On olemassa kahdenlaista yksinäisyyttä. On olemassa yksinäisyyttä yksin ja on olemassa yksinäisyyttä seurassa. Ihminen voi olla yksinäinen seurassa, jos hän kokee, ettei tule kuulluksi, ymmärretyksi tai hyväksytyksi niiden ihmisten parissa, joiden kanssa hän viettää aikaa. Ihminen voi yrittää miellyttää kanssaihmisiään ja hakea heidän hyväksyntäänsä omaksumalla tietynlaisen käyttäytymismallin, jolla hän uskoo saavuttavansa ryhmän arvostuksen. Kun arvostus sitten jääkin saamatta, seurauksena on yksinäisyyden ja masennuksen kokemuksia. Näistä kokemuksista huolimatta ihminen voi takertua väärään seuraan, koska hän pelkää jäävänsä kokonaan yksin. Yleensä tämä on huono vaihtoehto, koska se tarkoittaa yksinäiselle ajan haaskausta. Aika on pois niistä ihmissuhteista, joita yksinäinen todella tarvitsisi elääkseen tasapainoista ja hyvää elämää. Jotta yksinäinen voisi korvata toimimattomat ihmissuhteet toimivilla, vanhoista suhteista on pakko luopua. Tämä satuttaa, koska yksinäisyys ei ole ihmiselle luonnollinen olotila. Yksin koettu yksinäisyys tuntuu seurassa koettuun yksinäisyyteen verrattuna erilaiselta. Jos ihminen on todella yksin, hänellä ei ole ketään kenen kanssa hän voisi jakaa arkensa. Jokainen päivä tuntuu edellisten päivien kopiolta ja niiden merkitys häviää tyhjyyteen. Yksinäisyys ilmenee unelmina, joita yksinäinen elättelee mielessään, mutta jotka katoavat arjen harmauteen. Lopulta ihminen ei enää jaksa yrittää mitään, koska hänen elämästään on kadonnut merkitys.
Ihminen tyytyy unelmiinsa, jotka hän näkee äärettömän paljon arkea parempina. Kaikki tekeminen, joka voisi lopettaa yksinäisyyden, tuntuu yksinäisestä vastenmieliseltä, koska se vie aikaa unelmilta. Unelmien ongelma on se, että lopulta yksinäinen masentuu ja nekin lakkaavat olemasta. On vain sisäinen tyhjyys, joka korostuu kun yksinäinen kävelee kauppaan marraskuun pimeydessä, katuvalojen loisteessa. Kaupassa käynti voi olla yksinäiselle päivän, tai jopa viikon kohokohta. Kaupan kassalle on kiva hymyillä takaisin niin kauan kun se vielä on mahdollista, mutta riittävän pitkän ajan kuluttua sekin hymy hyytyy ja muuttuu ilmeettömäksi ja robottimaiseksi käytökseksi.
Täydellistä yksinäisyys on vasta, kun ihmisen viimeinenkin tuttu on hänet hyljännyt. Ensin lähtevät kaverit, sitten ystävät, sitten etäiset sukulaiset ja lopulta myös lähiomaiset. Viimeistään vanhempien ja sisarusten kuolema on se niitti, jolla yksinäisen arkkuun lyödään viimeinen naula. Yksinäisyys aiheuttaa itsessään yksinäisyyttä. Kun ihminen jää yksin, hän jää sekä sosiaalisten tilaisuuksien että sosiaalisen tiedon ulkopuolelle. Ihmissuhteiden syntymisessä on suureksi eduksi jos pääsee osallistumaan sosiaalisiin tapahtumiin ja tietää mistä milloinkin puhutaan. Yksinäinen ei saa kumpaakaan etua, koska hänellä ei ole ystäviä, jotka kutsuisivat hänet jonnekin. Kun ihmistä ei kutsuta, ihminen ei myöskään saa sitä tietoa, jonka avulla hän voisi luoda itsestään viehättävämmän vaikutelman. Vaihtoehtona on toki jonkin roolin esittäminen ja itsensä tyrkyttäminen muille ihmisille. Yksinäinen leimataan tällöin häiriköksi, koska on helppo kysyä, että miksi tuo on kiinnostunut minun asioistani. Mitä tuo minulta haluaa? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Onko henkilöllä X puhtaat jauhot pussissa? Mikä henkilö X ylipäätään on? Onko hän vaarallinen, ja miten hänestä pääsee eroon? Kun ei ole kavereita, ei ole ketään joka voisi vastata näihin kysymyksiin. Yksinäisyys siis luo yksinäisyyttä. Se sulkee ihmisen sosiaalisten piirien ulkopuolelle, ja voimakkainkin sielu joutuu ponnistelemaan paetakseen tämän mustan aukon vetovoimaa.
