Kuten useimmat tietävät, ekstroverttius eli ulospäinsuuntautuneisuus ja introverttius eli sisäänpäinsuuntautuneisuus tarkoittavat synnynnäisiä temperamenttipiirteitä, jotka osaltaan määräävät henkilön persoonallisuuden. Synnynnäisiä temperamenttipiirteitä, joita tutkitusti ilmenee kaikkialla maailmassa kieli- ja kulttuurirajoista riippumatta, ovat ainakin
1. introverttius / ekstroverttius
2. alistuvuus / hallitsevuus (dominoivuus)
3. varovaisuus / riskinottoalttius
Jokaisella ihmisellä on siis edellämainituista kolmesta temperamenttipiirteiden pareista aina jompi kumpi taipumus. Piirteiden voimakkuusaste vaihtelee, esim. joku voi olla kohtuullisen ekstrovertti, lievästi hallitseva sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sekä erittäin voimakkaasti taipuvainen ottamaan suuria riskejä vaikkapa ihmissuhteissaan ja henkilökohtaisessa taloudessaan.
Minulla on omiin kokemuksiini ja havaintoihini perustuva teoria, että introverteilla henkilöillä on tyypillisesti myös alistuvuuden (ja varovaisuuden?) temperamenttipiirre, kun taas ekstroverteilla on usein lisäksi hallitsevuuden (ja riskinottoalttiuden?) piirre. Tällöin kahden temperamenteiltaan vastakkaisen henkilön ystävyyssuhde voi olla seurauksiltaan jopa tuhoisa toiselle osapuolelle.
Nyt pääsen varsinaiseen aiheeseen eli omaan kokemukseeni, joka on yksi osa masennustani, vaikkakaan ei sen suurin syy.
Itse olen persoonallisuudeltani melko voimakkaasti introvertti, voimakkaasti alistuva ja lievästi varovainen. Ystäväni, jonka olen tuntenut yli kymmenen vuotta, on arvioni mukaan kohtuullisesti ekstrovertti, voimakkaasti hallitseva ja lievästi varovainen.
Vasta viimeisen vuoden kuluessa, kun olen todella alkanut eritellä ja kartoittaa mahdollisia tekijöitä masennuksessani, olen alkanut ymmärtää, että ekstrovertti ystäväni on aina pyrkinyt hallitsemaan minua ilman, että olen huomannut, tai joissain tilanteissa uskaltanut, panna vastaan.
Esim. jos hän soittaa minulle ja pyytää minua johonkin tilaisuuteen kanssaan, ja jos vastaan pyyntöön kieltävästi, hän aina kysyy syytä, miksi en tule / halua tulla / pääse. Usein hän kysyy sitä painokkaalla, hieman hyökkäävällä äänensävyllä, josta kuultaa läpi hermostuneisuus. Usein vastaan hänelle kertoen syyn, mutta vielä senkin jälkeen ystäväni saattaa kysyä yhä painokkaampaan sävyyn jatkokysymyksiä ja yrittää saada minut taipumaan ehdotukseensa ja suostumaan. Minulle tulee näissä tilanteissa sellainen tunne, että olen syyllistynyt johonkin ja minua ajetaan nurkkaan. Joskus olen lopulta taipunut ystäväni tahtoon. Usein puhelu on päättynyt siihen, että ystäväni on "suuttunut" ja minulla on puhelun jälkeen ahdistunut ja paha mieli.
Tässä välissä minun on huomautettava, että en syytä ystävääni mistään enkä koe olevani uhri, vaan kerron vain oman kokemukseni erilaisten persoonallisuuksien välisistä vuorovaikutusongelmista. Ja tosiaan, en ole koskaan aikaisemmin näiden yli kymmenen vuoden aikana edes tiedostanut tätä asiaa, siksi en ole aiemmin osannut tehdä tälle mitään.
