Varsinkin, jos koet, että joltain osin olet itsekin heikommalla lähtöviivalla muihin verrattuna?
Olin kuvitellut olevani hyvinkin avomielinen, mentaliteetilla ettei rakkaus rajoja tunne. En edelleenkään koe esim. kumppanin ujoutta, suoranaista ihmisarkuutta, ahdistuneisuutta, kokemattomuutta, kaverittomuutta, työttömyyttä tai työkyvyttömyyttä, paniikkikohtauksia tai edes lääkitystä vaativaa masennusta esteeksi mahdolliselle parisuhteelle. Jonkinlainen haave on jopa ollut, että saisi paijata toisen terveeksi tai täydentää siten, että yhdessä ollaan kokonaiset.
Mutta sitten katsoin Hiljaisen talven lapsi -dokumentin.
Selvästi jossain menee raja, minkä tuolla puolen tietää sanoa suoraan, ettei tästä tule mitään. En osaa sanoa missä se minulla menee. Ehken liian samanlaisen kanssa saattaisi seurustella ainakaan. Mieluummin sellaisen kanssa, joka pystyy ihmeellisiin, mahdottomiin ja yli-inhimillisiin suorituksiin, joihin itse en (kuten uskomaan, ettei kahvinkeitin jäänyt päälle palaamatta neljäätoista kertaa katsomaan), kuin samalla tavalla vinksahtaneen.
Toisaaltakin olen kuullut, ettei joku sanojensa mukaan haluaisi itsensä kanssa treffeille, ja joku toinen kertoo olevansa niin omanlaisensa, että pitäisi edes sen toisen olla täyspäinen. Mutta täällä Suomi24:ssä tuntuu ujo tahtovan toisen ujon ja yksinäinen tahtovan toisen yksinäisen, jne.
Kysyisinkin siis: Missä sinun rajasi menee? Voiko toinen olla niin yksinäinen, ettet sen takia hänen kanssaan saattaisi seurustella, vaikka olisit itsekin kaveriton? Entä toisinpäin? Jos taas olet esimerkiksi ahdistunut, voisitko deittailla ujoa?
Olin kuvitellut olevani hyvinkin avomielinen, mentaliteetilla ettei rakkaus rajoja tunne. En edelleenkään koe esim. kumppanin ujoutta, suoranaista ihmisarkuutta, ahdistuneisuutta, kokemattomuutta, kaverittomuutta, työttömyyttä tai työkyvyttömyyttä, paniikkikohtauksia tai edes lääkitystä vaativaa masennusta esteeksi mahdolliselle parisuhteelle. Jonkinlainen haave on jopa ollut, että saisi paijata toisen terveeksi tai täydentää siten, että yhdessä ollaan kokonaiset.
Mutta sitten katsoin Hiljaisen talven lapsi -dokumentin.
Selvästi jossain menee raja, minkä tuolla puolen tietää sanoa suoraan, ettei tästä tule mitään. En osaa sanoa missä se minulla menee. Ehken liian samanlaisen kanssa saattaisi seurustella ainakaan. Mieluummin sellaisen kanssa, joka pystyy ihmeellisiin, mahdottomiin ja yli-inhimillisiin suorituksiin, joihin itse en (kuten uskomaan, ettei kahvinkeitin jäänyt päälle palaamatta neljäätoista kertaa katsomaan), kuin samalla tavalla vinksahtaneen.
Toisaaltakin olen kuullut, ettei joku sanojensa mukaan haluaisi itsensä kanssa treffeille, ja joku toinen kertoo olevansa niin omanlaisensa, että pitäisi edes sen toisen olla täyspäinen. Mutta täällä Suomi24:ssä tuntuu ujo tahtovan toisen ujon ja yksinäinen tahtovan toisen yksinäisen, jne.
Kysyisinkin siis: Missä sinun rajasi menee? Voiko toinen olla niin yksinäinen, ettet sen takia hänen kanssaan saattaisi seurustella, vaikka olisit itsekin kaveriton? Entä toisinpäin? Jos taas olet esimerkiksi ahdistunut, voisitko deittailla ujoa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tuo dokumentti on ihan loistava ja siinä oleva tyttö on jollain tapaa äärimmäisen mielenkiintoinen. Mielelläni ainakin tutustuin hänenlaiseen naiseen, koska siinä olisi tietyllä tapaa aitous mukana ja ei tarvitsisi olla esittämässä jotain, mitä ei oikeasti ole. Hiljaiset hetkekään eivät varmasti häiritsisi kumpaakaan. En ole itse läheskään yhtä pahassa jamassa kuin dokumentin tyttö. En halua kuolla ja pystyn hoitamaan asiani moitteetta, mutta yksinäinen ja työtön kyllä olen...
