Häpeän kaikkea... ahdistaa

Oletko saanut ammatillista apua ahdistukseesi? Jos et pysty työelämään, niin eikö olisi helpotus päästä suoraan eläkkeelle tai saada hommia jotka ovat voimiesi mukaisia.

Minäkin häpesin sairauksiani pitkään,niin fyysisiä kuin psyykkisiä. Itsetuntoni oli nollassa,tuntui etten ole saavuttanut mitään.
Onneksi pääsin ajan kanssa siitä yli terapian avulla sekä ihanien ystävieni ja perheeni avulla. Syyllistämistä sain osakseni hyvin pitkään ja lähinnä ihmisiltä jotka eivät elämästäni oikeastaan mitään edes tienneet..

Loppujen lopuksi päädyin siihen että minä tiedän itse kuka olen ja mitä haluan. Kaikilla ihmisillä ei tarvitse olla samat tavoitteet elämässä.
Mitä sitten jos suurin osa ihmisistä on hankkinut parisuhteen,perheen,talon ym. Minulla on omat tavoitteet ja haaveet.
Ja eipä tuo elämä näytä sen helpommalta niilläkään jotka ovat toisen tien valinneet..eroja,huoltajuuskiistoja,velkoja taakkana ja sen semmoista.

Jätä juorut omaan arvoonsa ja valitse ystäväksesi sellaisia ihmisiä jotka ovat todellisia ystäviä. Eivät juoruile ja ovat henkisesti tukenasi.

Ei kuulu kenellekään muulle se,miksi en ole parisuhteessa tai työelämässä. Tai milloin olen saanut seksiä tai miksi en käy missään.
Olen ollut kohta 10vuotta sinkkuna,nuorempana olin parisuhteessa ja se oli jotenkin henkisesti hirveän kuluttavaa. Olen vain todennut että elämä on helpompaa näin.

Meillä jokaisella on vain tämä yksi elämä elettävänä ja jokaisella on oikeus elää se kuten parhaakseen näkee.

Moi, kuulostaa todella tutulta. Mulla on myös mennyt iso osa elämästäni erilaisten asioiden häpeämiseen. En ole koskaan ollut parisuhteessa ja mulla on vain muutamia todella läheisiä ystäviä. Seurustelun esteenä on osittain arkuuteni, josta olen kärsinyt koko nuoruusiän. Vaikka pääsisinkin juttelemaan mukavien tyyppien kanssa jossain vaiheessa laitan jarrut pohjaan. Se tulee jo melkein automaationa. Häpesin tätä asiaa tosi pitkään ja yritin aina vältellä keskustelun käääntymistä aiheeseen. Mulla on myös huonoja kokemuksia joistakin kaverisuhteista, joissa on puukotettu selkään ja oltu sanallisesti tosi ilkeitä. Mun on jotenkin tosi vaikea kestää sosiaalisiapelejä...Erakoksi alkaminen on käynyt myös mun mielessä.

Minä olen jo yli 50-vuotias. Minullakin on ollut useita ammatteja ja olen jonkin verran käynyt koulujakin - usein turhaan, koska minusta ei pidemmän päälleole ollut kuitenkaan niihin töihin. Joku asia on usein työpaikoissani alkanut ahdistaa niin paljon että on tullut aika paljon vaihdeltua työpaikkoja. Joskus on ollut kiusallisia tilanteita työapaikkahaastatteluissa.

Olin joskus kauan kauan sitten avioliitossa, jossa kävi niin että mieheni ei ymmärtänyt monia työpaikanvaihdoksiani ja niistä tuli jatkuvasti sanomista. Monet, varsinkin hänen sukulaisensa olivat turhankin kiinnostuneita elämästäni ja työpaikanvaihdoksistani. Lopulta sain todeta, että miehestäni oli tullut kuin vanhempani, joka arvosteli ja määräili minua. Vanhempani pitivät miehestäni, mutta minusta eivät juurikaan. Minulla oli joskus murrosikä, jota vanhempani eivät hyväksyneet. Sanoin asioita joita he eivät olisi halunneet kuulla. Olen joskus pyytänyt näitä asioita anteeksi ja sanonut että ne johtuivat siitä että minulla oli niin paha olla. Äitinikin on sanonut minulle hyvin pahasti aikoinaan, mutta hän ei myönnä näitä asioita sanoneensa.

