Ihan katkelman vain keskeltä nappasin.
Valentin ja Kristian ovat siis veljekset, vanhempi ja nuorempi. Valentin on perinyt sahan, jota talouslama on pahasti runnellut. Veljeksistä vanhin, Gunnar, on perustaut oman kilpailevan yhtiönsä. Korkealentoiset lähtökohdat, sori. Teksti pötköytyi, kun liitin sen tähän kirjoituskenttään. Sori senkin puolesta.
”’*(lamasaha)* vähentää satakaupalla työntekijöitä?’” Kristianin kulmat työntyivät yhteen. ”Mitä ihmettä olet aivoitellut?”
Valentin läiskäsi lehden lattialle. Hän nousi pöydästä, astui paperikasalle ja potkaisi sen repaleiseksi. ”Minäkö?” hän ärjäisi sylkeä suunpielissään. ”Minä? En mitään! Helvetin kuusitoista, nyt riittää tämä lekkeripeli! Gunnar!” seisoviltaan Valentin ampaisi työhuoneen puhelimelle ja alkoi kierittää numeroita levyyn. ”Helkkarin koira, nosta luuri!”
Primadonna, Emma, Julia ja Kristian kuikuilivat ovensuusta. Valentin työnsi kyntensä seinävaatteeseen ja murisi suukappaleeseen: ”Nosta luuri… nosta lenkki ja pujota kaulasi siihen, kolja…”
Lopulta mies survaisi puhelimen takaisin. Valentin potki mattoa rullalle. ”Se halvatun laholatva! Kolipää koira!”
”Miksi minusta tuntuu”, Kristian astui kynnyksen yli tajuten, ettei ollut käynyt toimistohuoneessa moneen vuoteen, ”että tämä puu on saanut myrkyttyä pitkään?”
”Koko saamarin sukupuumme”, Valentin heristeli nyrkkejään varoittavasti, ”on vettynyt, sohjoutunut, selluloosaa, samperi soikoon!”
Kristian käveli pöydän luo ja laski kätensä sen pölyiselle pinnalle. Kaikesta näki, että huone oli ollut käytössä, joskin vain väliaikaisessa. ”Täällä on vieläkin isän tavaroita”, hän töksäytti vetolaatikon auki. ”Ja papereita.”
”Tietenkin on!” Valentin kuljeskeli huonetta ympäri ja yritti löytää käsiinsä jotakin, mitä repiä. ”Hänhän kuoli tuon pöydän ääreen, etkö muista? Äh, kapinen piski, rotansyömä raskali!”
Kristian istahti työtason taakse ja katseli leveää pöytää edessänsä.
Isä istui aina tässä tuolilla, hän tuumi. Tässä hän istui ja poltti sikaria, rystyset valkoisina rustasi kontrahteja ja raivosi puhelimeen. Kristan nosti katseensa. Valentin hänen edessään kiemurteli hurjistuneena. ”Ei ikinä uskoisi, ettet ole hänen oma poikansa.”
”Rauhoitu jo!” Valentin loikkasi pöydälle niin vimmaisena, että pikkuveljen pitelemät paperitkin olivat vähällä lennähtää pojan hyppysistä. ”Etkö sinä näe, mihin lamaan taloutemme on ryskymässä? Äh, putoan pää edellä puusta kuin mikäkin… ylikypsä!”
Kristian nosti laskelmat takaisin pöydälle. Hän levitti sopimukset eteensä ja alkoi tavata niiden sisältöä. ”Tiesitkö, että meillä on täällä Villa Solvstrandin pohjapiirrokset?”
Valentin tuhahti. Kristian pyöräytti silmiään. ”Mitä tässä oikeastaan on tapahtunut? Ei kai Gunnar kielisi tiedotusvälineille mistään, mikä ei pidä paikkaansa? Sahathan tekevät yhteistyötä”, hän katsahti Valentiniin, joka hikoili pöydän toisella puolella. ”… Eivätkö?”
