Luodut toisilleen?

Näin on.Joskus vaan kolahtaa niin, ettei siinä mikään auta.Vaikka olisi tilanne mikä.

Entä kumpi mielestäsi on parempi vaihtoehto, puhua tunteistaan vai jättää kokonaan kertomatta?
Jos lopputulos olisi kummassakin tapauksessa sama eli ainoa vaihtoehto olisi platoninen ystävyyssuhde.

Kyllä. Uskon, että olen hänet jo kohdannut.
Mutta miksi kaikki on niin vaikeaa. Tuntuu myös kuin hän ei välittäisi pätkääkään. On niin saamarin piittaamaton. Siksi minusta tuntuu, ettei hän välitä ja että hänellä on toinen.

Miksi minä olen niin ylienerginen hänen lähellään?
Saan sellaisen latauksen, että teen tekemättömät työt vauhdilla, enkä osaa käpertyä syliin ja vain olla lähellä. Vaikka sitä niin haluaisin. Mikähän tulivuorenpurkaus syntyisikään rakastellessa.

Yhdessä olisimme ehjiä -tunne vaatii vastavuoroista virtausta. Uskoisin että seksi olisi ihanaa mutta tuo tunne syntyy jostain muusta, levollisemmasta vetovoimasta ja hyvä seksi on sen seurausta.

haluaisin puolikkaani luokse.

Kyllä uskon. En uskonut aiemmin, olin hyvin skeptinen. Mutta kun tuon oman puolikkaani kohtasin, tiesin ihan heti, että tämä on se mies, jota olen etsinyt (enkä edes ole oikeasti etsinyt:)) koko elämäni. Outo juttu, koska todellakin olen aina ollut hyvin epailevä tällaisten asioiden suhteen.

Ja tämän miehen kohdalla vielä niin on, ettemme koskaan voi saada toisiamme. Hän on varattu ja asuu kaukana. Mutta tunne yhteydestä ja siitä, että olemme "niinkuin olisimme aina tunteneet toisemme" oli molemminpuolinen ja molemmille hyvin vaikuttava. Joskus elämä vain menee näin.

Mietin vielä sitä, ovatko parit ainoat oikeat toisilleen eli toinen toistensa puolikas, vai onko kysymys jostain muusta. Koska noin kymmenen vuotta sitten tapasin ensimmäisen tällaisen puolikkaan ja toisia tällaisia olen tavannut myöhemminkin.

Ja se on mielettömin fiilis ikinä!

Ja sitä on jatkunut jo 9 vuotta ilman minkään sortin laimenemista. Tarina on hassu, lähdin aikoinaan opiskelemaan, ja hän muutti samana kesänä kotikaupunkiini. Tapasimme aivan arkisesti porraskäytävässä, hän avasi minulle oven ja siitä se sitten lähti. Ei sellaista kokemusta ja äkillistä yhteenkuuluvuudentunnetta voi muulla tavalla selittää kuin että tuossa se nyt on: se joka kuuluu minulle.

Hän on tahollaan naimissa naisen kanssa joka voisi olla minä jotain 10 vuoden kuluttua, samanlainen olemus ja kaikki. Sitä me ollaan ihmetelty monesti että miten tässä näin on käynyt? He tapasivat toisensa aikanaan samoissa juhlissa joissa minäkin olin ollut, mutta jouduin lähtemään äkillisesti koska veljeni oli joutunut onnettomuuteen. Ystäväni kertoi myöhemmin että oli nähnyt vaaleatukkaisen naisen juhlissa ja päätäpahkaa ihastunut siltä seisomalta. Jossain vaihessa iltaa hän oli kadottanut tuon naisen sitten näkyvistään. Ollessaan jo kotiinpäin lähdössä hän oli nähnyt naisen uudelleen tanssilattialla ja siitä heidän yhteiselonsa oli sitten alkanut, ja johtanut sittemmin avioliittoon.

Avioliitto on toki onnellinen, eikä kenelläkään ole tarvetta mennä särkemään mitään. Mutta se fiilis... Kaikki tuntuu sujuvan kuin luonnostaan, ja tiedän aina kun hän on lähettyvillä. Tiedän mikä saa hänet onnelliseksi.

Erikseenkin me olemme ehjiä. Siitä ei siis ole kyse. Ei minulla ole mitään pakottavaa tarvetta saada hänet itselleni, koska tiedän että hän on aina minun. Jollain sellaisella tavalla jolla kukaan muu ei häntä koskaan saa.

Haluan että hän on onnellinen. Se tekee minut onnelliseksi.

Sitä tunnetta kun katseemme kohtasivat ensimmäisen kerran ei voi sanoin kuvata.Ihastuminen oli molemminpuolista ja tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.Tiesin välittömästi että siinä hän on jos vain niin haluan.Minä vain tiesin tai vaistosin sen ihan miten vain.Elämäni hienointa aikaa kaikki ne hetket jotka sain viettää hänen kanssaan.Sitten pilasin kaiken.Yksi kohtalokas virhe muutti kaiken.Kaikki se ihanuus oli hetkessä ohitse.Ajattelen häntä yhä päivittäin.Rukoilen että pääsisin hänestä irti ja pystyisin unohtamaan hänet.En osaa sitä selittää mutta luulen että kaikki ei ole sittenkään vielä ohi..

Tuo tunne on liiankin tuttu. Nyt näyttää, etten koskaan saa Kr:ni, mutta tiedän silti rakastavani häntä.

Uskon. Mies oli kuin magneetti. Välillämme oli vetovoimakenttä, jonka läpi toiset aristelivat kulkea, vaikka tilaa olisi ollut. Kun koskin häntä käteen, sähkövirta tai jotain sen suuntaista liikkui kättäni pitkin. En ymmärrä, mitä se on. Siksi olin niin hämmentynyt ja ihmeissäni. En edes uskalla kertoa, mitä kehossani muuta tapahtui. Kuinka jonkun kohtaaminen voi olla jotain niin voimakasta.En ole sitä ymmärtänyt. Ei kai sitä oikein voi järjellä ymmärtää. Vai voiko?

Silti tiedän, että voin olla ehjä omana itsenäni.
Se oli yksi kokemus, jota on vaikea vain unohtaa.

Ja mietin sitä, mitä sitten tapahtuisi, jos Jin ja Jang sattuisivat vahingossa törmäyskurssille.
Seuraisiko siitä Täydellisyys vai täystuho ?