Olen aloittamassa tammikuussa koulun, jonka jätin kaksi vuotta sitten kesken jännittämisen ja "ulkopuolisuuden" tunteen vuoksi. Nyt todellakin haluaisin aloittaa kaiken uudelta pohjalta, ja edes yrittää olla panikoimatta joka koulupäivä.. Kysynkin, että jos/kun (toivottavasti) saan aikaiseksi soittaa mielenterveystoimistoon, ja varattua ajan.. Mutta mitä ihmettä mun pitää sanoa? Että olen liian ujo, mikään ei suju ilman tärinöitä ja hengenahdistusta? En tiedä siinä puhelimessa, mistä aloittaa..? Siksi olen lykännyt tätä jo vuoden päivät.. Lykkään soittamista, koska olen varma, ettei mua oteta tosissaan. Ja kaikkein pahinta onkin ne alkusanat, mitä ihmettä sanoa?
Ja vihaan muutenkin puhelimessa puhumista, perhekin ihmettelee, kun en vastaa puheluihin.. En vaan osaa puhua puhelimessa, se on jotenkin niin teennäistä, mun mielestä.
Mä todella haluaisin opiskella tuota alaa, ja valmistua, ja jatkaa työelämässä. Mutta miten ihmeessä se onnistuu, kun en pysty edes yhtä typerää puhelinsoittoa tehdä?! Tunnen itseni niin mitättömäksi, kun en edes tuota voi tehdä. Päivä päivältä tämä menee vaikeammaksi, tänään metroasemalla odottaessani metroa sain ihme hengenahdistuksen, ja oli pakko mennä ylös portaita ulos. Kaikista kauheinta oli kun ihmiset tuijotti, että mikä tuolle tuli yhtäkkiä. Tiedostan sen, että tarkkailen itseäni liikaa, mutta haluaisin siitä tavasta eroon. Tätä on jatkunut jo liian monta vuotta, en enää jaksa olla kokoajan valppaana ja keskittyä pelkkään itseeni. Olisi jo aika nauttia elämästä.. jos vain mahdollista. Joten kertokaa ne "maagiset" alkusanat, joilla pääsen jollekin ammattilaiselle juttelemaan, ja mahdollisesti saisin jotain apua tähän sietämättömään ihmisten ja asioiden pelkoon :( Kuitenkin kavereideni seurassa pystyn rentoutumaan, kunhan se vain tapahtuu muualla kuin keskellä kaupunkia vilkkaassa kahvilassa. Itse asiassa harva kaverini edes tietää ongelmistani, olen oppinut vuosien aikana peittämään sen todella hyvin, mikä on tavallaan väärin, koska jos myöntäisin sen heille, pystyisin ehkä myös myöntämään itselleni, että mun on PAKKO hakea apua, muuten en saa itseäni kouluttautumaan ja työelämään. Olen jo liian kauan elänyt muiden tukien siivellä, ja se on jotenkin nöyryyttävää. Tahdon parantua.
Kohtalotoverit voi mailailla vinkkejä tai muuta: [email protected]
Tai sitten tänne foorumille, mutta kiitti jo etukäteen, jos joku ottaa kantaa tai antaa vinkkejä, tai mitä vaan asiaan liittyvää :)
Ja vihaan muutenkin puhelimessa puhumista, perhekin ihmettelee, kun en vastaa puheluihin.. En vaan osaa puhua puhelimessa, se on jotenkin niin teennäistä, mun mielestä.
