Omistamisen hinta

Kyllä se satakin vuotta on pitkänlainen aika olla toisten pompoteltavana. Omistaminenhan tarkoittaa ensi sijassa sitä, että voi käyttää jotakin hyödykettä omaksi edukseen ja niin kuin haluaa. Joku siitä hyödykkeestä aina päättää, joko minä tai joku toinen tai ehkä jokin kollektiivinen elin. Mieluimmin minä itse, varsinkin kun on kyse niin perustavanlaatuisesta tarpeesta kuin asuminen. Ja voin siirtää oikeuteni aikanaan kenelle haluan.

Mutta onhan tämä toistensa kyykytys ja polkeminen keskeisellä sijalla työelämässäkin ja ihan kaikkialla joka elämän alueella. Ei sitä siis työelämässäkään voi pärjätä ellei ainakin johonkin mittaan osallistus suoraan tai epäsuorasti toisten alas polkemiseen, näin vaikka tätä työelämään osallistumista ja palkansaajana olemista aina jotenkin niin jalona ja korkemoraalisena asiana esille tuodaan.
Näissä annetuissa olosuhteissa ei ole edes mahdollista elämäänsä mitenkään elää osallistumatta enemmän tai vähemmän toisten polkemiseen vähintäänkin epäsuorasti, paitsi jos perii niin paljon omaisuutta että sitä syöden ja antaessa sen sitä myötä huveta vähintäänkin kaikki omat elinkustannuksensa maksaa( ja mieluummin muillekin siitä vielä jakaa, tai jos ei eläessän jaa eikä kaikkea törsää niin jättää perinnön muodossa yhteiskunnalle). Mutta kuinka ollakkaan, toisaalta juurikin tällainen näin elämäsnä klaaraaja leimautuisi kulttuurissamme hyvinkin negatiivisesti joksikin loiseläjäluuseripaskiaiseksi siksi kun tällaisen ei katsota ansainneen elantoaan.