Olen myös huomannut - ja tästä minulla on havaintoja myös muista ihmisistä, joita olen elämässäni tuntenut - että ekstroverteille on tyypillistä käsitellä henkilökohtaiset ongelmansa toisten ihmisten kautta. Ekstrovertit tilittävät ongelmastaan ja haluavat paitsi kuuntelijan, myös tukea ja usein ratkaisuehdotuksia ongelmaansa toiselta ihmiseltä. Introvertti ihminen taas tyypillisesti käsittelee henkilökohtaiset ongelmansa sisäisesti, omissa ajatuksissaan.
Tälläkin erolla voi olla tuhoisat seuraukset ekstrovertin hallitsevan ja introvertin alistuvan ihmisen välisessä ystävyyssuhteessa (ja miksei muissakin ihmissuhteissa, vaikkapa parisuhteessa?). Sillä liki vääjäämättä lopputuloksena on asetelma, jossa introvertti alistuva osapuoli joutuu omien ongelmiensa lisäksi käsittelemään myös ekstrovertin osapuolen ongelmat, kun taas ekstrovertti joutuu käsittelemään vain omat ongelmansa, ja nekin hän tilittämällä ulkoistaa osittain introvertille!
Onko muilla kokemuksia tällaisesta? Oletteko pystyneet parantamaan tämän tyyppisiä ihmissuhdeongelmia sen myötä, kun olette niitä alkaneet tiedostaa? Onko vastakkaisten persoonallisuuksien edes mahdollista muodostaa toimivia ihmissuhteita?
Pahoittelen viestin pituutta. Yritin muotoilla asiani mahdollisimman tiiviisti.
1. introverttius / ekstroverttius
2. alistuvuus / hallitsevuus (dominoivuus)
3. varovaisuus / riskinottoalttius
Jokaisella ihmisellä on siis edellämainituista kolmesta temperamenttipiirteiden pareista aina jompi kumpi taipumus. Piirteiden voimakkuusaste vaihtelee, esim. joku voi olla kohtuullisen ekstrovertti, lievästi hallitseva sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sekä erittäin voimakkaasti taipuvainen ottamaan suuria riskejä vaikkapa ihmissuhteissaan ja henkilökohtaisessa taloudessaan.
Minulla on omiin kokemuksiini ja havaintoihini perustuva teoria, että introverteilla henkilöillä on tyypillisesti myös alistuvuuden (ja varovaisuuden?) temperamenttipiirre, kun taas ekstroverteilla on usein lisäksi hallitsevuuden (ja riskinottoalttiuden?) piirre. Tällöin kahden temperamenteiltaan vastakkaisen henkilön ystävyyssuhde voi olla seurauksiltaan jopa tuhoisa toiselle osapuolelle.
Nyt pääsen varsinaiseen aiheeseen eli omaan kokemukseeni, joka on yksi osa masennustani, vaikkakaan ei sen suurin syy.
Itse olen persoonallisuudeltani melko voimakkaasti introvertti, voimakkaasti alistuva ja lievästi varovainen. Ystäväni, jonka olen tuntenut yli kymmenen vuotta, on arvioni mukaan kohtuullisesti ekstrovertti, voimakkaasti hallitseva ja lievästi varovainen.
Vasta viimeisen vuoden kuluessa, kun olen todella alkanut eritellä ja kartoittaa mahdollisia tekijöitä masennuksessani, olen alkanut ymmärtää, että ekstrovertti ystäväni on aina pyrkinyt hallitsemaan minua ilman, että olen huomannut, tai joissain tilanteissa uskaltanut, panna vastaan.
Esim. jos hän soittaa minulle ja pyytää minua johonkin tilaisuuteen kanssaan, ja jos vastaan pyyntöön kieltävästi, hän aina kysyy syytä, miksi en tule / halua tulla / pääse. Usein hän kysyy sitä painokkaalla, hieman hyökkäävällä äänensävyllä, josta kuultaa läpi hermostuneisuus. Usein vastaan hänelle kertoen syyn, mutta vielä senkin jälkeen ystäväni saattaa kysyä yhä painokkaampaan sävyyn jatkokysymyksiä ja yrittää saada minut taipumaan ehdotukseensa ja suostumaan. Minulle tulee näissä tilanteissa sellainen tunne, että olen syyllistynyt johonkin ja minua ajetaan nurkkaan. Joskus olen lopulta taipunut ystäväni tahtoon. Usein puhelu on päättynyt siihen, että ystäväni on "suuttunut" ja minulla on puhelun jälkeen ahdistunut ja paha mieli.