Kysymys siitä, miten luovia tiensä takaisin normaaliin elämään, osoittautuu usein ylivoimaiseksi. Erityisen valitettavaa tämä on niille, jotka sattuvat syntymään vääränlaiseen perheeseen. Perheen alkoholiongelmat, liiallinen kurinpito, tunne-elämän epätasapaino ja psyykkiset sairaudet eivät edesauta lapsen kehittymistä sosiaaliseksi yksilöksi, köyhyydestä ja väkivallasta nyt puhumattakaan. Syrjäytyminen ja yksinäisyys ovat näin ollen myös sukurasitteita, jotka periytyvät isältä pojalle. On enää onnesta kiinni, milloin epäonnen ketju katkeaa. Ratkaisua ongelmiinsa voi hakea yrittämällä ymmärtää niiden olemusta.
Ihminen tyytyy unelmiinsa, jotka hän näkee äärettömän paljon arkea parempina. Kaikki tekeminen, joka voisi lopettaa yksinäisyyden, tuntuu yksinäisestä vastenmieliseltä, koska se vie aikaa unelmilta. Unelmien ongelma on se, että lopulta yksinäinen masentuu ja nekin lakkaavat olemasta. On vain sisäinen tyhjyys, joka korostuu kun yksinäinen kävelee kauppaan marraskuun pimeydessä, katuvalojen loisteessa. Kaupassa käynti voi olla yksinäiselle päivän, tai jopa viikon kohokohta. Kaupan kassalle on kiva hymyillä takaisin niin kauan kun se vielä on mahdollista, mutta riittävän pitkän ajan kuluttua sekin hymy hyytyy ja muuttuu ilmeettömäksi ja robottimaiseksi käytökseksi.
Täydellistä yksinäisyys on vasta, kun ihmisen viimeinenkin tuttu on hänet hyljännyt. Ensin lähtevät kaverit, sitten ystävät, sitten etäiset sukulaiset ja lopulta myös lähiomaiset. Viimeistään vanhempien ja sisarusten kuolema on se niitti, jolla yksinäisen arkkuun lyödään viimeinen naula. Yksinäisyys aiheuttaa itsessään yksinäisyyttä. Kun ihminen jää yksin, hän jää sekä sosiaalisten tilaisuuksien että sosiaalisen tiedon ulkopuolelle. Ihmissuhteiden syntymisessä on suureksi eduksi jos pääsee osallistumaan sosiaalisiin tapahtumiin ja tietää mistä milloinkin puhutaan. Yksinäinen ei saa kumpaakaan etua, koska hänellä ei ole ystäviä, jotka kutsuisivat hänet jonnekin. Kun ihmistä ei kutsuta, ihminen ei myöskään saa sitä tietoa, jonka avulla hän voisi luoda itsestään viehättävämmän vaikutelman. Vaihtoehtona on toki jonkin roolin esittäminen ja itsensä tyrkyttäminen muille ihmisille. Yksinäinen leimataan tällöin häiriköksi, koska on helppo kysyä, että miksi tuo on kiinnostunut minun asioistani. Mitä tuo minulta haluaa? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Onko henkilöllä X puhtaat jauhot pussissa? Mikä henkilö X ylipäätään on? Onko hän vaarallinen, ja miten hänestä pääsee eroon? Kun ei ole kavereita, ei ole ketään joka voisi vastata näihin kysymyksiin. Yksinäisyys siis luo yksinäisyyttä. Se sulkee ihmisen sosiaalisten piirien ulkopuolelle, ja voimakkainkin sielu joutuu ponnistelemaan paetakseen tämän mustan aukon vetovoimaa.