Joskus nuoruudessa kävin autokoulua ja jätin sen kesken ihan loppuvaiheessa, koska se oli hirveän ahdistavaa ja häpesin valtavasti. Olin pitkään masentunut tuon epäonnistumisen takia, mutta toisaalta en ole kaivannut rattiin koska sekin olisi ahdistanut ja olisin pelännyt tekeväni jonkin kohtalokkaan virheen. Tuo virheiden tekemisen pelko on rajoittanut minua myös työelämässä ja on saanut aikaan sen että olen lopettanut ennen aikojaan jossakin työpaikassa.

Olin joskus lapsena kuullut kun oma äitini arvosteli ankarasti jotakin henkilöä joka usein vaihtoi työpaikkojaan. Häpesin itseäni ja elämääni. Minua oli joskus koulussa kiusattu, tai olin ollut kaveri koulukiusatulle ja siinä samalla sain oman annokseni kiusaamisesta. Herkässä iässä tämäkin osaltaan vaikutti, että itsetuntoni oli täysin nollassa. Elin vuosia harkiten itsemurhaa, jota en onneksi koskaan ole yrittänyt. Kuvittelin naimisiin mennessäni että olen ihan kunnossa, mutta pikkuhiljaa sain havaita, että olematon itsetuntoni ja häpeäni olivat osa elämääni.

Siitä olen hyvilläni etten ikinä hankkinut lapsia, koska olen jäänyt niin keskeneräiseksi, että ei minusta olisi ollut äidiksi. Oikeastaan en ole koskaan halunnutkaan lapsia ja siinä olen mielestäni tehnyt oikein, etten ole "velvollisuudentunnosta" alkanut lapsia tekemään.

Roikun edelleen työelämässä milloin missäkin hanttihommassa, koska en millään haluaisi joutua menemään työvoimatoimistoon, siellä ei oikein hyvällä katsota "aktiivisuuttani" työpaikkojen vaihtelussa. Olen elänyt joskus hyvin niukin varoin ja pari kertaa olen joutunut käymään sosiaalitoimistossa. Tällä hetkellä laskut on maksettu ja toistaiseksi on töitäkin. En ole vuosiin kertonut vanhemmilleni tai sukulaisille mitä työtä teen. Menestystä elämässäni ei ole ollut, mutta en ole sitä suuremmin kaivannutkaan. Kunhan vaan tulen toimeen ja jaksan elää.

Minulla on pari kaveria, joita joskus harvakseltaan tapaan. Heille olen kertonut joitakin asioita elämästäni, mutta en kenellekään kaikkea. Naapureihin pyrin pitämään etäisyyttä, tervehdin kyllä ja joskus sanon muutaman sanan tarvittaessa mutta ei mitään kyläilyjä.

En ole yrittänyt seurustella vuosiin ja olen tottunut elämään yksin. Toisaalta en tiedä, miten rikkinäinen olen, kun olen onnistunut välttämään lähemmät ihmissuhteet. Ehkä näin on parempikin. Elämäni on ihan hyvää kun vain voin välttää liian ahdistavat tilanteet ja ehkä olen oppinut jo niitä aika hyvin välttelemään. Jossakin menneisyydessä on ollut tosi pahoja aikoja ja niitä en mielelläni halua muistellakaan. Toivotan voimia kaikille ahdistuneille ja toivon että löydätte toivon kipinän jonka avulla jaksatte ponnistella eteenpäin. Itselläni tuo toivonsäde on ollut usko Jeesukseen jo vuosien ajan.