Onko tapana pyydellä depression/manian jälkeen anteeksi?

En osaa vastata kysymykseen niin kuin kenties pitäisi. Sanompa vaan ettei elämä aina ole helppoa, asia jonka useimpien, ellei jopa kaikkien tulisi tietää. Sairauden kanssa on vielä vaikeampaa. Manian jälkeen on helpompi pyytää mahdollisesti anteeksi kun tietää että asiat ovat lähteneet hallinnasta. Masennuskauden jälkeen on vain sellainen olo että on kärsinyt valtavasti. Masentuneena ei todella pysty olemaan sosiaalinen, hyvä kun jaksaa nousta ylös sängystä. Se ei ole ilkeyttä. Ehkä sanomisten syynä on tunne että te hyvät ystävät ette kuitenkaan ymmärrä miltä masennus todella tuntuu, missä hän olisi kyllä oikeassa. Masennus on pessimistinen tila joka aina kääntyy voimakkaimmin kokijaansa vastaan. Tiedän kokemuksesta että sairauden kanssa eläminen on vaikeaa. Omat ystävät ovat monet lähteneet, joitakin arvostan nyt ihmisinä paljon enemmän kun yhä ovat lähelläni. Toivottavasti jaksatte sairasta ystäväänne.

Eipä ole tapana pyydellä, tosin ne ihmiset jotka oikeasti tuntevat minut eivät mitään tuollaista anteeksi pyytelyä tarvitsekaan, sillä he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Tiedän että joskus saatan sanoa tunteettomasti tai ilkeästi kun itsellä on paska fiilis, mutta se on heidän ongelmansa jos eivät sitä kestä vaan tulevat ja ottavat kielloistani huolimatta yhteyttä depiksen aikana.

Manian aikana en ymmärrä pyytää anteeksi, sen jälkeen en kehtaa ottaa yhteyttä asianosaisiin, masennuksen aikana en pysty ja normaaleja jaksoja ei ole vuosikausiin ollut.

Olen kyllä ihan hirveän huono ja paha ihminen kun masis on päällä ja jotenkin se vain niin on ettei niitä masennuksen aikana sanottuja ja yleensä tekemättä jääneitä asioita tule ikinä pyydettyä anteeksi.

Eräs nuoruuden pitkäaikainen miesystäväni katsoi menoani vuosia hyvinkin läheltä ja kun vihdoin erosimme ja pakotin hänet kertomaan todellisen mielipiteeni minusta, niin hän sanoi ettei hänellä ollut minusta mitään muuta huonoa sanottavaa tai moitittavaa kuin vain se että minun olisi edes kerrankin pitänyt häneltä pyytää masennuksen aikaista käytöstäni anteeksi, en vain ikinä pyytänyt. Se oli kuulemma sitä kaikkein raskainta elämässä kanssani kun olin vain "poissa" ja ilkeä ja toisella hätä siitä kun välittä kuitenkin minusta sen verran ettei pahanakaan aikana minua hyljännyt niin kuin moni muu olisi tehnyt.