Kärsin nuoruudessani ja varhaisaikuisuudessa erittäin voimakkaasta sosiaalisesta pelosta. Usein jouduin mm. poistumaan bussista kesken matkan ja rauhoituttuani jatkoin seuraavalla bussilla. Myös lukuisat kerrat jouduin poistumaan ruokalasta tai kahvilasta ja lopulta välttelin niitä melkein pari kymmentä vuotta.
Minun pelastukseni oli se, että pelosta ja jännityksestä huolimatta kouluttauduin sairaanhoitajaksi ja tämä 'rooli' auttoi minua eteenpäin. Aina kun olin työssäni, työasu päälläni, muutuin jotenkin varmemmaksi. En ollut enää pelkäävä ja jännittävä minä, vaan ammattitaitoinen sairaanhoitaja, johon muut luottivat.
Tein lähes neljänkymmenen vuoden mittaisen uran, niin teho-osastoilla, leikkaussalissa, päivystyspoliklinikoilla ja lopuksi kotisairaanhoidossa. Nyt olen eläkkeellä ja näin yli kuusikymppisenä olen iloinen, että uskalsin peloista huolimatta aikoinaan lähteä opiskelemaan, vaikka matkalla muutamia paniikkikohtauksia ja ahdistavia tilanteita olikin, en antanut periksi.
Minun pelastukseni oli se, että pelosta ja jännityksestä huolimatta kouluttauduin sairaanhoitajaksi ja tämä 'rooli' auttoi minua eteenpäin. Aina kun olin työssäni, työasu päälläni, muutuin jotenkin varmemmaksi. En ollut enää pelkäävä ja jännittävä minä, vaan ammattitaitoinen sairaanhoitaja, johon muut luottivat.
Tein lähes neljänkymmenen vuoden mittaisen uran, niin teho-osastoilla, leikkaussalissa, päivystyspoliklinikoilla ja lopuksi kotisairaanhoidossa. Nyt olen eläkkeellä ja näin yli kuusikymppisenä olen iloinen, että uskalsin peloista huolimatta aikoinaan lähteä opiskelemaan, vaikka matkalla muutamia paniikkikohtauksia ja ahdistavia tilanteita olikin, en antanut periksi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kiva että sinulle kävi hyvin. Itseänikin sosiaaliset tilanteet ahdistavat.
Eiköpähän sulla ongelma ollut paniikkihäiriö eikä sosiaalisten tialnteiden pelko? Ne ovat eri asioita eikä pidä sotkea keskenään vaikka hankalia ja normaalielämää vaikeuttavia ongelmia ovatkin. Väittäisin, että paniikkihäiriöstä tai vaikka masennuksesta paraneminen on helpompaa ja mahdollisempaa kuin sosiaalisten tilanteiden fobiasta/pelosta.
Täällä palstalla huomaa usein kuinka sosiaalisia tilanteita pelkäävät yrittävät vakuuttaa, että jos joku on selvinnyt ongelmasta, niin hänellä ei ole ongelmaa alunperin ollutkaan. Itse tein samaa joskus, mutta nyt kun pystyn vuosien vaikeuksien jälkeen elämään suht normaalisti, niin harmittelen sitä kuinka monta vuotta tuhlasin tekosyiden kanssa. Hidasta se paraneminen on ja vaatii kovaa työtä, mutta ei se mahdotonta ole, ellet itse ajattele niin.
Ehkä jos uskoisitte paremmin siihen paranemismahdollisuuteen, niin voisitte joskus päästäkin asian kanssa eteenpäin.
Olen kärsinyt ikäni sos-peloista. On ne vuosikymmenien saatossa lieventyneet. Kuitenkin eristyneisyyteni on rapauttanut paljon elämääni. Turpaan on tullut niin paljon matkan varrella.
Esimerkki, miten ihmiset kokevat läsnäoloni. Oli ehkä heinäkuinen auringon pimennys. Ajoin seutukunnan korkeimman mäen lähelle ja kipusin mäen laelle. Siellä oli ennestään muutamia kymmeniä ihmisiä.
Eikö vaan joku saataanan urpo niistä alkanut urputtaa; mitä varten tuokin v-pässi tänne änkesi, tapahtuma pilalla. Sitä jatkui niin kauan että liukenin paikalta.
Tavallisesti antipatia osoitetaan joko paheksuvin tai järkyttynein ilmein. Menin isäni hautajaisiin. Eikö vaan joku kyläläisistä, vanhoista ämmeistä luonut minun hyvin järkyttyneen katseen.
Pistin liplakin päähäni ja lähdin lampsimaan rautatieasemalle. Tällä kertaa tilaisuuden päähenkilö ei mitenkään paheksunut läsnäoloani.
Muista! Olet ainutkertainen ihminen. Sinulla on oikeus olla juuri sellainen kuin olet. Jos joku ei sinua hyväksy, se on hänen ongelmansa, ei Sinun!
Huomenta nurse.
Mahtava lukea tarinaasi! Kiitos, että jaoit sen rohkaisuksi muillekin.
Olet urhea ihminen ja todistus siitä, että hankalistakin tilanteista voi selviytyä!
Lupsakoita eläkepäiviä!
diakoni Meiju
Tokihan tuossa työssä saa myös kaapeista tarvittavat napit helposti.
Itsekin nappeja popsiva, tosin en nurse.
Miinuksia vaan satelemaan, vaikka realismia kirjoitinkin. :)