Järkevästi ajateltuna minun tilanteeseeni olisi tietenkin paljon parempi vaihtoehto sellainen normaali nainen, mutta en halua itse olla mikään pelastettava. Pitäisi onnistua itse kaivamaan itsensä täältä ylös.
Minusta dokumentti oli aika ahdistava, koko perheen tilanne kävi sääliksi.
Voisin seurustella stressaantuneen, ajoittain masentuneen ja unettomuudesta kärsivän kanssa. Sosiaalisia tilanteita pelkäävän, tai vakavaa mt-häiriötä sairastavan kanssa en. Kyse on kai lopulta siitä, kuinka paljon sairaus vaikuttaa jokapäiväiseen elämään.
Vastakohdat täydentävät toisiaan -tyyppiseen ajatteluun en oikein usko. En tiedä, onko tästä tilastoja olemassa, mutta kuvittelisin kaikille olevan paras kumppani tasapainoinen, empaattinen ja järkevä henkilö.
Kiitoksia vastauksesta. Se oli kyllä hyvin surullinen perhekohtaus. Loppu, jossa päähenkilö kertoi, ettei oikein tiennyt mitä rakkaus on, koska ei ollut sellaista koskaan kokenut, oli liikuttava. Ja jotenkin siitä hyppäsi ajatus takaisin perhekohtaukseen.
Empatiahan se taitaakin olla sanomatta jäänyt taikasana näissä ujo-ujolle, kaveriton-kaverittomalle haluamisissa. Samankaltaisuus tietysti tarkoittaa (useimmiten) samalla myös ymmärrystä niitä tiettyjä outouksia kohtaan, joita kummallakin on. Arvaanko oikein, että myös sinun mielestäsi empatiakyky olisi parempi ominaisuus seurustelukumppanissa kuin samankaltaisuuden kautta tuleva empatia?
Tarkoitan tuolla kysymyksellä seuraavaa vastakkainasettelua: a) Anssi ja Alma ovat pari. Anssilla ei ole monia kavereita ja joskus hänellä on muista syistä ahdistuskohtauksia. Almalla on kavereita, eikä häntä ahdista, mutta hän on tasaisen empaattinen ja ymmärtää hieman miltä nuo Anssista tuntuvat. b) Betty ja Bruno ovat pari. Kummallakaan ei ole paljoa kavereita, joten Betty ymmärtää oikein hyvin miltä Brunosta tuntuu ja Bruno vastaavasti ymmärtää hyvin, miltä Bettystä tuntuu. Siis tuo kaverien vähyys. Joskus Bettyä ahdistaa, mutta Bruno ei ollenkaan arvaa mistä on kysymys, yhtä hyvin ainakaan kuin Alma arvaisi. Joskus Brunoa masentaa, eikä vastaavasti Betty osaa samaistua yhtä hyvin kuin Alma osaisi.
Ja minusta siis tuo a) olisi parempi parisuhde noilla lähtötiedoilla.
Minä voin kyllä sanoa suoraan itsestäni sen että kyllä minä ainakin pystyisin/haluaisinkin seurustella naisenkanssa. Olkoon sitten ujo, jännittäjä, masentunut joka joutuu sen vuoksi lääkitsemään itseään. Ei minulla siihen olisi mitään estettä/häpeää, sillä itsekin olen ijo ja jännittäjätyyppi ollut jo nuoresta saakka. Tulisin paremminkin toimeen juuri sellaisen naisen kanssa kun itse samanlainen. Eipä tämä sairaus ole mihinkään minusta kadonnut vaikka olenkin jo 48 vuotias. Niinsanotut normaalinaiset ovat vain sitä itseään että minä sitä minä tätä ja tuota. En siedä varsinkaan sellaisia itseään täynnä olevia naisia. Kyllä kyllä kaksi samallaista paremmin yhteen sopivat.
Kannattaa ehdottomasti sinunkin kokeilla sillä se on parempaa elämää kuin usoktkaan ja turhat ennakkoluulot poies. Itsekin etsin vain tuollaisia naisia. Hyvää Vappua sinulle ja kaikkea hyvää.
Hyvää Vappua! Toivotaan, että joskus vielä.
Uskon kyllä, että jos kumppanit ponnistavat suunnilleen samoista lähtökuopista, niin ymmärtävät toisiaan paremmin. Asia, joka minua askarrutti oli, että entä jos esim. molemmat ovat ujoja, mutta jompikumpi onkin huomattavasti ujompi?
