Olen pohtinut romanttista rakkautta kristillisestä näkökulmasta.
Jumala on Rakkaus ja rakkaudella on monet muodot.
Olen kuitenkin kokenut sellaista raastavaa ja hyvin kivuliasta rakkautta josta toipumiseen meni useita vuosia (arpia lie vieläkin)
En jaksa uskoa että tämä rakkaus oli taivaasta annettua, eihän se voi olla Rakkauden Jumalan antamaa jos se oli vain yksipuolista ja niin kovin kivuliasta.
Siispä päättelen että ei kaikki romanttinen rakkaus ole taivaasta.
Olen myös kokenut jotain todella syvää rakkautta joka ei kuitenkaan ollut kivulista vaikkei se ollutkaan molemminpuolista. Se oli sellaista voimallista ja lempeää. En tosin osaa sanoa oliko kuitenkaan romanttista...
Jos Jumalalla on suunnitelma jokaiselle ja voimme päättää miten sitä toteutamme kuuntelemalla sitä hiljaista ääntä niin varmasti Jumala on suunnitellut sopivan vaimon myös minulle. Se rakkaus joka syttyy tuohon ihmiseen on uskoakseni taivaasta kotoisin ja se on molemminpuolista.
Pähkinänkuoressa: Sielusta lähtevä rakkaus "satunnaista" ja kivuliasta, Hengestä lähtöisin oleva rakkaus kestävää, voimallista ja lempeää. Sielunkumppani on ehkä silloin väärä termi vaikka sisältö onkin oikea.
Hengellisestä rakkaudesta syntyvä perisuhde on silloin tarkoitettu.
Kysymykset:
1. Onko Jumala tarkoittanut ihmiselle sen tietyn kumppanin ja koskeeko tämä kaikkia vai vain uskovia?
2. Voiko uskosta osaton rakastaa Jumalan asettamalla rakkaudella vai vain sielullisella?
Kolmas kysymys olisi ollut että miten suhtautua parisuhteeseen uskosta osattoman kanssa. Jos hän kokee sielullista rakkautta niin onko suhde silloin sillä pohjalla jolle itse sen haluaisi? Mutta kirjoittaessa tulin siihen tulokseen että jos Jumala on asettanut minuun sen rakkauden häneen niin silloin Jumalalla on suunnitelma johon tulee vain luottaa.
Paljon hajanaisia ajatuksia ja olettamuksia mutta mitä mieltä olette?
Jos hengelliset asiat ei kiinnosta niin pyydän; älä ala haukkumaan ja moittimaan. Tämä on se miten minä todellisuuden koen enkä kaipaa haukkuja ainakaan. Rakkentava keskustelu on tervetullutta.
Jumala on Rakkaus ja rakkaudella on monet muodot.
Olen kuitenkin kokenut sellaista raastavaa ja hyvin kivuliasta rakkautta josta toipumiseen meni useita vuosia (arpia lie vieläkin)
En jaksa uskoa että tämä rakkaus oli taivaasta annettua, eihän se voi olla Rakkauden Jumalan antamaa jos se oli vain yksipuolista ja niin kovin kivuliasta.
Siispä päättelen että ei kaikki romanttinen rakkaus ole taivaasta.
Olen myös kokenut jotain todella syvää rakkautta joka ei kuitenkaan ollut kivulista vaikkei se ollutkaan molemminpuolista. Se oli sellaista voimallista ja lempeää. En tosin osaa sanoa oliko kuitenkaan romanttista...
Jos Jumalalla on suunnitelma jokaiselle ja voimme päättää miten sitä toteutamme kuuntelemalla sitä hiljaista ääntä niin varmasti Jumala on suunnitellut sopivan vaimon myös minulle. Se rakkaus joka syttyy tuohon ihmiseen on uskoakseni taivaasta kotoisin ja se on molemminpuolista.
Pähkinänkuoressa: Sielusta lähtevä rakkaus "satunnaista" ja kivuliasta, Hengestä lähtöisin oleva rakkaus kestävää, voimallista ja lempeää. Sielunkumppani on ehkä silloin väärä termi vaikka sisältö onkin oikea.