Kysymys siitä, miten luovia tiensä takaisin normaaliin elämään, osoittautuu usein ylivoimaiseksi. Erityisen valitettavaa tämä on niille, jotka sattuvat syntymään vääränlaiseen perheeseen. Perheen alkoholiongelmat, liiallinen kurinpito, tunne-elämän epätasapaino ja psyykkiset sairaudet eivät edesauta lapsen kehittymistä sosiaaliseksi yksilöksi, köyhyydestä ja väkivallasta nyt puhumattakaan. Syrjäytyminen ja yksinäisyys ovat näin ollen myös sukurasitteita, jotka periytyvät isältä pojalle. On enää onnesta kiinni, milloin epäonnen ketju katkeaa. Ratkaisua ongelmiinsa voi hakea yrittämällä ymmärtää niiden olemusta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
On suuri joukko ihmisiä, jotka kysyvät itseltään, että miksi juuri minä olen yksinäinen. On myös suuri joukko vääriä vastauksia, joita ihmiset saattavat esittää itselle, koska he eivät uskalla kohdata totuutta. Ihmisellä on kaksi luonnollista taipumusta, jotka estävät järkevän ajattelun. Ihminen ajattelee usein omat piirteensä positiivisemmassa valossa kuin olisi oikeastaan realistista. Näin ihminen sulkee itseltään reitin muutokseen. Muutosta ei haluta, koska ihminen kokee olevansa riittävän hyvä ilmankin. Ihminen voi ajatella näin, vaikka hänellä olisi huono itsetunto. Tiedostamaton ajattelu ja tunteet ovat tällöin ristiriidassa tietoisen ajattelun kanssa, jota siinä tapauksessa voisi kutsua itsepetokseksi. Ihminen myös näkee asiat usein negatiivisemmassa valossa kuin olisi tosiseikan huomioon ottaen järkevää. Pessimismi on evoluution kehittämä selviytymismekanismi, joka auttoi ihmislajia selviytymään. Se toimii evoluution eduksi myös eristämällä yksinäiset ja sosiaalisesti heikot. Ihminen kuvittelee olevansa olosuhteiden orja ja tuulen riepottelema kohtalon välikappale. Näin ihminen menettää viimeisenkin tahdon taistella väistämättömältä vaikuttavaa tapahtumaketjua vastaan, vaikka todellisuudessa ihmisellä voisi olla mahdollisuus vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Luovuttaessaan ihminen antaa pois vapautensa valita ja antautuu virran vietäväksi. Valitettavan usein virta vie ihmisen avomerelle tai vesiputoukseen, josta ei enää ole helppoa tietä pois.
Loppupelissä valinta on helppo - joko olen yksin tai etsin itselleni sopivia ihmisiä. En ole niiden ihmisten kanssa, joiden seura ei tunnu hyvältä. On olemassa paljon julkisia tapahtumia, joiden kautta ihminen voi tutustua muihin ihmisiin. Kuitenkin valinta on ongelmallinen, koska usein yksinäinen leimataan häiriköksi, hylkiöksi, luuseriksi tai muuten epäonnistuneeksi yksilöksi. Siksi yksinäisyyden murtamiseen pitää olla vahva luonne. Se joka tekee valinnan, kulkee väistämättä tulta päin. Paskaa tulee varmasti niskaan enemmän kuin tarpeeksi - hinta jonka ihminen maksaa mahdollisuudesta vielä joskus löytää itselle sopivaa seuraa. Mitä paremmin ihminen tuntee itsensä, sitä vähemmän hän joutuu kärsimään, koska hyvä itsetuntemus auttaa yksinäistä hakeutumaan itselle sopiviin piireihin. Ongelma tässä on se, että itsetuntemus kehittyy usein vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa ja kokeilemalla erilaisia asioita, mitä yksinäinen ei usein jaksa tehdä. Siksi yksinäisyyden murtaminen on pitkä tie. Ongelmaan ei ole helppoa ratkaisua, sillä muutenhan yksinäisyys ei olisi ONGELMA. Yksinäinen voi lohduttautua sillä, että todellisuudessa hänen ongelmansa on universaali. On olemassa valtava joukko ihmisiä, jotka elävät sosiaalisuuden luomassa illuusioissa. He elävät elämää muiden asettamissa raameissa hyläten näin oman itsensä. Nämä ihmiset tuntevat itsensä yksinäiseksi, koska heidän suhteistaan muihin ihmisiin puuttuu todellinen ymmärrys. Siksi nämä ihmissuhteet eivät riitä antamaan tyydytystä. Kolikolla on näin ollen kaksi puolta - sosiaalinen ja yksinäinen kurjuus, jotka molemmat ovat henkisen epätasapainon ilmenemismuotoja. Jokaisella on oma tapansa päästä eroon epätasapainosta, mutta valitettavan usein se tapa ei ole itsestään selvä.
