Haparointia Osa 2

Seuraavana tarinani toinen osa. Antakaa palautetta, esittäkää toiveita ja ottakaa kantaa.

HAPAROINTIA OSA 2

Huoneessa oli kuumaa ja pimeää. Makasin alasti sängylläni, peitto oli jossain lattialla. Ensimmäistä kertaa heräsin sängyssäni niin, etten ollut siinä yksin. Kuuntelin Tomin rauhallista hengitystä vierelläni. Käänsin päätäni sen verran, että myös näin hänet unensekaisilla silmilläni. Tomi oli hautautunut tyynyynsä ja vain vasen käsi näkyi tyynyn päällä. Jostain sen alta kuului kuitenkin rauhallista tuhinaa kun poika, josta niin kauan olin unelmoinut makasi siinä vierelläni. Alasti. Eilen oli tapahtunut niin paljon, enkä sillä hetkellä ollut lainkaan varma mikä oli totta ja mikä unta.

Heräsin ennen kellon soittoa ja nyt valveilla maatessani toivoin, etten olisi eilen luvannut olla työpaikalla jo yhdeksältä. Kellon viisarit näyttivät olevan kohta kahdeksan. Napsautin herätyksen pois päältä, ettei vieressäni makaava poika heräisi ja nousin istumaan. Katuvalon keltainen loiste heijastui huoneen seinälle ja siinä suurten lumihiutaleiden varjot lensivät edestakaisin. Noustessani painoin huuleni vasten Tomin vasenta hauista ja imin hänen tuoksuaan sisääni. Häivähdys eilen suihkautetusta tuoksusta tuntui hänen lähellään. Nousin, kietaisin kaapin oven päältä pyyhkeen ympärilleni ja kävelin keittiöön, jossa latasin kahvinkeittimeen muutaman kupillisen ja painuin suihkuun.

Suihkun jälkeen täytin mukini tuoreella kahvilla ja menin huoneeseeni takaisin. Eilen ei todellakaan tullut tehdyksi tämän päivän läksyjä, joten vaihdoin vain reppuun uudet kirjat ja suljin sen paljoakaan miettimättä sitä, mitä koulussa sanottaisiin. Valitsin kaapista puhtaat vaatteet ja katselin siinä samalla pukeutuessani sängylläni makaavaa Tomia. Hän nukkui edelleen vatsallaan, pää hautautuneena tyynyn alle. Hänen sileä selkänsä oli hiukan kaarella. Pakarat olivat kiinteät, kaksi pyöreää kaarta, joiden pintaa peitti pehmeä, lähes huomaamaton karvoitus. Istuin sängyn reunalle Tomin oikealle puolelle ja laskin käteni Tomin olkapäälle. Ravistin makaavaa poikaa hiukan.
”Tomi. Herää.”
”Mmmm...” kuului vastaus jostain tyynyn alta. Tomi kääntyi hiukan. Nostin tyynyn varovasti pois Tomin päältä ja näin kuinka yksi avonainen, lähes jo hereillä oleva silmä tiiraili minua sen alta. ”Mun täytyy lähtee kotiin nukkumaan, ettei tuu aamulla sanomista.” kuulin Tomin sanovan.
”Voi kuule kaveri, kun nyt on jo aamu.”, vastasin siihen nauraen. ”Me molemmat nukahdettiin eilen täysin varoittamatta ja mä olen jo lähdössä töihin. Vaikka paljon mieluummin olisin nyt tossa sun vieressä ja tekisin sitä samaa kuin eilen illalla.” Annoin käteni siirtyä Tomin selkää pitkin alaspäin hänen pakaroilleen. Hänen kehonsa lämpö kämmentani vasten sai väristyksen kulkemaan selässäni.

