Enpä oikein tiedä mille alueelle tämä kuuluu, kun täällä kumminkin vaikuttaa olevan niin paljon huonommassa kunnossa olevia ihmisiä. Toisaalta, ei kai niitä omiakaan tunteita pidä kieltää sen vuoksi, että jollain muulla menee vielä huonommin.
Mikä tässä nyt jokseenkin ahdistaa, on se että mun alkuvuosi on ollut aika kamala. En ole onnistunut missään, takaiskuja ja pettymyksiä tulee joka tuutista ja motivaatio kaikkeen on laskussa.
Ensinnäkin, tammikuussa kariutui ensimmäinen parisuhteen kaltainen mikä mulla on koskaan ollut. Kaksi kuukautta tiivistä tapailua jne, ehdin jo ihastua ja sitten vedetään matto jalkojen alta. Noh, eipä tuo nyt pelkästään maailmaa kaada ja kuukauden jälkeen alkoi olla taas potkua alkaa katselemaan uusia naisia. Sen jälkeen olen tässä tavannut kolme uutta naista, joista yhdestä olisin ollut enemmänkin kiinnostunut, mutta kun ei niin ei. Kahdessa muussa tapauksessa oli kyse molemminpuolisen kiinnostuksen puutteesta. Mutta eipä nämä naisasiat nyt pelkästään saa mieltä matalaksi.
Toiseksi, en saanut oman alan kesätyötä. Opiskelen jo neljättä vuotta teknillisellä alalla alaa jonka pitäisi työllistää oikein hyvin. Panostin kesätyön hakuun paljon enemmän kuin ikinä (suurimman osan hauista tein heti "eron" jälkeen, jolloin nyt ei kovin mahtavat fiilikset olleet muutenkaan). Pääsin yhteen haastatteluun joka tuntui menevän hyvin ja sain hyvää palautetta, mutta joku toinen palkattiin. Samalla viimekesäinen (oikeastaan kolme edellistä kesää) työnantaja kertoo, että yt:t on menossa. Sinne meni se "varma" paikka, jota pidin varavaihtoehtona.
Mahdollinen kesätyöttömyys syö motivaatiota koulun suhteen: kurssit ei kiinnosta, harkkatöistä tulee huonoa palautetta, tentit ei mene läpi. Mitään järkeä opiskella, kun ei töitäkään saa? Silti yritän niin paljon kuin vaan kykenen, en ole jäänyt kotiin makoilemaan vaan käyn luennoilla ja teen harjoitustehtäviä aivan kuten aina ennenkin. Ei vaan riitä, liian vaikeaa asiaa, liian tiukkaa arvostelua.
No sentään kahdella ulkomaanmatkallakin ehdin jo käymään. Mutta ai niin: molemmilla reissuilla sairastuin, se vei parhaimman terän eikä puolikuntoisena oikein saanut reissuista irti sitä mitä oli jo viime vuoden puolella niiltä odottanut.
Kuviosta puuttuisi enää hyvin läheisen ihmisen kuolema tai vakava sairastuminen. Ihan sitä ei ole onneksi tapahtunut, mutta toisaalta isosetä kuoli ja kahdella perhetuttavalla on nyt syöpä. Että jotain kumminkin.
Oishan tässä periaatteessa ainekset masentua, mutta ei nyt sentään niin pitkälle ole tarvinnut mennä. Tulevaisuus ahdistaa kyllä jonkin verran.
Mikä tässä nyt jokseenkin ahdistaa, on se että mun alkuvuosi on ollut aika kamala. En ole onnistunut missään, takaiskuja ja pettymyksiä tulee joka tuutista ja motivaatio kaikkeen on laskussa.
Ensinnäkin, tammikuussa kariutui ensimmäinen parisuhteen kaltainen mikä mulla on koskaan ollut. Kaksi kuukautta tiivistä tapailua jne, ehdin jo ihastua ja sitten vedetään matto jalkojen alta. Noh, eipä tuo nyt pelkästään maailmaa kaada ja kuukauden jälkeen alkoi olla taas potkua alkaa katselemaan uusia naisia. Sen jälkeen olen tässä tavannut kolme uutta naista, joista yhdestä olisin ollut enemmänkin kiinnostunut, mutta kun ei niin ei. Kahdessa muussa tapauksessa oli kyse molemminpuolisen kiinnostuksen puutteesta. Mutta eipä nämä naisasiat nyt pelkästään saa mieltä matalaksi.
Toiseksi, en saanut oman alan kesätyötä. Opiskelen jo neljättä vuotta teknillisellä alalla alaa jonka pitäisi työllistää oikein hyvin. Panostin kesätyön hakuun paljon enemmän kuin ikinä (suurimman osan hauista tein heti "eron" jälkeen, jolloin nyt ei kovin mahtavat fiilikset olleet muutenkaan). Pääsin yhteen haastatteluun joka tuntui menevän hyvin ja sain hyvää palautetta, mutta joku toinen palkattiin. Samalla viimekesäinen (oikeastaan kolme edellistä kesää) työnantaja kertoo, että yt:t on menossa. Sinne meni se "varma" paikka, jota pidin varavaihtoehtona.
Mahdollinen kesätyöttömyys syö motivaatiota koulun suhteen: kurssit ei kiinnosta, harkkatöistä tulee huonoa palautetta, tentit ei mene läpi. Mitään järkeä opiskella, kun ei töitäkään saa? Silti yritän niin paljon kuin vaan kykenen, en ole jäänyt kotiin makoilemaan vaan käyn luennoilla ja teen harjoitustehtäviä aivan kuten aina ennenkin. Ei vaan riitä, liian vaikeaa asiaa, liian tiukkaa arvostelua.
No sentään kahdella ulkomaanmatkallakin ehdin jo käymään. Mutta ai niin: molemmilla reissuilla sairastuin, se vei parhaimman terän eikä puolikuntoisena oikein saanut reissuista irti sitä mitä oli jo viime vuoden puolella niiltä odottanut.
Kuviosta puuttuisi enää hyvin läheisen ihmisen kuolema tai vakava sairastuminen. Ihan sitä ei ole onneksi tapahtunut, mutta toisaalta isosetä kuoli ja kahdella perhetuttavalla on nyt syöpä. Että jotain kumminkin.
Oishan tässä periaatteessa ainekset masentua, mutta ei nyt sentään niin pitkälle ole tarvinnut mennä. Tulevaisuus ahdistaa kyllä jonkin verran.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kaikesta huolimatta elämäsi on mukiinmenevää. Harvalla se on kuin silkkiä vain.
Se on nimenomaan sitä...mukiinmenevää (tuleepa kamalat vibat tuosta sanasta, tässäkö se elämä sitten on). Toki kaikesta olen kiitollinen mitä minulla on, ansainnut en ole mitään.
Elämässä on myös paljon harmaita päiviä ja laaksoja, itsekullakin. Hetkissä kannattaa ottsas oikea asenne: kiitollisuus asioista, jotka ovat hyvin, ja vaikeudet opettettavat ymmärtämään elämää syvällisesti, empaattisuutta.
Itsesääliin ja katkeruuteen ei kannata vaipua: ne vievät varmasti alas ja apatiaan.