Hyvää Päääsiäistä kaikille!

Auringon tanssi

Yhä vieläkö, aurinko, karkeloinet
ilotanssia taivaalla pääsiäisaamun
kuin lapsuuden vuosina? Vieläkö voinet
tähän riemuita vainon ja murheen aikaan?

Miten kauas jo entiset keväät saikaan,
kun vaipua voin sinun karkelos taikaan,
yhä vielä sen muistelu virvoittaa mun
sydäntäin...Omin silmin sen nähdä tahdoin;
senvuoksi, kun sarasti pääsiäishuomen,
herättää tuli äidin; mut silmäluomen
raolleen jos sain, uni petti - min mahdoin!
Kun silmäni auks, jo aikoja rusko
oli poissa ja puolilla aamu; mut usko
ei tanssiisi, aurinko, horjunut: näki
se äiti ja muu aikuinen väki.

Kun valkeni siis pyhä pääsiäishuomen,
sinä tanssit metsälatvojen yllä.
Tämä täytti mun onnella, ihmettelyllä:
oli riemuun syytä, sen ymmärsin kyllä-
miks et olis iloinnut itseni tavoin,
kun Jeesuksen hauta taas oli avoin,
ylösnoussut Jeesus ja salissa taivaan,
hyvä Jeesus, nääntynyt ristin vaivaan!
Vaan että sa noustessas tanssit siksi,
oli ihmettä kumminkin, tiennyt en miksi.
Mut pääsiäsisaamuna tanssit.- en lainkaan
sitö epäillä saattanut, en likimainkaan.
Oi, mistä sen ihanan uskon sainkaan?

Mikä antaisi uskoa meille, meille,
epätoivoon ja tuskaan nääntyneille?
Kevät alati uus, maan kukoistusko,
yhä uudesti syttyvä huomenrusko,
valo päivien, auringon kirkkausko?
Tule takaisin, autuas lapsenusko,
suo väistyä epäilyn pilvihäivän,
viel anna mun nähdä karkelo päivän!

Ei mennyttä kaikki, se säilyi usko!
Näen, yhäti syttyy huomenrusko,
yhä karkelet, aurinko, näänhän sen kyllä,
vuossataistanssiais mailman yllä,
yön, päivän piiriä,, unen ja valveen,
käyt talvesta suveen ja suvesta talveen,
säderiemua suot, yön unhoitusta;
sinä vuodatat loistettas huipuille vuorten,
meren aavojen suot tuta kirkastusta,
maan kenttien nauttia alati nuorten
iankaikkista suot ylösnousemusta.

Ei valhetta, harhaa se varhainen usko:
Yhä, aurinko, tanssit, kun syttyy rusko
ylösnousemushuomenen, piiriäs liikut
kuin lapsuuden pääsiäisaamuin kiikut
kun souti ja hilpeät kevätlaudat.
Valon airut on avaava pimeät haudat,
elon henki on taittava kuoleman odan,
yli teräksen myrskyn ja surman ja sodan
hänen äänensä soi ylösnousemusta,
hänen äänensä lupaa lohdutusta
ja tuskiin unhoitusta,

Osa Kaarlo Sarkian v.1941 kirjoittamasta runosta