Tomi huokasi syvään ja jouduin todella taistelemaan haluani vastaan kun siirsin käteni pois alueelta, jolle niin monta kertaa unelmissani olin toivonut pääseväni. Suutelin Tomia otsalle kulmakarvojen väliin ja nousin lähteäkseni.
”Tää on kyllä niin väärin, mutta mun on pakko mennä. Lupasin olla kirjastossa yhdeksältä ja kello on jo varttia vaille.” Tomi kääntyi nyt selälleen ja en voinut vastustaa katseeni valumista hänen jalkojensa väliin. ”Keittössä on kahvia,” sain vaivoin jatkettua, ”jätin keittimen päälle. Ole ihan rauhassa, kukaan muu ei tänne vielä viikkoon tule paitsi minä. Ota tuolta kaapista jos tarvitset jotain puhdasta päälles. Ollaan kuitenkin aika saman kokoisia.” Tomi tarttui käsiini ja veti minut luokseen ja painoi huulensa omiani vasten. ”Kiitti, Ville.”
”Mutta nyt mun täytyy oikeesti jo juosta.” vastasin. ”Mä jätän mun numeron tohon pöydälle, jos haluut laittaa vaik viestii...” Tomi katsoi mua ilmeettömillä silmillä kuin tajuamatta mitä kieltä hänelle puhuin. ”Siis jos haluut. Tai jotain. Ei tietty oo pakko...” Sekunnissa päähäni tuli kauhea ajatus, ettei Tomi enää tämän jälkeen halua edes tuntea mua. Tomi varmasti huomas mun ajatuksen kulkuni, kun hän kallisti päätään ja naurahti.
”Menehän nyt jo, ettet myöhästy. Mä lukitsen kyllä ulko-oven sit ku lähden.”
”Okei, mä meen.”

Käännyin ja poistuin huoneesta. Nappasin eteisestä ulkotakkini ja ryntäsin ulos lumisateeseen. Koko yön oli satanut ja maassa oli jo huomattava kerros puhtaanvalkoista lunta. Aura-auto ei ollut vielä tätä tietä ajanut, joten jouduin talsimaan koko matkan liukkaassa lumessa. Kävin päässäni läpi yön ja eilisen illan tapahtumia, enkä vieläkään tiennyt oliko se kaikki oikeasti totta vai elinkö jossain täysin käsittömässä unessa. Kolme vuotta olin haaveillut siitä, että pääsisin Tomin kanssa samoihin lakanoihin, en kuitenkaan osannut villeimmissä kuvitelmissani edes ajatella, että se oikeasti tapahtuisi. Tomi oli kuitenkin mua vanhempi, futisjoukkueen pelaaja ja kaikkien tyttöjen päiväunien kohde. Koulussa ei ollut montaakaan tyttöä, joka ei olisi haaveillut Tomista. Ja uskoisin, että lisäkseni muutama poikakin.

Olin liukastellut kadulla jo tovin eteenpäin, kun taskustani kuului tekstiviestin merkkiääni. Kaivoin puhelimeni esiin ja huomasin yhden viestin saapuneen. Avasin näppäinlukon ja viestikansion, enkä tunnistanut numeroa josta olin viestin saanut. Avasin viestin, siinä luki:

”Luulitko oikeesti, etten ottais suhun yhteyttä? Ootko mitannu kuumees? Tottakai otan :-) Ja sun keittämä kahvi on muuten parempaa kun mun mutsini! T.”

”JEE!” huusin samalla kun hyppäsin ilmaan. Onnen tunne, joka valtasi mieleni oli pelottavan suuri. Kuinka mä saatoin ajatella, että Tomi ei ottais muhun yhteyttä? Jos sekin oli mua jo kolme vuotta katsellut niin miksi se jättäis tän nyt tähän?

Kirjasto oli aamulla miellyttävän hiljainen. Tai no, koskas kirjasto nyt ylipäätään olisi kovin meluisa. Sain eilen kesken jääneen työn nopeasti valmiiksi. Siirsimme opiskelunurkkaan vielä muutaman jo hiukan ylikasvaneen viherkasvin ja saimme siitä näin rauhoitettua hiukan isomman alueen lukemiseen ja opiskeluun. Kun kello läheni puoltapäivää riensin kirjastosta kouluun. Tarkoitukseni oli käydä koulun ruokalassa syömässä ennen kuin ansimmäinen tunti alkaisi varttia yli kahdentoista.