Hengellisestä rakkaudesta syntyvä perisuhde on silloin tarkoitettu.
Kysymykset:
1. Onko Jumala tarkoittanut ihmiselle sen tietyn kumppanin ja koskeeko tämä kaikkia vai vain uskovia?
2. Voiko uskosta osaton rakastaa Jumalan asettamalla rakkaudella vai vain sielullisella?
Kolmas kysymys olisi ollut että miten suhtautua parisuhteeseen uskosta osattoman kanssa. Jos hän kokee sielullista rakkautta niin onko suhde silloin sillä pohjalla jolle itse sen haluaisi? Mutta kirjoittaessa tulin siihen tulokseen että jos Jumala on asettanut minuun sen rakkauden häneen niin silloin Jumalalla on suunnitelma johon tulee vain luottaa.
Paljon hajanaisia ajatuksia ja olettamuksia mutta mitä mieltä olette?
Jos hengelliset asiat ei kiinnosta niin pyydän; älä ala haukkumaan ja moittimaan. Tämä on se miten minä todellisuuden koen enkä kaipaa haukkuja ainakaan. Rakkentava keskustelu on tervetullutta.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Kaikki vastaukset löytyvät sinusta itsestäsi. Ei Jumala ole itsesi ulkopuolella.
Sinulla oli mielenkiintoinen kirjoitus ja esität hyviä kysymyksiä.
Seuraan itse buddhalaisia oppeja ja niissä on jotain samaa kuin tuossa kristinuskon käsityksestä siitä, että jumala on rakkaus. Itse koen se olevan sama kuin pyrkiä kokemaan myötätuntoa kaikkea elämää kohtaan eli rakkaus on luonnollinen olotila, johon tulee pyrkiä. Se on se tasapaino, jossa kokee rakastavansa kaikkea ympärillään ja kristityille se voi merkitä yhteyttä jumalaan.
Omasta näkökulmastani raastava rakkaus lähtee halusta. Siinä on kyse tarpeista ja omistamisesta - ei antamisesta. En sanoisi sen lähtevän sielusta. Se lähtee enemmän ruumiista. Itselleni rakkauden puhtain muoto lähtee juurikin sielusta.
Ehkä rakkauttakin tulee opetella. Emme synny valmiina tähän maailmaan, vaan kasvamme ja kehitymme koko ajan. Kokemalla sen ääripään osaamme pyrkiä sinne keskitielle. Tärkeintä on opetella rakastamaan ja kokea rakkautta sekä myötätuntoa kaikkea kohtaan.
Samoilla linjoilla olemme :)
Sielun definitio minulla ehkä eroaa valtavirran tavasta ajatella. Minulle se tarkoittaa juurikin "maallista" minää ruumiineen aivokemioineen.
"Henki" on minulle ehkä suunnilleen sama käsite kuin sinulle sielu joten ei pahasti eroa tässäkään käsitykset.
Rakkauden opettelemista varmasti tarvitaan. Opettelua vaatii omien tunteiden kahlaaminen. Ymmärtäminen mistä mikäkin tulee ja johtuu.
Tosin siinä ajatusmallimme eroavat että käsitykseni mukaan ihminen kuoli hengellisesti eroon Jumalasta syntiinlankeamuksessa. Näinollen uudestisyntymätön ihminen on sielu ilman henkeä (=ilman sielua sinun termein) ja vai kokea asiat vain sielun silmin.
"Omasta näkökulmastani raastava rakkaus lähtee halusta."
Voi olla. Omalta kohdaltani voin sanoa että kokemani oli kyllä hyvin epäitsekästä, tai ainakin niin sen koin. Kärsin menetyksestä ja rikkoutuneesta unelmasta mutta kärsin ehkä vielä enemmän kun näin rakkauteni kohteen kärsivän tilanteen vuoksi. Olisin ollut valmis tekemään mitä vain hänen vuokseen. Kaikki meni liian kipeäksi ja tulehtuneeksi illakseen rakkauden jumalasta lähtöisin. Jos olisi ollut, olisi se ollut molemminpuolista.
