräälle tyypille viestiä siitä, no laitoin, ni se vaa, että soitellaan huomenna. No sit seuraavana päivänä se ei soittanut, vaikka sanoi soittavansa. Taas viestiteltiin siskonkaa, kun oli pahempi olo kuin edellisiltana. Sisko on laitoksessa, joten se sano siitä mun pahasta olosta jollekin ohjaajalle, joka soitti. Senkaa juttelin vähän aikaa, mut ei se oikein helpottanu, koska outo puhua tuntemattomalle, etenkin jos sisko kuunteli sitä puhelua.. Sit se, joka lupas soittaa, ni viestitteli munkaa tunnin ajan, illan mittaan se paha olo hälveni.
Seuraavana päivänä lähin tukihenkilönkaa keskustaan. Puhuin puhelimessa senkaa siitä eka, mut ei tullu mahdollisuutta kasvotusten puhua, kun mentiin erääseen paikkaan, jossa oli useita ihmisiä. Jotenkii tuli hirvee ahdistus tai sellanen olo, että purskahdan itkuun hetkenä minä hyvänsä, ni lähin lätkii sieltä. Sit se soitti perään ja puhuttiin jotain ja se vaan sano, että huomenna on kiva päivä ku on synttärit ja mennään syömään. Tokaisin sille vaan, että paitsi jos tapan itteni ennen sitä. Ja sen jälkee löin luurin korvaan.
Samana päivänä se tuli käymään ja juteltiin pitkään siitä pahasta olosta ym.. Tai no lähinnä siitä, että ei kukaan voi estää jos haluan tehä itelleni jotain, mut se sai mut miettii mun perhettä, että mitä kaikki ajattelis ja mitä mun karvaturreille kävis.. Jotai se puhu, että tollasessa tilanteessa voi mennä jonnekin laitokseen tai vastaavaan, jossa alotetaan lääkitys ja on terapia, jossa saa jutella. Tarkoitti siis varmaan psykiatrista osastoo. :o En ikinä, koskaan, millonkaan astu jalallanikaan minnekään suljetulle. EN enää... Se tukihenkilö jo joskus tammi-helmikuussa sano, että pitää sanoo heti sille, jos on sellasia ajatuksia, että meinaan itelleni jotain tehdä.
Mut nyt on taas se pas*aolo.
Oon käynyt psykologin luona juttelemassa, viimeks tnä(maanantaina), mut tnä se lähinnä oli sitä, että se kerto sellasesta toisesta paikasta, jonne mä siirryn, kun tuli ikää liikaa, ettei voi jatkaa nyk.paikassa. V**uttaa vaan, että just kun on tottunut siihen nykyiseen, ni eiköhän sen pidä vaihtua.. En sanonut sille mitään viime viikkosesta jutusta, vaikka toisaalta olis pitänyt, mut halusin vaan äkkiä pois sieltä. Jo siellä käydessä oli sitä pahaa oloa ilmassa, harvinaisen hiljanen matkakin oli sinne ja takas. Jotenkii ei vaa huvita/kiinnosta taaskaan mikään.
Välillä oon tehnyt sillein, etten oo vastannut kenellekään päivän aikana puhelimeen, ni sit tänne on tullu poliisit. Ekalla kerralla tuli poliisit ja sit ne soitti ambulanssinkii tänne. Ja jouduin päivystykseen, koska äiti oli vähän keksinyt omiaan häkeen ja poliisit väitti, etten puhunut niille, ni sen takia jouduin päivystykseen, jossa jouduin olemaan koko yön. Toisella kerralla kävi pelkästään poliisit täällä ja ne kysy puhelimitse äitiltäni, että pitääkö se viedä päivystykseen. o.O Sehän sen tiesikii, että pitääkö. Välillä ei vaan yksinkertaisesti jaksa vastata puhelimeen, äiti soittelee ja kyselee siskosta, joka ei oo senkaa väleissä ja sit jos sanon että en tiedä, ni se rupee karjumaan, että älä stna valehtele. En jaksa ollla mikään niiden tiedonvälittäjä enää.
Kun ei vaan jaksa elää, mut en mä halua tehdäkään itelleni mitään. Itseasiassa mä tiedän, miks on tällanen olo, polvi, huoli siskon lapsista, jotka kärsii kotonaan ihan h**vetisti, lapsuuden traumaattiset laitosajat ym. Mut en vaa tiiä, miten sen p*skan olon saa pois!
Jos menee esim vaik omalääkärille ja sanoo tästä, ni mitä se tekee? Laittaa kenties lähetteen suljetulle? (ehkä ei kummiskaan, mut hirveet traumat jääny siitä, ku laitoksen aikaan ohj lähetti päivystykseen ja lääkäri sano, että moi, sä lähet nyt sinne ja sinne m1-lähetteellä, heippa.)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kun sinulla on oikeinn paha olla, niin yksi tapa on tunteista kirjoittaminen vaikka ei edes kukaan vastaisi. Kirjoittaessa työstää pahaa oloaan sanoiksi ja ulos. Se helpottaa ja ei pyöri möykyn lailla rinnassa. Olen se itse kokenut nin monta kertaa. Kun oli aikoinaan paha olla ja ei ollut nettiä, niin kirjoittelin tavallisiin ruutuvihkoihin. Noita vikoja on melkoinen nippu ja ovat vieläkin talllessa.