Koulun käytävällä oli tavanomainen hälinä. Suurin osa oppilaista oli jo käynyt syömässä, mutta ruokalan oven suussa maleksi silti sekalainen joukko tyttöjä ja poikia omissa ryhmissään. Ruokalan ovelta näin hyvän ystäväni Petran istuvan pöydässään yksin. Siirryin ruokasalin halki saman pöydän ääreen.
”Terve. Et kai sä vielä lähde pois, mä vasta tulin?” kysyin Petralta, joka ei selvästi ollut huomannut tuloani. ”Ai terve. Ei mulla mihinkään kiire ole, voin kyl istua täs vielä hetken. Mut pidä kiirettä, kello on paljon ja mun täytyy vielä käydä tupakalla ennen tuntia.”
Jätin takkini ja reppuni viereiselle tuolille ja lähdin jonottamaan ruokaa. Saatuani lautasellisen makaronilaatikkoa istahdin Petraa vastapäätä ja aloin syödä. Petra seurasi liikkeitäni samalla närkkien viimeistä leivänpalaansa.
”Mitä on tapahtunu?” Petra yllättäen kysyi. En heti edes tajunnut kysymystä ja sain aikaiseksi vain hämmentyneen ”Häh? Mitä?”
”Jotain on tapahtunu, sä näytät eriltä kun eilen. Sun piti soittaa mulle vielä illalla siitä biologian esitelmästä etkä sä soittanu. Eilen on siis tapahtunu jotain...” Petra tarkasteli mua nyt pää hieman vinossa ja saatoin nähdä kuinka noiden kauniiden silmien takana yhdisteltiin informaatiota ja pisteitä hurjalla vauhdilla. ”Haluatko sä itse kertoa vai alanko arvaamalla eliminoimaan mahdollisuuksia?” Päättäväisyyys Petran äänessä oli hiukan pelottavaa.
”Oikeesti, ei oo mitään kerrottavaa,” yritin. Tunsin samalla kuinka poskiani alkoi kuumottaa, ja kirosin mielessäni, etten kertakaikkiaan pystynyt pitämään Petralta salaisuutta jos hän alkoi oikein toden teolla urkkimaan. Yritin keskittyä nyt syömiseen mutta tunsin Petran silmät jotka tutkivat ja tarkastelivat. Hiljaisuus oli painostava.

”Ville, sä olet ollu jonkun kanssa!” Petra yhtäkkiä sanoi. Tästä ei ollut pelastusta, tunsin kuinka punastuin päästä varpaisiin ja kuulin kuinka Petra alkoi nauraa. Yritin pitää katseeni ruoassani mutta Petra senkuin jatkoi. ”Ei jumankauta, sä olet oikeesti ollu jonkun kanssa eilen! Nyt kyllä kerrot heti kuka se on. Senkin ketku, nyt mä ymmärrän, että sua ei biologian esitelmä paljoa kiinnostanu kun sulla oli omat tutkimukset menossa.”
”Hei mä yritän tässä saada nyt syötyä” Nostin katseeni ja silmämme kohtasivat. Aikoihin en ollut nähnyt Petran kasvoilla niin omahyväistä ilmettä kun nyt näin. En voinut muuta kuin hymyillä. ”Mä myöhästyn muuten tunnilta.” Jatkoin syömistä muina miehinä, punastumiseni oli jo kovaa vauhtia laskemassa ja vähitellen sain tilanteen hallintaani. ”Sitä paitsi on aivan liian aikasta puhua yhtään mistään nyt.”
”Et sä voi jättää tätä nyt tähän! Sun on pakko kertoa. Pakko!” Petra alkoi nyt todella kiinnostua ja jos vain mitenkään voisin pitää salaisuuteni vielä hetken, kello oppitunnille pelastaisi minut tilanteesta. Jatkoin syömistäni rauhassa, varovasti kurkistin kelloani ja huomasin sen jo olevan 10 yli, viiden minuutin kuluttua soisi kello seuraavalle tunnille. ”Onko se joku täältä koulusta? Kerro nyt!” Petra vielä yritti.
”En.” vastasin siihen hymyillen. ”Eikö sun pitäis mennä sinne tupakalle jos ennen seuraaavaa tuntia ajattelin keretä?” Muina miehinä join maitolasini tyhjäksi ja katsoin Petraa suoraan silmiin. ”Kello on jo paljon...”
”Senkin...” Petra nauroi ja sanoi. ”Nyt mun ruotsin opiskelustani ei tuu mitään kun sä pidät noin itsekkäästi omat asias vaan itselläsi. Mä varotan sua, mä vielä kaivan susta tän tiedon esiin. Sä tiedät, että mä pystyn.” Nauroin itse nyt täysin avoimesti. Nautin tilanteesta todella. Tiesin kyllä, että jos vahnat merkit yhtän paikkaansa pitivät, ennen kuin koulupäivä neljältä päättyisi Petra olisi kaivanut minusta esiin kaikki yksityiskohdat, mutta vielä hetken aikaa saisin pitää asian omana tietonani ja sekin tuntui hyvältä. Petra keräsi tavaroitaan penkiltä hivenen teatraalisin elkein, ensimmäistä kertaa olin tytyväinen, että Petra poltti tupakkaa. Sain ainakin hiukan hengähdysaikaa ennen kuin seuraava utelias hyökkäys alkaisi. ”Kuules kaveri, tää asia ei jää todellakaan tähän!” hymy Petran suupielessä paljasti, että hänkin nautti tilanteesta. Seurasin Petran poistumista ruokasalista ja mietin, että ensimmäistä kertaa Petra oli meistä se, joka yritti kaivaa toisesta salaisuutta esiin. Tähän asti se olin ollut aina minä, jonka oli koittanut saada tietoonsa Petran viikonlopun seikkailujen likaiset yksityiskohdat. Keräsin tavarani, palautin likaisen tarjottimen sille varattuun kärryyn ja poistuin ruokasalista kohti seuraavaa tuntia.