Teot itsessään ovat neutraaleja, muta merkittävintä on se missä mielentilassa ne suoritetaan ja mihin niillä pyritään. Uhrautuminen oman rakkaan puolesta antaa tyydytyksen uhrautujalle. Sekin toisaalta lähtee siis itsestä, sillä silloin vapauttaa itsensä sekä toisen. Voiko silloin epäitsekästä ollakaan sillä kaikki toiminta tähtää myös oman minän tasapainottamiseen?
Kivuliain rakkaus on oman kokemukseni mukaan sellaista, jossa toisesta haetaan sitä jotain - jotain vastausta, tai jotain ratkaisua omaan tilanteeseen. Entä jos rakkaus itsessään on neutraali, mutta meidän omat tekomme tai ajatuksemme kääntävät sen joko negatiiviseksi tai positiiviseksi voimaksi?
Ensinnäkin realismi on se, että raamatun ja kirkon kuvailemaa jumalaa tuskin on. Raamattu on vain ihmisen kirjoittama pääosin fiktiivinen teos, jossa kuvataan aikansa kulttuuria.
Toiseksi, "jumala on rakkaus", on juurikin näitä ajan saatossa kielen dynamiikan luomia käsitteitä. Tutkipa vain kuinka paljon raamatun viralllinen käännös on muuttunut aikojen saatossa.
Myöhemmässä kristinuskossa ajatellaan, että rakkaus on lahja. Sitä ei siis ansaita. Juutalaisuudessa ja buddhalaisissa (ei uskontoon vaan lähinnä köyhyyteen liittyen) maissa ajatellaan jopa päinvastoin.
Avioliitto on insituutiona hyvin nuori. Taisi oikeastaan alkaa alkukirkon aikana. Siihen asti vahvin uros otti sen mitä otti ja todellisuudessa vielä sen jälkeenkin. Avioliitto on eräänlainen yhteiskuntasopimus, jolla taattiin rauha pesanttien keskuudessa. Romanttinen rakkauskäsitys on syntynyt väittäisin pääosin juutalaisen kulttuurin kautta ja sen tarkoitus on ollut hallita ihmisten käyttäytymistä.
Seksuaalista halua on kaikilla, mutta romantisointi on kaupallistanut rakkauden. Romanttista rakkautta tyrkytetään meille lauluissa, kirjoissa, elokuvissa ja runoissa niin, että luulemme sen oleva universaali totuus. Mutta muutappa asumaan Kaukoitään tai Etelä-Amerikkaan puoleksi vuodeksi ja suomut tippuvat silmiltäsi. Romanttinen rakkaus on mahdollista hyvässä elintasossa, muttei siellä, missä elämä on selviytymistaistelua.
Entä jos väitän, että rakkaus on huolenpitoa toisesta - siis tekoja, ei sanoja. Mitä väärää siinä on. Rikas mies ostaa köyhän perheen tyttären ja takaa tämän tulevaisuuden. Mitä pahaa siinä lopulta on. Tytär saa itselleen ja lapsilleen turvan. Sanat on aina vain sanoja, vonkaamista, mutta teot ratkaisevat.
Uskonto on heikon ja pelkäävän ihmisen työkalu sietämään maailmaa.
Jumalan olemassaoloon ja Raamatun oikeellisuuteen en ota kantaa, näille on omat palstansa.
"Entä jos väitän, että rakkaus on huolenpitoa toisesta - siis tekoja"
Totta, rakastaminen voi olla myös verbi. Raamatussakin taitaa olla puhetta väittämän tueksi. Kuitenkin mielestäni romanttinen rakkaus on kaikesta mediahässäkästä huolimatta aivan todellinen tunne/olotila. Jos esimerkiski kokemani tunteet olisivat jotain aivokemian temppuja ja psyykkeen häiriöitä niin voi mielestäni ihan hyvin silti sanoa sen olevan jonkin tason rakkautta.
"Uskonto on heikon ja pelkäävän ihmisen työkalu sietämään maailmaa."
Tämä oli kyllä ihan turha heitto :(
Monenlaista loanheittoa ja halveksimista uskovana kuulen ja tämä ärsyttää ehkä eniten. Ei siksi että osuisi hermoon vaan päinvastoin. Menee niin mettään että huhhei. Tottakai jotkut voivat käyttää uskoa suojamuurina mutta ei tulisi yleistää.