Tässä välissä minun on huomautettava, että en syytä ystävääni mistään enkä koe olevani uhri, vaan kerron vain oman kokemukseni erilaisten persoonallisuuksien välisistä vuorovaikutusongelmista. Ja tosiaan, en ole koskaan aikaisemmin näiden yli kymmenen vuoden aikana edes tiedostanut tätä asiaa, siksi en ole aiemmin osannut tehdä tälle mitään.
Olen myös huomannut - ja tästä minulla on havaintoja myös muista ihmisistä, joita olen elämässäni tuntenut - että ekstroverteille on tyypillistä käsitellä henkilökohtaiset ongelmansa toisten ihmisten kautta. Ekstrovertit tilittävät ongelmastaan ja haluavat paitsi kuuntelijan, myös tukea ja usein ratkaisuehdotuksia ongelmaansa toiselta ihmiseltä. Introvertti ihminen taas tyypillisesti käsittelee henkilökohtaiset ongelmansa sisäisesti, omissa ajatuksissaan.
Tälläkin erolla voi olla tuhoisat seuraukset ekstrovertin hallitsevan ja introvertin alistuvan ihmisen välisessä ystävyyssuhteessa (ja miksei muissakin ihmissuhteissa, vaikkapa parisuhteessa?). Sillä liki vääjäämättä lopputuloksena on asetelma, jossa introvertti alistuva osapuoli joutuu omien ongelmiensa lisäksi käsittelemään myös ekstrovertin osapuolen ongelmat, kun taas ekstrovertti joutuu käsittelemään vain omat ongelmansa, ja nekin hän tilittämällä ulkoistaa osittain introvertille!
Onko muilla kokemuksia tällaisesta? Oletteko pystyneet parantamaan tämän tyyppisiä ihmissuhdeongelmia sen myötä, kun olette niitä alkaneet tiedostaa? Onko vastakkaisten persoonallisuuksien edes mahdollista muodostaa toimivia ihmissuhteita?
Pahoittelen viestin pituutta. Yritin muotoilla asiani mahdollisimman tiiviisti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus. Minusta maailma voi toimia vain, jos toiset väistävät kun jotkut jyräävät. En osaa kuvitella toimivaa yhteisöä, jossa kaikki olisivat suuna päänä. Dominoivuus liikkuu jatkumolla, joten yhdessä seurassa väistyvä voikin toisessa seurassa päätyä ottamaan dominoivan aseman.
Luulen, että ihminen tekee tällaiset päätelmät salamannopeasti ja melko tiedostamattaan. Usein sanotaan, että jos äärimmäisen väistyvä ihminen, esim. läheisriippuva, päättää alkaa pitämään tiukemmin puolensa, ihmissuhteet saattavat jopa vaihtua kokonaan, koska erilaista asemaa on niin vaikea ottaa samojen ihmisten kanssa. Väistyvään ja joustavaan ihmiseen tottuneet saattavat suuttua ihan vain siitä, että tällainen ihminen yhtäkkiä ilmaisee täysin asiallisesti oman mielipiteensä.
Monet äärimmäisen ekstrovertit ihmiset ärsyyntyvät introverteistä. Ovatkohan he koskaan tulleet ajatelleeksi, olisiko heidän maailmassaan todellisuudessa tilaakaan enemmille ekstroverteille?
Kyllä noita suhteissa olemisen tapoja ja käytäntöjä voi muuttaa. Vaikkei se helppoa olekaan.
Se pitää sanoa, että toisia ihmisiä sivuuttavaa, varpaille tallovaa ja syyllistelevää oman itsen ylikorostamista ei kyllä pitäisi hyväksyä koskaan minään "persoonallisuuden piirteenä". Ennemmin siinä on kyse persoonallisuuden häiriöstä. Tai sitten vain valitusta itsekkyydestä ja toisten hyväksikäytöstä.