Vihaan ruokaa

En oikein tiedä mihin tämä menisi, vai kuuluuko syömishäiriökeskusteluun lainkaan, mutta menkööt tähän kuitenkin.

Olen sairastanut BEDiä pienestä saakka. 13-vuotiaana vanhempani laittoivat minut jonkinsortin psykologin puheille ilmeisesti juuri tämän takia, kuitenkin kertomatta minulle mistä on kyse. Tuolloin, jo edelleenkin otin kovasti itseeni kun tämä _haukkui_ minut ahmijaksi ym ym, jonka jälkeen sairastuin masennukseen joka on vuosien myötä vaan pahentunut, tuoden mukanaan mm. sosiaalisten tilanteiden ahdistuksen ym.

Nuorempana rakastin syömistä. Kaikki viikkorahat meni karkkiin ja sipsiin ja jäätelöön. Vanhempani rankaisivat minua aina kun huomasivat minun syöneen jotain herkkuja, mm. ottamalla viikkorahat pois taikka myöhemmällä iällä ottamalla tietokoneeni pois. Se ei tietenkään auttanut, koska olin niin koukuttunut tai jotain herkkuihin, että sitten vaikka rankaisun uhalla oli pakko saada se suklaalevy ja varastaa vanhempien lompakoista pari euroa millä sitä sai, jos ei omasta taskusta rahaa löytynyt.

Luonnlisesti tuosta voi päätellä, että normaalipainoinenhan en ole. En vaan kyennyt lopettamaan tätä. Pikkuhiljaa vanhempien moitteiden ja muun myötä kuitenkin alkoi itsetuntoa laskea ja laskea. Opin vihaamaan ja inhoamaan itseäni. Opin inhoamaan ruokaa, mutta samalla en voinut olla ahmimatta. Siinä 13-14 vuoden paikkeilla aloin sitten oksentamaan ruokaa. Kehitin itselleni todennäköisesti ihan diagnosoitavan bulimian, ahmin ja oksensin lähes joka päivä. Monesti ihan normaaliakin ruokaa, eli ei vaan mitään ahmimisherkkuja.

Siinä sitten yhdistelmänä syömishäiriö, masennus ja pahempaan suuntaan menevä sosiaalisten tilanteiden ahdistus toi suuren pelon syömistä kohtaan. Yhdeksännellä luokalla enää harvoin söin koulussa, koska olen ällöttävä enkä voinut syödä julkisesti. Ja tämä on mennyt vain pahempaan suuntaan. Nykyään en kykene syömään edes perheeni seurassa, paitsi jos on pakko. Tuolloinkin pyrin ottamaan mahdollisimman vähän jottei minua haukuttaisi läskiksi, mutta silti tiedän että ihmiset ajattelevat minun ottavan vähän koska olen läski ja haluan esittää etten söisi niin paljoa.

Asun vielä äitini luona, enkä uskalla lähes lainkaan syödä silloin kun hän on kotona. Paitsi toki viikonloppuisin toki käyn jotain ruokaa tekemässä. En tiedä kummassa se vika on, mutta aina kun yritän edes että söisin kerran päivässä, niin se tulee tuijottamaan ja haukkumaan sitä kuinka läski ja surkea ihminen olen. En yritä päättää olla syömättä, koska sehän ei luonnollisesti onnistu koska ihminen tarvitsee ruokaa, mutta äh... Olen viime vuosina tehnyt monesti niin, että olen ollut viikon tai pari syömättä lähes mitään. Tai olen lähinnä elänyt vähärasvaisella jugurtilla ja light energiajuomilla, syöden aina niin ettei kukaan muu näe. Tuolloin kukaan ei ole haukkunut minun syömisiäni, tuolloin olen saanut olla niiden osalta rauhassa. Aina kun yritän syödä terveellisesti, tehden kunnon ruokia kuten esimerkiksi spagettia ja jauhelihakastiketta, niin saan haukut siitä kuinka läski ja ällöttävä olen kun syön.

Vihaan syömistä ja ruokaa niin kamalan paljon. Antaisin melkein mitä vaan jos minun ei enää ikinä tarvitsisi koskea pitkällä tikullakaan ruokaan. Sittenpähän ainakin voisin olla ihmisten silmissä hyvä ja sellainen kuin pitääkin. Nyt olen läski ja huono ja inhottava.

En vaan kestä tätä enää. Enkä oikein tiedä mitä tehdä. En pysty vielä muuttamaan pois täältä moneen kuukauteen ja tämä menee vain pahemmaksi. Huolimatta siitä että syvästi vihaan psykologeja ym, olen käynyt niiden juttusilla pariin kertaan viime vuosien aikana, yrittänyt kertoa tästä tilanteesta, ja he ovat puhuneet äidilleni, mutta siitä ei ole ollut mitään apua. Enemmänkin ehkä haittaa, tuntuu että kerta kerralta tuo nainen on käynyt ilkeämmäksi minua kohtaan.

Olen vaan niin kyllästynyt ja väsynyt etten kestä. Joka päivä lupaan itselleni olla syömättä ja joka päivä rikon sen lupauksen ja sitten kuulen haukut siitä kuinka olen läski ja syön aivan hirveän paljon (huomaa että viime päivinä normaalisti olen päivän aikana syönyt lautasellisen ruokaa ja sitten ehkä myöhemmin leivän jos olen kyennyt, ei muuta). En enää kykene ajattelemaan kun olen niin hermostunut ja peloissani ihan koko ajan. Vihaan tätä. Ehkä pitäisi vaan ommella suu kiinni tai jotain niin sitten en ainakaan voisi syödä. Tai sitten vaikka tappaa itseni. Kuolleena en ainakaan söisi tai käyttäisi rahaa ruokaan.