Ateismi ei myöskää kykene osoittamaan, että Jumalaa ei olisi.
Kantin mukaan Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa.
Ihminen suunittelee, jumala nauraa ...
My dear, religion is like a penis.
It's a perfectly fine thing for one to have and take pride in,
but when one takes it out and waves it in my face we have a problem.
Joten, voiskohan ottaa sen verran lähimmäisenrakkautta käyttöön että pitää noi uskonnolliset paatokset niille varatuilla palstoilla, kiitos.
Mietin juuri tuota että kirjoittelisinko jonnekkin Kristinuskopalstalle mutta viestini sisältö käsitteli rakkautta käytännössä kokonaan niin päädyin tähän palstaan.
Omasta mielestäni otsikkoni on tarpeeksi kuvaava niille jotka eivät halua rakkautta käsitelllä uskovan näkökulmasta.
"My dear, religion is like a penis." Peniksen esittely julkisesti on noloa ja epäsopivaa :D Usko ei ole siihen rinnastettavissa. Mielestäni on aivan sopivaa käydä keskustelua avoimesti siitä miten maailman näkee, oli se sitten kristinuskoon pohjautuva tai ei.
p.s. Pitäisikö ateistien keskustella rakkaudesta Ateismi- palstalla jos haluavat keskustella asioista ateistin näkökulmasta? ;)
Minusta aloitus oli hyvä. Itse en lue uskontopalstoja, joten siinä mielessä myös uskonnon ja rakkauden yhteys on ihan keskusteluaihe täällä Rakkaus-palstalla.
Voisitko ap seurustella agnostikon kanssa?
Raamattu taitaa varoitella asiasta, ellei jopa kiellä sen syntinä.
Voisin. Ystäväpiiriini (nimenomaan ystävä) kuuluu monen tyylistä ja hienoja ihmisiä kaikki. Jos rakastun niin rakastun :) Tietty nyt on pyörinyt mielessä aloitukseni seikat mutta en anna epävarmuuden olla esteenä vaan kuuntelen sydäntäni.
Et taida olla hartaasti uskova? Minulla on sellainen käsitys että hartaasti uskova ei ryhdy suhteeseen agnostikon kanssa. Vai onko uskovat nykyään suvaitsevampia ei-uskovia kohtaan?
Uskon että on olemassa ihmisiä joiden maailmankatsomus on hyvin paljon samanlainen. Parisuhteessa on helpompaa jos elämänsuunta ja elämän päämäärä on molemmilla samanlainen, jota kohden kulkea. Raamattu sanoo: Mitä yhteistä on uskollisella uskottoman kanssa. En usko että on vain yksi , tietty ihminen jonka kanssa voi muodostaa parisuhteen. Uskon siihen että Jumala voi johdattaa oikeanlaisen ihmisen rinnalle kanssa kulkijaksi yhteisellä taipaleella.
Kannattaa nyt miettiä sitä, että avioliitto on lopulta instituutio. Tässä ajassa. JA muut te säevllätte itse.
Tänään kerroin lapselleni dinoista ja samaan hengenvetoon Abrahamista ja Saarasta. Piti oikein miettiä, että miten väännän rautalankaa ja missä kohdin.
Toinen kun teki kiperiä kyssäreitä mieli aivan blankona! Voin vain kuvitella kuinka sekaisin hän oli kun annoin vastauksia :;D
Ai minkä ikäinen Saara oli, Ai milloin Abraham eli? Minkä kokoinen meteori se oli? Ai siis mitä? Miksi meitä ihmisiä on täällä niin paljon? Mistä me oikein tulemme?
Kysymmekö "mistä tulemme", mutta emme "minne menemme"? Jumala luo jatkuvasti uusia eläviä sieluja ja ruumiita jotka ovat eläviä kehoja, näin elämä jatkuu. Elämän tarkoitus on jatkuvuudessa. Menemme elämänkaaren jälkeen taas, sielu taivaallisiin ja ruumis maahan. Elämä on opintomatka maailman kautta.