Valentin pyyhkäisi otsatukkansa taakse. Hän naputteli päällystettä hermostuneena. ”Eivät.”
Kristian nousi seisomaan. Hän kiersi sivuseinää peittävälle kirjahyllylle ja alkoi selata pölyyntynyttä lakitietoutta. ”Tarkoitatko”, hän aloitti täysin rauhallisena, ”ettette enää pidä yhteyttä? Että toteutit aikeesi?”
Huoneen vastakkaisella puolella tärisevä Valentin oli painanut kasvot käsiinsä. Hän kyyristyi tuolia vasten kuin kuivuva kukka ruukkuunsa. ”*(kilpaileva saha)* ei ole välittänyt tietoa *(lamasaha)*lle enää muutamaan viikkoon. Eikä ottanut mitään vastaan.”
Kristian nyrpisti nenäänsä järkyttyneenä. ”Ja sinä sanot, että hänellä on päässään sahanpurua!” poika tarrasi lähimpään kirjaan ja alkoi käännellä sen sivuja satunnaisesti. ”Minä kyllä väitän, että tässä jutussa mätä puskee jo juurista!”
”Turhaan siinä osoittelet”, Valentin nousi ja läimäisi istuinta siten, että se jäi kirskutellen kiertämään akselinsa ympäri. ”Etkö juuri väittänyt, että meissä kiertää samaa verta?”
Kristian nuoleskeli huuliaan ontto ilme katseensa takana. Lakikirjasta hänen käsissään nousi painavaa pölyä. ”Sinähän sen saalistajana tiedät”, hän nielaisi. ”Hait haistavat veren kilometrien päähän.”
”Mikä hai, minä?” Valentin lysähti takaisin keinuvaan tuoliin ja kantapäillään pysäytti sen ponnettoman pyörimisen.
Kirjaa yhä edelleen pitelevän Kristianin kasvoilla näkyi harmaata kauhua. Valo siivilöityi likaisista ikkunoista ja valaisi hänen kiiltävän otsansa. ”Bisneshai.”
Valentin pyörähti kerran ympäri ja ennen kuin oli taas rintamasuunnaltaan pikkuveljeen päin, loikkasi tuolista ja marssi suorin askelin huoneen ovelle. Hän tönäisi koirat tieltään ja rykäisi: ”Minä lähden nyt töihin.”
Valentin ja Kristian ovat siis veljekset, vanhempi ja nuorempi. Valentin on perinyt sahan, jota talouslama on pahasti runnellut. Veljeksistä vanhin, Gunnar, on perustaut oman kilpailevan yhtiönsä. Korkealentoiset lähtökohdat, sori. Teksti pötköytyi, kun liitin sen tähän kirjoituskenttään. Sori senkin puolesta.
”’*(lamasaha)* vähentää satakaupalla työntekijöitä?’” Kristianin kulmat työntyivät yhteen. ”Mitä ihmettä olet aivoitellut?”
Valentin läiskäsi lehden lattialle. Hän nousi pöydästä, astui paperikasalle ja potkaisi sen repaleiseksi. ”Minäkö?” hän ärjäisi sylkeä suunpielissään. ”Minä? En mitään! Helvetin kuusitoista, nyt riittää tämä lekkeripeli! Gunnar!” seisoviltaan Valentin ampaisi työhuoneen puhelimelle ja alkoi kierittää numeroita levyyn. ”Helkkarin koira, nosta luuri!”
Primadonna, Emma, Julia ja Kristian kuikuilivat ovensuusta. Valentin työnsi kyntensä seinävaatteeseen ja murisi suukappaleeseen: ”Nosta luuri… nosta lenkki ja pujota kaulasi siihen, kolja…”
Lopulta mies survaisi puhelimen takaisin. Valentin potki mattoa rullalle. ”Se halvatun laholatva! Kolipää koira!”
”Miksi minusta tuntuu”, Kristian astui kynnyksen yli tajuten, ettei ollut käynyt toimistohuoneessa moneen vuoteen, ”että tämä puu on saanut myrkyttyä pitkään?”
