Olen 16 vuotias tyttö. Viimeiset kolme-neljä vuotta olen kärsinyt koko ajan pahenevista itsetunto-ongelmista. Vihaan naamaani, en kasvonpiirteitäni, mutta ihoani, joka on niin kuvottava, että vihaan itsekin katsoa itseäni. Vihaan vartaloani joka on liian iso, epämuodostunut ja kuvottava. Olen stressaantunu ja saan ahdistuskohtauksia, en voi hallita itkeämisiäni ja tuntuu että halkean ahdistukseen. Koko elämäni on täynnä ongelmia, enkä enää tiedä miksi herätä aamulla? Miksi nousta ylös joka päivä. Olen ensimmäisen vuoden opiskelija ammattikoulussa, opiskelen alaa, jota vihaan, koulu ahdistaa, stressi hajottaa mut, ja vapaa-ajalla makaan sängyllä ja tuijotan apaattisena kattoon.
Kokoajan oloni on yksinäinen ja väsynyt. Ystäviä kyllä on, ainakin luulin niin. Viime aikoina ei ole tuntunut siltä. Paras ystäväni käytännössä katkaisi välit lähes kokonaan, selittämättä.Ehkä hänen omat ongelmansa ajoivat hänet siihen ratkaisuun, kuka tietää. Tiedän vain sen, että yrityksistäni huolimatta menetin jonkun joka ymmärsi minua. Eräs ystäväni jonka olen tuntenut käytännössä koko ikäni, on edelleen hyvä ystäväni, mutta tuntuu kuin hänen aikansa ei ikinä riittäisi minulle asti.
Olen puhunut ongelmistani, olen nähnyt että kukaan ei ymmärrä, olen puhunut liikaa ja nähnyt että ketään ei enään kiinnosta. Miten voisin puhua kun kukaan ei jaksa kuunella? Silti olisi jatkuva tarvea kertoa jollekkin miltä minusta oikeasti tuntuu. Hymyilen aamuisin, itken iltaisin. Pelkään romahtavani kun en voi purkaa tätä paskaa kenellekkään.
Kokoajan oloni on yksinäinen ja väsynyt. Ystäviä kyllä on, ainakin luulin niin. Viime aikoina ei ole tuntunut siltä. Paras ystäväni käytännössä katkaisi välit lähes kokonaan, selittämättä.Ehkä hänen omat ongelmansa ajoivat hänet siihen ratkaisuun, kuka tietää. Tiedän vain sen, että yrityksistäni huolimatta menetin jonkun joka ymmärsi minua. Eräs ystäväni jonka olen tuntenut käytännössä koko ikäni, on edelleen hyvä ystäväni, mutta tuntuu kuin hänen aikansa ei ikinä riittäisi minulle asti.
Olen puhunut ongelmistani, olen nähnyt että kukaan ei ymmärrä, olen puhunut liikaa ja nähnyt että ketään ei enään kiinnosta. Miten voisin puhua kun kukaan ei jaksa kuunella? Silti olisi jatkuva tarvea kertoa jollekkin miltä minusta oikeasti tuntuu. Hymyilen aamuisin, itken iltaisin. Pelkään romahtavani kun en voi purkaa tätä paskaa kenellekkään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mä ymmärrän sua, mulla on sama fiilis joka päivä. Miks mä joka aamu nousen? Miks mä en vaan jää kotiin nukkumaan tätä pahaa oloa pois, vaikka se ei kyl ikinä lähtiskään? Kuka välittää? Ketä kiinnostaa? Ei ketään. Eli voisin sanoo että tiedän sen tunteen! Koita pärjätä ihana siellä! :) ps: voin kuunnella jos haluut puhuu, sanoo vaa. Ja muute oon 98tyttö
mulle voit tulla puhumaan ja lupaan kuunnella ja haluun auttaa sua,koska musta tuntu samalta vähän aikaa sitten ja kukaan ei auttanut mua vaan jouduin ponnistelemaan itse yksin ja en halua kenellekkään samaa... s-posti: [email protected]