Historian tunti päättyi vihdoin. Ajatukseni olivat harhailleet koko tunnin ajan jossain ihan muualla. Astuessani ovesta käytävään näin Petran istumassa penkillä odottaen. Hän nousi, käveli luokseni ja jatkoi keskustelua kuin välissä ei olisi ollut minuuttiakaan. ”Mihinkäs me jäätiinkään... Ai niin, sunhan piti just kertoa mulle kuka se oli se eilinen häiriötekijä.” Kävelimme Petran kanssa kohti ulko-ovea. Joku luokka pääsi jo yhdeltä kotiin ja innokkaat oppilaat ryntäsivät pihalle. Lumisade oli loppunut jo aamupäivällä ja nyt ulkona paistoi kirkas keskitalven aurinko. ”Ai siihenkö me jäätiin? Mä en kyllä yhtään muista.” kiusasin Petraa. ”Kuules poitsu,” Petra vastasi siihen napakasti pilke silmäkulmassaan, ”mä en suotta ole sun paras kaveris joten sä et millään verukkeella voi jättää nyt mua tän asian ulkopuolelle. Eikö tätä olla jo odotettu pitkän aikaa?” Painottaakseen sanojaan hän samalla tökki minua sormella rintaan.
”Ai, älä lyö! Joo joo, kerron kyllä, mut mä olen itsekin koko tilanteesta lievästi sanottuna pyörällä päästäni.” Puhelimeeni saapui samalla tekstiviesti. Se oli Tomilta. Viestissä luki vain:

   ”Katso pääovelle.”

Käänsin pääni oven suuntaan, Tomi seisoi siellä nojaillen auringon paisteessa seinään. Hän nosti kätensä ja vastasin hänen heilutukseensa.

”Siis hei hetkinen! Mitä täällä tapahtuu? Heiluttiko toi just sulle? Sehän on lukiossa jo tokalla.” Petran hämmennys oli huomattavissa varmaan jo kuusta asti. Käänyin Petraan päin vasta kun Tomi oli hävinnyt ovesta koulun uumeniin. ”Missä välissä teistä on tullu noin hyvät kaverit?” Hymyni ei varmaan jättänyt sijaa arvailuille, sillä Petran silmät suurenivat nyt entisestään.
”Ei jumalauta, Ville. Mitä sä olet menny tekeen?”