Avioliitto taas on enemmän kuin pelkkä instituutti. Jumala loi naisen miehen avuksi, miehen kylkiluusta, joka merkitsee alamaisuutta miehelle. Siinä tapauksessa miehen tulee olla mies jota nainen (vaimo) voi kunnioittaa. He molemmat tulevat Raamatun mukaan yhdeksi lihaksi avioliitossa. Tuota suhdetta verrataan Pyhän Hengen kautta yhteyteen Jumalan kanssa, joka voi olla kaunis ja romanttinenkin, pyhä ja puhdas, uskollinen rakkauden asenteella solmittu suhde, koska Jumala on itse uskollinen.
Jaha.
Sain viimekuussa robotti-imurin mieheltäni, kun kävi ruokakaupassa.
Jumala lähettää helvettiin ja lietsoo pelkoa, jos ei tee niin kuin hän sanoo. Ja ne, jotka ovat päässeet taivaaseen, osoittelevat sieltä sitten niitä, jotka ovat epäonnistuneet. Just näin.
http://www.youtube.com/watch?v=eXyAYTAwleA
Siis LAPSI kysyi! Saatanan narsisti lähettiläs sinäkin prkl! Pitää olla vastauksia eikä mitään soopaa kylkiluusta. Lapsen usko ja viaton kysymys. En mene turmelemaan sitä jollakin kylkiluu jutulla. :D
Johan mä annoin tossa kaksi vaihtoehtoa. Evoluutioteoria, joka on uskottava, että raamatun uskomattomat uskon asiat, joidenka vuoksi ihmiset sekoaa ja tappaa että pääsisi taivaaseen.
Lasten kysymykset ovat monesti aitoja, hämmentäviä ja tulee mitä ihmmellisimmissä paikoissa, joskus huvittavissakin ja sopimattomissa paikoissa. Lapselle kerronta hyvä olla ikätason mukaista ja hyvä olisi jättää lapsen omallekin pohdiskelulle ja oivaltamiselle sijaa. Lasten suustahan kuulee totuuden.. Mut sellainen tuomitsemislinja saattaa pelottaa lapsukaisia.
Raamatun kertomukset täytyy kertoa lapsille totuudenmukaisina. Mm. ajanlaskumme on täysin sidottu raamatun tapahtumiin. Jumala tuomitsee helvettiin ja taivaaseen, samoin Jeesus -se on tosi. Ja ihmiset perässä.
Odotan sitä, kun lapsi oivaltaa mitä aika on... Miksi se menee niin ja miten maat makaavat :)
Ja mun mielestä lapseni oli oikein oivaltava, että osasi yhdistää jollakin tasolla aikakaudet toisiinsa dinosauriksilla. Pieni haloo siellä ekr ja jkr:n keskellä :)
Mutta aika on sinänsä vielä sidottu vartteihin ja tunteihin& rutiineihin hänelle.
"Lapselle kerronta hyvä olla ikätason mukaista ja hyvä olisi jättää lapsen omallekin pohdiskelulle ja oivaltamiselle sijaa. "
Eli tässä tapauksessa niin mikä on sopiva ikä kertoa lapselle raamatun tapahtumista? Imetäänkö se äidin maidosta vaiko mennäänkö pyhäkouluun kuuntelemaan tarinaa rakkaudesta, jatketaan raamattukoulussa ja lopullinen niitti riparilla?
Se pitää tehdä niin että lapsia ei viedä minnekään. Arjessa se näkyy siinä, että vanhemmat selittävät lapsille, miksi juhlimme mitäkin pyhiä yleissivistävästi. Ei tuomita raamattua eikä sen kertomuksia, sillä usko on puhdas ja viime kädessä se tuo hyvää ympäristöönsä ja ihminen elää konteksissa ja rauhassa oman uskonsa kanssa. Se on nimenomaan puhdas, eikä sihien saa liittyä opittuja tarinoita, vaan lapsi jossakin vaiheessa on vapaa itse valitsemaan uskonsa -jos niin kokee tarpeelliseksi. Pääasia on että hän ymmärtää ja kokee itse uskoon tulemisen merkityksen.
Tiedän että tämä on provokatiivinen kysymys ja menen mielelläni tähän retkuun.