”Koko saamarin sukupuumme”, Valentin heristeli nyrkkejään varoittavasti, ”on vettynyt, sohjoutunut, selluloosaa, samperi soikoon!”
Kristian käveli pöydän luo ja laski kätensä sen pölyiselle pinnalle. Kaikesta näki, että huone oli ollut käytössä, joskin vain väliaikaisessa. ”Täällä on vieläkin isän tavaroita”, hän töksäytti vetolaatikon auki. ”Ja papereita.”
”Tietenkin on!” Valentin kuljeskeli huonetta ympäri ja yritti löytää käsiinsä jotakin, mitä repiä. ”Hänhän kuoli tuon pöydän ääreen, etkö muista? Äh, kapinen piski, rotansyömä raskali!”
Kristian istahti työtason taakse ja katseli leveää pöytää edessänsä.
Isä istui aina tässä tuolilla, hän tuumi. Tässä hän istui ja poltti sikaria, rystyset valkoisina rustasi kontrahteja ja raivosi puhelimeen. Kristan nosti katseensa. Valentin hänen edessään kiemurteli hurjistuneena. ”Ei ikinä uskoisi, ettet ole hänen oma poikansa.”
”Rauhoitu jo!” Valentin loikkasi pöydälle niin vimmaisena, että pikkuveljen pitelemät paperitkin olivat vähällä lennähtää pojan hyppysistä. ”Etkö sinä näe, mihin lamaan taloutemme on ryskymässä? Äh, putoan pää edellä puusta kuin mikäkin… ylikypsä!”
Kristian nosti laskelmat takaisin pöydälle. Hän levitti sopimukset eteensä ja alkoi tavata niiden sisältöä. ”Tiesitkö, että meillä on täällä Villa Solvstrandin pohjapiirrokset?”
Valentin tuhahti. Kristian pyöräytti silmiään. ”Mitä tässä oikeastaan on tapahtunut? Ei kai Gunnar kielisi tiedotusvälineille mistään, mikä ei pidä paikkaansa? Sahathan tekevät yhteistyötä”, hän katsahti Valentiniin, joka hikoili pöydän toisella puolella. ”… Eivätkö?”
Valentin pyyhkäisi otsatukkansa taakse. Hän naputteli päällystettä hermostuneena. ”Eivät.”
Kristian nousi seisomaan. Hän kiersi sivuseinää peittävälle kirjahyllylle ja alkoi selata pölyyntynyttä lakitietoutta. ”Tarkoitatko”, hän aloitti täysin rauhallisena, ”ettette enää pidä yhteyttä? Että toteutit aikeesi?”
Huoneen vastakkaisella puolella tärisevä Valentin oli painanut kasvot käsiinsä. Hän kyyristyi tuolia vasten kuin kuivuva kukka ruukkuunsa. ”*(kilpaileva saha)* ei ole välittänyt tietoa *(lamasaha)*lle enää muutamaan viikkoon. Eikä ottanut mitään vastaan.”
Kristian nyrpisti nenäänsä järkyttyneenä. ”Ja sinä sanot, että hänellä on päässään sahanpurua!” poika tarrasi lähimpään kirjaan ja alkoi käännellä sen sivuja satunnaisesti. ”Minä kyllä väitän, että tässä jutussa mätä puskee jo juurista!”
”Turhaan siinä osoittelet”, Valentin nousi ja läimäisi istuinta siten, että se jäi kirskutellen kiertämään akselinsa ympäri. ”Etkö juuri väittänyt, että meissä kiertää samaa verta?”
Kristian nuoleskeli huuliaan ontto ilme katseensa takana. Lakikirjasta hänen käsissään nousi painavaa pölyä. ”Sinähän sen saalistajana tiedät”, hän nielaisi. ”Hait haistavat veren kilometrien päähän.”
”Mikä hai, minä?” Valentin lysähti takaisin keinuvaan tuoliin ja kantapäillään pysäytti sen ponnettoman pyörimisen.