Uskoisin myös, että niissä normaaleissakin ihmisissä on paljon sellaisia joukossa, jotka eivät ole itseään täynnä. Tai vaikka harrastuksistaan ja muista tekemisistään puhuisivatkin paljon, eivät kuitenkaan itsekkäitä.
Aloitus taisi tosiaan kuulostaa ennakkoluuloiselta? Tarkoitin tajunneeni, että jossain vaiheessa touhu tuntuisi niin paljon enemmän huoltaja-huollettava- suhteelta kuin parisuhteelta, ettei se enää olisi reilua kumpaakaan kohtaan. En tiedä missä tuo raja menee, jos selvää sellaista ylipäätänsä on. Mutta ei minulla mitään ole ajatusta vastaan enemmän-, vähemmän- tai eri tavalla normaalista seurustelukumppanista.
Olen ollut ihastunut ja rakastunutkin mieheen, joka oli 'bipo' eli sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hän kertoi sen avoimesti heti tutustumisemme alussa mutta oli silloin hyvässä kunnossa. Pikkuhiljaa vauhti kuitenkin kiihtyi, en heti edes tajunnut mistä on kysymys, koska en tuntenut sairautta. Sitten meni kaikki uusiksi: asunto, auto, huonekalut... Puheet alkoivat olla aika suuruudenhulluja ja hän oli kaikin puolin "rajaton". Ja lopulta sitten meni myös tyttöystävä uusiksi eli hänen piti päästä harrastamaan seksiäkin rajattomasti.
Hänen myöhemmistä vaiheistaan tiedän, että manian jälkeen seurasi psykiatrisessa sairaalassa vietetty masennusjakso, mutta en tiedä onko hän sittemmin saanut sairautensa hallintaan.
En enää ryhtyisi suhteeseen "rikkinäisen" ihmisen kanssa.
Se kaikki kuule Helka johtuu ihan siitä mitä kukin sitten sairastaa. Lääkkeillä minäkin olen pystynyt tutustumaan paremmin toisiin ihmisiin. En minä lääkkeitä nyt huviksenikaan syö vaan haluaisin elää niinsanottua normaalia elämää. Eikä siitä heti tuomittaisi narkkariksi kun joutuu lääkkeitä syömään. Nuppi pysyy ihan normaalina puhe ei kandertele. Eikäpä sitä edes huomaakkaan että käytänkö vai en. Kavereilleni olen näistä jo kertonut ja he tietävät eivätkä pidä sitään pahana asiana. Eikä se ole minusta mikään häpeä.
Kiitoksia vastauksesta. Mutta mitä sinulle tarkoittaa "rikkinäinen"? Itse vedän rajan sellaisiin mielenterveyden häiriöihin, jotka saattavat aiheuttaa väkivaltaista käytöstä ja/tai pahoja harhoja. En ole varma hyväksyisinkö edes, jos hänellä olisi sairauteen lääkitys. Sattuiko muuten kyseinen 'bipo' käyttämään lääkkeitä tavatessanne tai myöhemmin seurustellessanne?
Mistähän ihmeestä "Ehkä joskus vielä" kilahti, kun en lääkkeistä maininnut sanallakaan :o Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava syö todennäköisesti lääkkeitä koko elämänsä, mutta hypomania-vaihe on hyvin miellyttävä ja silloin monet jättävät lääkityksen; he tuntevat olevansa mitä parhaimmassa kunnossa. Ja sitten käy kuten edellä kerroin. En todellakaan ole lääkekielteinen, en tajua mistä moinen konnotaatio edes tuli.
Kyseinen mies siis käytti lääkkeitä jo kun tutustuimme, hänen sairautensa oli diagnosoitu ja hän puhui siitä avoimesti. Mutta kun fiilis oli hyvä niin lääkkeiden otto jäi.
Rikkinäinen tarkoittaa minulle ihmistä, jota pitäisi parisuhteella jollakin tavalla suojata tai jonka kanssa ei voisi elää normaalia arkea. Tottakai ihminen voi sairastua esimerkiksi masennukseen tai työuupumukseen suhteen aikana, mutta silloin tilanne on ihan eri kuin jos jo tutustumisvaiheessa tietää, että toinen ei jaksa selviytyä arjesta.
Tässähän tuli hyödyllistä tietoa. Jos tuollainen vaihe kuuluu sairauteen, niin kuvittelisi lääkkeiden jättämisen olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Lääkekysymys tuntui jotenkin loogiselta jatkolta ikään kuin tuossa olisi ollut harmaa alue kartoitusta vailla.
