Sain töitä!

Olin ollut jonkin aikaa poissa normaaleista päivätöistä, kun paikallislehteä selaillessani silmiini osui ilmoitus: ”Haetaan siivoojaa vakituiseen työsuhteeseen”. Hetken mielijohteesta päätin hakea paikkaa. Eihän minulla mitään kokemusta ollut alalta, mutta ei maksanut mitään yrittää. Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? En saisi työtä ja elämäni jatkuisi ennallaan... ei siis mitään hävittävää.

Sähköpostiyhteydenottojen ja hakemusten sijaan päätin mennä suoraan tapaamaan yhteyshenkilöä. Tein sen siltä istumalta, saman tien. Ilmeisesti spontaani reaktioni ja perusteluni sopivuudestani tekivät vaikutuksen, sillä minut palkattiin hommaan. En saattanut uskoa asiaa todeksi, sain vakituisen työn ja vielä yllättävän hyvällä palkalla. Hokema ”kyllä tekevälle töitä löytyy” alkoi kuulostaa korvissani hieman vähemmän propagandalta.

Työhöni kuului lattioiden moppausta, roskien tyhjentämistä, pölyjen pyyhkimistä jne. paikallisessa senioripalvelutalossa. Työ osoittautui leppoisaksi ja päivien kohokohdaksi muodostui vähitellen talon ”turinanurkan” ympäristön siivoaminen. Työn lomassa kuuntelin sermin takaa kantautuvaa, kypsien ja kokeneiden senioreiden rupattelua. Vähitellen tulin huomaamaan että myöskään toinen sanonta: ”ikä on vain numeroita”, ei ole täysin tuulesta temmattu. Sen verran nuorekkaaksi jutustelu osoittautui.

Pian kykenin tunnistamaan jotkut vakiokeskustelijat nimeltä. Aloin myös tunnistaa keskustelijoita äänen- ja puhetyylin perusteella, vaikka eivät nimeään koskaan tuoneetkaan esille. Yllätys minulle oli se, että sermin takana kuului käyvän vierailevia keskustelijoita, ääniä joita en aiemmin ollut kuullut. Kun ihastelin henkilökunnalle tätä ryhmän avoimuutta vierailijoillekin, kerrottiin minulle että ryhmä on toki avoin ”ulkopuolisillekin”, mutta harvemmin heitä paikalle ilmaantuu. Osa mummuista ja papoista kuulemma yrittävät toisinaan muunnella ääntään ja tekeytyä eri ihmisiksi vaikka vakioporukka heidät aina tunnistaakin. Olin siis mennyt vanhanaikaiseen.

Meno sermin takana tuntuu noudattavan päivästä toiseen samaa toistuvaa kaavaa; puhellaan mukavia, jossain vaiheessa joku tiuskaisee ”tästä on jo puhuttu, minähän aloitin keskustelun aiheesta jo viime viikolla”. Toinen kysyy muiden mielipiteitä tai vinkkejä, eikä tarvitse kauaa odottaa kun ”Galluppia pukkaa taas” huokaistaan jostain suunnasta. Ilkeilyä ja vittuiluakaan ei pikkuhiljaa enää tahdo erottaa oudoksi ja noloksi käytökseksi, vaan tuntuu pikemminkin yhdeltä tutulta keskustelun ainesosalta. Kuin eksoottiselta mausteelta jokapäiväisessä ruoassa, joka kerta joku sitä sekaan ripottelee vaikka aina aiheuttaa ikävän sivumaun. Ilman tätä ikuista aromia voisi kuitenkin tulla outo, tutusta poikkeava olo.

Yllättävän monella osallistujalla tuntui olevan vaikeuksia muistaa nauttia päivittäisiä lääkkeitään, mutta onneksi toverit siitä mielellään muistuttivat. Kerholle on myös muodostunut hauska tapa tukea ulosantiaan käsimerkein. Tarkoitus oli alun perin kertoa ääntä rasittamatta, että ollaan joko samaa mieltä tai sitten ei.

Nykyään peukku alaspäin tarkoittaa pikemminkin: ”loukkasit minua kerran ja siksi saat minulta alapeukkua nyt ja ikuisesti”, ”tuo aihe ei kiinnosta minua vähääkään, miksi siitä tänne kirjoittelet?”, ”oho, yritin klikata itselleni yläpeukkua mutta tuli huti” jne. jne. Yläpeukun käyttö on ehkä lähempänä alkuperäistä tarkoitustaan, mutta sitäkin tulee helposti ihan vain jos haukut tai mollaat jotain peukuttajan vihamiestä (puheenvuorosi muulla sisällöllä ei ole merkitystä).

Unille on tyypillistä että juoni ja tapahtumat voivat olla mitä oudoimpia, jopa surrealistisia, etkä silti tajua näkeväsi unta. Katselet sen vain kiltisti loppuun. Niin kävi nytkin. Niin todelta kuin tuo uni katsellessa tuntuikin, niin nyt valveilla tunnistan että olihan se täysin epärealistinen ja irti arjesta.

Nykyäänkö muka saisi noin helposti mukavan ja hyvin palkatun työn? ...ja vieläpä pätkätyön sijaan vakinaisen paikan? Hah!