Niin menen tähän provokatiiviseen retkuun just nyt ennekun menen nukkumaan.
Et tainnut ymmärtää 015 mitä vastasin. Nimenomaan korostin lapsen omien käsitysten muodostumista. Tämä ei kyllä ole se vanhemmuuden helpoin tehtävä enkä usko että kukaan pystyy täysin olemaan tuputtamatta omia arvojaan ja arvomaailmaa lapsille. Se on oikeastaan mahdottomuus. Mutta miten sen tekee on toinen juttu. Ohjaako vähän, ohjaako voimakkaammin vai pahin vaihtoehto "piilo-ohjaa". Mutta kukin tavallaan. Täytyy muistaa, että ihminen elää myös tietynlaisessa kulttuuriperimän mukaisessa ympäristössä.
Kyllä mä ymmärsin. Se oli ympäripyöreä vastaus. Kuten sun vastaus nytkin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. En ymmärtänyt koroastamistasi. Ehkä se oli liian laajasti kantaa ottava.
Lapset ovat meille luonnollisesti oman elämämme jatkeita. Kuka mitäkin haluaa tuoda esiin jälkikasvulle. Mutta ainakin tieynlainen liberalisimi olisi hyvä säilyttää konteksissaan kaikessa, mitä lapsi tekee ja viisaus säilyttäen. Lapsen ehdoilla, kuunnellen ja tukien. Välittäminen kuitenkin ja rajat asettaen. Ehkä rakkaus? Osaa asettaa oikeat rajat oikeassa konteksissa jälkikasvulle, ei mene liiallisen vapauden puolelle.
Ja lapsi kuitenkin kyseenalaistaa kaikein, joten on hyvä, että aikuisella olisi jotakin kättä pidempää kun tarvitsee olla ns. tiukkana ja sanojensa takana.
Uskon, että lapsen oma käsitys muodostuu pikkuhiljaa kodin, koulun ja kaveriporukan myötä. Vanhempien pitää olla todella kuulolla. mitä lapsi kysyy tai sanoo, jotta edellytykset hyvälle dialogille on edes mahollista. Näin vanhemmat joka tapauksessa ohjaavat lastaan omien käsitystensa suuntaisesti. Tarkoitan tällä kuinka vanhemmat hoitavat ristisiitatilanteet kaveriporukassa, kuinka tukevat lasta kun tämä on toiminut väärin, tai kun tämä tuntee tulleensa väärinkohdelluksi.
Miten vanhemmat reagoivat keskenään? Kuinka tukea lapsen kaverisuhteita ja kuinka ohjata lasta olemaan sovitteleva, kuitenkin omat rajansa tiedostava.
Näillä ei lopulta ole raamatun kanssa mitään tekemistä, mutta ne ovat kontekstissa siihen , kuinka suhtaudumme ihmisiin ja lähimmäisiimme.
"Täytyy muistaa, että ihminen elää myös tietynlaisessa kulttuuriperimän mukaisessa ympäristössä."
Tämä ei ole selitys millekään, vaan vanhemman täytyy ymmärtää omat juurensa ja omat taustansa jotta ei siirrä/siirtäää omia uskomuksiaan tai historiaa eteenpäin. Aina. Voit ymmärtää mistä tulet, mutta lapset elävät omaa elämäänsä ja omaa nykyisyyttään.
Mikä merkitys lopulta on kulttuuriperimällä? Jos tarkoitat yhteiskunnallista luokkajakoa, niin kysymys on suurempi, mitä tässä edes yritämme keskustella.
Arvot ja etiikka, ihminen, ikuisuus --sinä se, mikä ohjaa elämää?
Vai Raamattu?
Pahimmat ovat olleet lähes Piispan arvossa, kirurgeja, tai sitten muuten vaan päätään aukovia sairaanhoidon opiskelijoita, jotka Raamatun nimeen joko esittävät besserwisseriä tai sitten elävät jotekin huorin muuten vaan. Joko kanssaihmisille tai kaikelle kansalle ;)
Mutta kuten tavallista, mitä tiukemmat säännöt, sen perverssimmät ylilyönnit.......
Ja tämä on tosi ja pätee kaikkiin ja kaikkeen.