"Normaali arki" taitaa nyt olla kahdessa vastauksessa mainittu, taitaa olla myös avainsana. Mutta arkea ja juhlaahan sitä parisuhteeseen halutaan jakamaan ja edellistä on kai enemmän, ellei sitten arki ole juhlaa. Itseasiassa miksipä ei olisi, jos osaa olla vähään tyytyväinen. Esimerkiksi, jos olisi toinen kuivaamassa, kun itse tiskaa. Ja nyt on tiskaus ja juhla assosioitu, juhlava astianpesu. Uusi tavoite tällä elämän zenin etsolla.
Vaihtoehto a toteutuisi todennäköisemmin. Minusta seurustelusuhteeseen, kuten muihinkin ihmissuhteisiin, vaaditaan aina tunneälyä ja ainakin jonkin verran sosiaalisia taitoja. Jos vaihtoehtona on kaksi henkilöä, joista kummallakaan ei ole näitä ominaisuuksia ja tai kaksi henkilöä, joista edes toisella on nämä ominaisuudet, niin jälkimmäisen suhteen toteutumisen mahdollisuus on suurempi. Seurustelu kun on juuri sitä sosiaalista kanssakäymistä, joita sosiaaliset taidot avittavat.
Olisiko tuollainen Anssi-Alma suhde sitten hyvä/ kestävä, niin en tiedä. Hyvä ihmissuhde on tasapainoinen. Sitä saa ja antaa yhtä paljon. Asetelma, jossa toista pitää koko ajan erityisesti ymmärtää ja kannatella, voi olla takertuva riippuvuussuhde. Ajattelen myös, että olisi väärin vaatia toiselta osapuolelta jatkuvaa kannattelua, koska se on enemmän mihin toinen itse pystyy.
Tuolla joku aiemmin kirjoitti, että hänelle paras kumppani olisi tavallinen, järkevä nainen. Kuka tai minkälainen olisi se henkilö, jolle paras kumppani olisi epätasapainoinen, epäsosiaalinen ja järjetön ihminen? Minä en osaa tällaista kuvitella.
Täytyy kai tämäkin sanoa, vaikka hieman asian vierestä:
"Kuka tai minkälainen olisi se henkilö, jolle paras kumppani olisi epätasapainoinen, epäsosiaalinen ja järjetön ihminen?"
Käsittääkseni hoivafetissi on olemassa oleva ilmiö, mutta... No, ei kai sellaisia ole tarkoituskaan ymmärtää.
Sosiaalista kanssakäymistähän seurustelu nimenomaan on. Tavalla tai toisella lievästi autistisetkin ihmiset siihen tosin pystyvät.
"Hyvä ihmissuhde on tasapainoinen. Sitä saa ja antaa yhtä paljon."
Mietin tähän, ettei kaikkeaan tarvi antaa, jos saman verran haluaa panostaa. Siitä tosin taitaa jommalle kummalle tulla paha mieli ajan myötä. Toisaalta väittäisin (tai ainakin haluan uskoa) olevan mahdollista, että normaalimpi osapuoli hyväksyy, että toisen 100% panos on saman arvoinen kuin hänenkin kaikkensa, vaikka se määrällisesti vähemmän onkin.
Kyllä mä pystyisin seurustelemaan, tai ainakin olisin valmis kokeilemaan seurustelua melko rikkinäisen naisen kanssa. On hyvällä tavalla flipanneita ja on pahalla tavalla flipanneita. Mutta flippaamisen ymmärrän sillä olen sen itse kokenut täysin. En etsi itselleni hoivaajaa, tarvitsen (ja annan) runsaasti omaa tilaa enkä tule reviirille kukkoilemaan, joten aivan läheisriippuvainen nainen varmaan ei tule kysymykseen. Väkivaltaa ei saa olla lainkaan, se riivaa tätä planeettaa muutenkin ja itse pidättäydyn siitä täysin. Mutta jotkut diagnoosit tai lääkekuurit ei ole este millekään. Avoimella mielellä vaan kohti kesää, loppuikääni en ole kaavaillut sinkkuna elää, vaikka muutama vuosi onkin nyt putkeen sinkkuelämää (yök) ollut :D
Kiitoksia vastauksesta, vaikutat hyvin avomieliseltä. "Ei minulle hoivaajaa/pelastajaa" tuntuu kantavalta teemalta. Ilmoittaudun kolmanneksi vapaaehtoiseksi, jolle se on vastenmielinen ajatus. \o
Mutta onko oikein sitten koettaa seurustella itseään selvästi flipanneemman kanssa? Olettaen, ettei tietoisesti yritä olla pelastajana, vaan arvostaa hänen osallistumistaan (yhteiseen) elämään mahdollisuuksiensa rajoissa. Mutta voiko välttyä epätasa-arvon tuntemuksista puolin ja toisin?
Hyvää alkavaa kesää! :)