Asiaa puhut. On tullut itsekin mietittyä näitä asioita viime aikoina. Takana on nyt lähes kuusi vuotta yksinäistä hiljaiseloa. Ensimmäisen vuoden introverttina jopa nautin yksin olemisesta tajuamatta sen olevan pidemmän päälle yksisuuntainen tie. Tämän tajuttuani oli edessä muutaman vuoden kestävä masennuksen kausi jonka aikana tosiaan ajelehdin virran vietävänä tyytyen kohtalooni. Syytin yhteiskuntaa, vanhoja kavereitani, lähiomaisiani ja KAIKKEA mahdollista ajattelematta ollenkaan omaa osuuttani yksinäisyyteeni. Tyydyin siis odottamaan yksinäisyyteni päättävän ratkaisun ilmestymistä joltain ulkopuoliselta taholta. Sanomattakin selvää, että jos sitä tyytyy odottamaan niin saa kyllä odotella hautaan asti.
Käännekohta minulle oli osana siviilipalvelusta suorittamani kuukauden kestävä koulutusjakso Lapinjärven koulutuskeskuksessa. Koulutusjakson aikana tarkkailin ihmisiä laidasta laitaan. Oli siellä kaiken näköisiä luusereita (joukko johon koen itse silloin kuuluneeni), mutta toisaalta siellä oli myös paljon itsevarmoja js mielipiteitä omaavia originaaleja ajattelijoita. Jälkimmäisen ryhmän tarkkaileminen oli minulle vähintäänkin herättävä kokemus ja sai minussa aikaan jonkinlaisen kipinän. Aloin miettiä kuka ja mitä olen ihmisenä. Siitä alkoi ankara nyt vuosia kestänyt itsetutkiskelu.
Oli herättävää ensimmäistä kertaa elämässäni miettiä tilannettani täysin rehellisesti valehtelematta itselleni. Aloin kitkeä pois tuhoisia ajattelumallejani ja elämäntapojani. Itseni parantamisesta motivoituminen siis teki sen mihin terapia ja lääkitys eivät pystyneet. Masennus loppui kuin seinään. Muutoksen täytyy ehdottomasti lähteä omasta itsestä, muuten homma ei toimi. Paremman itsetuntemuksen myötä on myös tullut parempi itsetunto ja itsekunnioitus.
Sosiaalisten piirien haihduttua paluun tekeminen sosiaaliseen elämään aikuisiällä on kuitenkin osoittautunut haasteeksi jota en ole onnistunut päihittämään. On muodostunut tavaksi välttää kaikkia sosiaalisia tapahtumia nimenomaan leimautumisen pelossa. Menen minne tahansa yksin niin ihmiset katsovat kieroon. Yksilössä, joka kulkee yksin, ajatellaan olevan jotain vikaa; eihän hän muuten olisi yksin. Yksinäisyys on siis noidankehä josta on todella vaikea päästä eroon.
Sitten lisäksi vielä se ongelma, että paremman itsetuntemuksen myötä en ole valmis hyväksymään aivan mitä tahansa seuraa. Mieluummin olen yksin kuin seurassa jossa en viihdy. Summa summarum olen siis päättänyt keskittyä itseni parantamiseen sen sijaan, että yrittäisin muokata ympäristöäni, sillä kun kaikki on tehty ja sanottu MINÄ olen se ainoa ihminen johon voin luottaa oli tilanne mikä tahansa. Olen aina valppaana jos vaikka kaltaisiani ihmisiä sattuisi löytymään, mutta mitä aktiiviseen hakemiseen tulee; olen täysin eksyksissä.
Elä jauha paskoo. Turha se on mitään filosofoida ku ei voi muuta tehdä ku runkata himassa toivoen kuolemaa.