Kirjaa yhä edelleen pitelevän Kristianin kasvoilla näkyi harmaata kauhua. Valo siivilöityi likaisista ikkunoista ja valaisi hänen kiiltävän otsansa. ”Bisneshai.”
Valentin pyörähti kerran ympäri ja ennen kuin oli taas rintamasuunnaltaan pikkuveljeen päin, loikkasi tuolista ja marssi suorin askelin huoneen ovelle. Hän tönäisi koirat tieltään ja rykäisi: ”Minä lähden nyt töihin.”
Vastaukset 10
Vanhimmat
No jo on. Ei edes trolleja. Ehkä jos laita vähän pyöreämmän pätkän:
Sinna ja Solvborg pärskivät karsinoissaan. Kristian silitti Sinnan suurta turpaa ja pujotti suitset eläimen suuhun. Oli kulunut kokonaiset kolme talvea siitä, kun hän viimeksi oli painanut otsansa hevosen karvaa vasten. Ja kymmenen kesää siitä, kun polle itse oli Villa Solvstrandiin laukannut.
Kristian kipusi ratsaille. Hän muisteli joulua, jona Sinna oli perheeseen muuttanut. Kyseessä oli ollut sama talvi, joka oli polkenut allensa kaiken sen, mitä Kristian lapsuudestaan muisti.
Hassua, Kristian hymähti mietteissään. Hassua, etten minä edes muista, miltä Freya näytti.
Puuterilumi pöllysi hevosen kavioiden alla. Eläimen leveä lantio pyöri samaa liikettä, jonka Kristian oli jo pikkupoikana oppinut tuntemaan.
En olisi ikänäni uskonut, että vielä kymmenen vuoden jälkeenkin ratsastaisin näitä samoja teitä, hän tuumasi. Sinnan paksu harja heilahteli hänen näkökenttänsä alalaidassa. En olisi myöskään uskonut katselevani ympärilleni ja näkeväni vain… Kristian hiljensi raviin ja lopulta käyntiin. Pakkasen maalaama maisema tervehti häntä jäätävällä hengityksellään. Kristian siristi silmiään.
En olisi koskaan uskonut näkeväni tällaista autiomaata. Ympärilläni vain kuollutta mantua ja siihen kuopatut ruumiit.
Satamakaupunki aukeni vihamielisenä ja tummien pilvien peittämänä vaaran toisella puolen. Kristian seisautti ratsunsa ja jäi katselemaan kaupunkia. Hän yritti muistella viimeisintä käyntiään satamassa, muttei saanut päähänsä päivää saatikka vuotta.
Siitäkin on varmaan jo niin kauan, etten osaisi enää kulkea kaupungin kaduilla. Vaikka sen valot kyllä tunnistaisin missä vain. Lillesandin valosaaste, maailman ainoa sumu, joka peittää Otavankin näkyvistä.
Kun Kristian oli aiemmin viikolla keskustellut Valentinin kanssa, oli isoveli kannustanut häntä lähtemään tutkimusretkelle. Pois kartanon mailta. Kristian ei ollut aivan varma, oliko vain itse kuvitellut turhautuneisuuden miehen ääneen, mutta selvää oli, että Valentin oli ollut oikeassa; koko Norjassa viettämänsä ajan Kristian oli viettänyt Villa Solvstrandissa, pääosin omassa huoneessaan. Poika oli sentään saanut itseään kiskottua liikkeelle siinä määrin, ettei happaneva pölykerros enää peittänyt hänen yöpöytäänsä. Nykyään, kiitos lukottomien ovien, hänen olikin helpompi liikkua kartanossa. Sen sisäänpäin nojaavat seinät eivät enää tuntuneet hyökkääviltä.
Hienoa ja tarkkaa kerrontaa. Hyvältä vaikuttaa toden totta!
Kiitos paljon, mukava kuulla.
Kritiikkiä? Jotain?