Mä todella haluaisin opiskella tuota alaa, ja valmistua, ja jatkaa työelämässä. Mutta miten ihmeessä se onnistuu, kun en pysty edes yhtä typerää puhelinsoittoa tehdä?! Tunnen itseni niin mitättömäksi, kun en edes tuota voi tehdä. Päivä päivältä tämä menee vaikeammaksi, tänään metroasemalla odottaessani metroa sain ihme hengenahdistuksen, ja oli pakko mennä ylös portaita ulos. Kaikista kauheinta oli kun ihmiset tuijotti, että mikä tuolle tuli yhtäkkiä. Tiedostan sen, että tarkkailen itseäni liikaa, mutta haluaisin siitä tavasta eroon. Tätä on jatkunut jo liian monta vuotta, en enää jaksa olla kokoajan valppaana ja keskittyä pelkkään itseeni. Olisi jo aika nauttia elämästä.. jos vain mahdollista. Joten kertokaa ne "maagiset" alkusanat, joilla pääsen jollekin ammattilaiselle juttelemaan, ja mahdollisesti saisin jotain apua tähän sietämättömään ihmisten ja asioiden pelkoon :( Kuitenkin kavereideni seurassa pystyn rentoutumaan, kunhan se vain tapahtuu muualla kuin keskellä kaupunkia vilkkaassa kahvilassa. Itse asiassa harva kaverini edes tietää ongelmistani, olen oppinut vuosien aikana peittämään sen todella hyvin, mikä on tavallaan väärin, koska jos myöntäisin sen heille, pystyisin ehkä myös myöntämään itselleni, että mun on PAKKO hakea apua, muuten en saa itseäni kouluttautumaan ja työelämään. Olen jo liian kauan elänyt muiden tukien siivellä, ja se on jotenkin nöyryyttävää. Tahdon parantua.
Kohtalotoverit voi mailailla vinkkejä tai muuta: [email protected]
Tai sitten tänne foorumille, mutta kiitti jo etukäteen, jos joku ottaa kantaa tai antaa vinkkejä, tai mitä vaan asiaan liittyvää :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Heissan! Kenties sun on turha liikaa miettiä, mitä sanot. Kyllä se puhelu lopulta menee niinkuin on mennäkseen, kunhan näppäilet ne numerot. Aloitat jotenkin, että sulla on ongelma ja voisivatkohan he auttaa sinua... Sit siel kysytää, että minkälainen ongelma sinulla on? Siellä on kyllä hyvin epäpätevät auttajat, jos ne alkaa nauramaan tai vähättelemään sun juttuas.
Tämä maailma on pullollaan ihmisiä, jotka haluavat auttaa toisia, vaikkei niistä mitään uutisia tehdäkään... Ihmisille päinvastoin syötetään aina kuvaa kamalasta, epäreilusta, julmasta maailmasta. Mutta kun oikein katselee niin huomaa sen toisen puolen ihmisistä.
Mitä sinä voit menettää jos soitat sinne? Entä jos et soita? Tai mitä voisit saada???
Ja lopuksi, kuten itsekin sanoit tarkkailevasi itseäsi liikaa, niin se auttaa kummasti, kun lakkaa tuijottelemasta vaan omaan napaansa. Kas enhän minä olekaan maailman napa. Ei minun jännittämiseni koko maailmaa kaadakaan. Ja vahvistaa itseäkin kummasti, kun voi jotenkin tarjota omaa apuaan toiselle.
Itselläni menee ainakin hirveästi energiaa, jos olen jotenkin teennäinen, esitän ja muutenkin se on tosi ikävää. Yritänkin opetella olemaan rohkeasti oma itseni niidenkin kanssa, joiden kanssa se on ennen ollut vaikeaa. Se on ihmeen vapauttavaa lopulta! Ja kaikilla on oikeus olla juuri sellaisia kuin ovat.
"Jokainen meistä voi olla kuin pieni aurinko, joka hehkuu valoa ja lämpöä" : )
Ei kannata ainakaan miettiä sitä, että onkohan mulla edes syytä soittaa, että onko ongelma liian pieni. Ei kannata hävetä mitään. Mutta tiedän tunteen, koska en itse kyennyt soittamaan. Kerran kyllä soitin, mutta numero oli varattu. Lopulta oma äitini soitti kouluni terkkarille. Että näin kykenemätön olen. Myöhemmin varasin itse ajan psykologilta. Sanoin, että pitäisi saada aika psykiatrille. Heti meni pieleen. Se vastaaja ihmetteli, että psykiatrilleko, meillä on täällä vain psykologeja. No ei kovin paha moka. Pääasia, että sain ajan ja sen jälkeen asiat lähtivät rullaamaan. Itselläni suurin kynnys oli juuri se soittaminen. Nyt joittenkin keskustelujen jälkeen asia tuntuu paljon luonnollisemmalta ja siitä on helpompi puhua. Rohkeutta vain sinullekin! Kyllä se siitä. Älä lykkää enää sitä soittoa. Jos et itse kykene siihen, niin pyydä jotakin läheistä soittamaan.