On hyvä, että et tosissasi halua tehdä itselles pahaa.
Jos haluat olla rauhassa, niin kerro noille läheisilles, että haluat olla joskus vain oloissas ja ei tarvitse laittaa ketään perään. Tulet sitten kolostas ilmoille, kun siltä tuntuu.
Toivon kakke hyvää päivääs. Kirjoittele!
Tänää se tukihenkilö soitti ja puhuttiin tosta pahasta olosta. Se kehotti miettimään, että haluanko että se psykologi varaa ajan jollekii nuorisopsykiatrian erikoislääkärille. Sit kysyin, että mitä se auttais, ni se vaan sano, että voisit keskustella senkaa lääkkeistä, että kannattaako aloittaa ym.
Sen mielestä on näköjään sillei, että kaikkeen auttaa jotkin helkkarin lääkkeet! Triptyliä pitäs syödä polvikipuun, mut sivuoireena itsemurha-ajatukset ym, ja kerran jo niitä tuli sen lääkkeen takia, ni en halua. Mieluummin oon kipeen polvenkaa kuin kärsin ihan järkky huonosta olosta. Ja koska joskus ku jouduin psyk.osastolle, koska en puhunu jollekii kivikautiselle psykologille, ni siellä suljetulla ne pakotti syömään jtn mielialalääkettä, jota ei olis saanu syöttää alaikäiselle. Söin sitä jtn kuukauden ja lopetin heti, mut siitä jotain 3-4kk kesti järkyttävä päänsärky, johon ei auttanu mikään särkylääke.. En mä halua syödä mitään lääkkeitä, harvoin niistä on mitään hyötyä ollut.. Mut mä tiedän, ettei tää paska olo helpolla häviä.. Tnä ei ollu hirveen paha olo, ku oli muuta ajateltavaa, mut heti jos joutuu miettii esim siskon kärsiviä lapsia, ni tulee hirvee olo!
No eipä sitä yhden tai kahdenkaan mielialalääkkeen perusteella voi vielä mitään niistä sanoa. Itse olen syönyt toistakymmentä merkkiä mielialalääkkeitä. Nyt on menossa uudestaan lääke jonka aloitusoireena oli aluksi halu tehdä itsemurha. Toisella aloituskerralla menin psykoosiin ja laihduin 5kg viikossa. Oireet meni kuukaudessa ohi ja nyt on hyvä lääke ollut jo kolmatta vuotta.
Sepä se, entä jos rupeenkii taas syömään polvikipuun triptyliä10mg ja sit tulee taas niitä ajatuksia ja sit teen jotain itelleni sen lääkkeen aiheuttamien ajatusten takia!!?
Jos on vanhemmiten, miksei jo nuoremmallakin iällä alkanut syystä taikka
toisesta polvet kulumaan ja kipuilemaan, Rottavarmin Arttuuri auttaa.
750 mg tapu päivässä pidempiaikaisessa käytössä riittää, alkuun ehkä
kaks. Siihen sitten varovaisesti kunnon mukaan hieman vahvistavaa
liikuntaa lisäksi säännöllisesti, ei tarvii mennä rautalaakereita tunkemaan
sinnekkin. Maksavaurioita pittää yrittää varoa liialliseten tulehduskipulääkkeiden
käytön seurauksena, eli ei liikaa niitä tapuja nammariin.
No tää polvi ei oo silleesti kulunut vaan eräät impesillit makas väkisin päällä, että polvi vääntyi. Kutsuivat sitä jonkin sortin "kiinnipidoksi", koska eivät saaneet puhelinta vapaaehtosesti, ni dorkat päätti ottaa väkisin..
Taas meinaa olla p*ska olo. Äsken ku siivosin pupun aitausta ja häkkiä, oli sellanen normi iloinen mieli, sit tuntu, että taju lähtis tai jtn.. Nyt taas meinaa se paha olo jostain puskee päälle.. :o Varmasti vaikuttaa sekin, että ku on yli neljävuotta koskenu polveen, kokoajan pahentuen, ni nyt on välillä sillei, että jopa viikon koskematta, kuten eiliseen asti oli 5päivää koskematta, sit siskonkaa käytiin kävelee hirmu pitkä lenkki, jollaista en yleensä kävele, ni puolimatkasta kävely olikii sellasta, että parin metrin välein piti pysähtyä ku polvilumpion kohalta polvi löi lukkoon ja tuntu, että kohta lähtee lumpio sijoiltaan! Niin ei oo vielä ainakaa toistaiseks koskaan käynyt..
Pahan olon suurin aiheuttaja on se, kun miettii polvee, että miks ne sen teki ja että mikä tos polves on ja se v*tuttaa todella paljon, ettei niitä eräitä saa enää vastuuseen siitä... Ja se, että elänkö koko elämäni ton p*skan polvenkaa..