Tykkään tykkään tykkään! Varsinkin tuo jälkimmäinen pätkä iskee harmoniallaan! Kiinnostaisi tietää enemmän hahmoista, jotta ymmärtäisin kaikki vertaukset ja pohdinnat :)
Höh, onko tässä kyseessä joku vitsi vaiko vain tosi taitamaton amatööri?
Yksi sana: tekotaiteellisuus.
Nykyään kustantajat (ja lukijat!) suosivat selkeää tekstiä, jossa ei ole röyhelöitä saatikka roikkuvia ilmauksia. Napakkuutta, tarkkuutta, täsmällisyyttä!
Mikä on roikkuva ilmaus?
Roikkuva ilmaus on tarkennusta vaativa, epäinformatiivinen ilmaus. Sellaisia tämä teksti pursuaa. En jaksaisi lukea yhtä sivuakaan saatikka sitten koko kirjaa!
Ainiin. Tämä oli täällä.
Vai että Roikkuvia ilmauksia. Ehkä, myönnän taiteilleeni tekstin kanssa. Oisko muuta?
Jäin ihmettelemään, että mitä tämä on? Mitä tällaisellä tyylillä on haettu? Onko kyseessä jokin fantasiagenren tehokeino, pitäisikö lukea lisää, että ymmärtäisi vai onko niin, että yksityiskohdissa tyylitaju välillä pettää tai ehkäpä vain huolimattomuus iskee?
Teksti kulkee hyvin eteenpäin ja sitä on vaivatonta lukea, mutta henkilöt, jotka kiemurtelivathurjistuneena ja loikkaavat pöydälle vimmaisena? Tuollainen ylidramatisoiva tyyli tuntuu kesäteatterimaisen epäaidolta (jos iso mies hyppää pöydälle niin johan siinä huonekalutkin särkyvät). Mikä on ontto ilme katseen takana ja onko hevosella lantio? Kaipasin siis yksityiskohtiin lisää huolellisuutta. Mutta muuten voisin lukea lisääkin.
Hyvätasoista tekstiä, joskin kritiikiltä se ei säästy. Kuten edellinen tuossa jo mainitsi, ensimmäisen osion riippakivi on melodramaattisuus. On ylitselyövää kiroamista ja on naurettavia vastahirnahduksia, jotka kaipaavat karsimista.
Mitä olisin toivonut tilalle? Pieniä asioita, kenties tarkennuksia, jotka elävöittävät kuvailua. Esimerkiksi huonekuvaamisesta "Kaikesta näki, että huone oli ollut käytössä, joskin vain väliaikaisessa." ei käy ilmi millaisessa käytössä huone oli ollut. Pari mainintaa riittää hyvin.
Toisekseen persoonat eivät erotu toisistaan, Kristian ja Valentin vain rähjäävät toisilleen. Tietysti teksti on katkelma pidemmästä, mutta silti kaipaisin meuhkaamisen tilalle persoonallisuuksien ilmentämistä.
Toisesta osiosta ei tule mitään kirjoitusteknisesti kritisoitavaa mieleen, kun kerronta soljuu niin mukavasti. Tietysti aihe itsessään ei ole kiinnostava; en sen puolesta jaksaisi lukea tällaista pitkälti. Hmm... Lueskelin ratsastusosiota pariin otteeseen ja tajusin viimein miksi se ei ole kiinnostava, vaikka teksti on muuten miellyttävän sujuvaa - Kristianin muistelu ei katsos paljasta mitään päähenkilöstä eikä, ennen kaikkea, edistä ollenkaan juonta. Tietysti aina ei voi välttää suvantovaiheita ja niitä on melkein oltavakin, jotta lukija saa hengähdystauon. Mutta ethän sinä valinnut tätä tekstiä sen takia vaan osoittaaksesi parasta osaamistasi? Juonen kannalta ratsastusosion voisi tiivistää sanoihin: Kristian kävi ratsastamassa mietteisiinsä vaipuneena. Hänen ajatuksensa selkenivät, mutta valitettavasti ne eivät johtaneet mihinkään.