13 kohta 14 vanha tyttäreni tekee minut hulluksi.
Jos olisikin uhmaa, kiukuttelua, haukkumista. Mutta aina ja jatkuvasti yötä päivää vastakkain oleminen... tuntuu kuin hänen pitäisi silkkaa ilkeyttä olla joka asiassa vastaan.
Mitään ei tehdä kotona, koulusta myöhästytään säännöllisesti, huone on jokin biologisen kokeilun paikka, kauanko kestää ennenkuin ruuantähteistä likaisita vaatteista ja mitä lienee siellä pesikään syntyy elämää. En usko että menee enää kauan.
Kavereiden kanssa riitelyt syyttelyt, itsensä viiltely, tupakointi, kerran sairaala kuntoon juominen, kimpuun käyminen jäi tosin yhteen kertaan.
Ollaan käyty perheneuvolat, nuoripsykolla. Kuraattorin kanssa juteltu.
Minä en jaksa enää!! yrittää hyvällä tai pahalla mikään ei tepsi, kun olis edes yksi tavallinen päivä elämässä. Minulla on 3 lasta 2 jo aikuisia ei tällaista hullunmyllyä ole ollut yhdenkään kanssa. Ja olen yh ollut jo ennen tämä lapsosen syntymää, isänsä kohauttelee olkapäitään minkäs sille teet.
Niin kai minkäs teet?
Nuorisokotia on ehdotettu, mutta tuntui kuin hylkäisi lapsensa ja itse katulapsena ei sitä halua tehdä.
Kun tämä neiti on aikuinen olen joko täysin harmaahapsinen tai kalju kun on repinyt epätoivoissaan hiuksensa irti. Saakohan edes peruukin lohdutukseksi:)
Jos olisikin uhmaa, kiukuttelua, haukkumista. Mutta aina ja jatkuvasti yötä päivää vastakkain oleminen... tuntuu kuin hänen pitäisi silkkaa ilkeyttä olla joka asiassa vastaan.
Mitään ei tehdä kotona, koulusta myöhästytään säännöllisesti, huone on jokin biologisen kokeilun paikka, kauanko kestää ennenkuin ruuantähteistä likaisita vaatteista ja mitä lienee siellä pesikään syntyy elämää. En usko että menee enää kauan.
Kavereiden kanssa riitelyt syyttelyt, itsensä viiltely, tupakointi, kerran sairaala kuntoon juominen, kimpuun käyminen jäi tosin yhteen kertaan.
Ollaan käyty perheneuvolat, nuoripsykolla. Kuraattorin kanssa juteltu.
Minä en jaksa enää!! yrittää hyvällä tai pahalla mikään ei tepsi, kun olis edes yksi tavallinen päivä elämässä. Minulla on 3 lasta 2 jo aikuisia ei tällaista hullunmyllyä ole ollut yhdenkään kanssa. Ja olen yh ollut jo ennen tämä lapsosen syntymää, isänsä kohauttelee olkapäitään minkäs sille teet.
Niin kai minkäs teet?
Nuorisokotia on ehdotettu, mutta tuntui kuin hylkäisi lapsensa ja itse katulapsena ei sitä halua tehdä.
Kun tämä neiti on aikuinen olen joko täysin harmaahapsinen tai kalju kun on repinyt epätoivoissaan hiuksensa irti. Saakohan edes peruukin lohdutukseksi:)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Äläpä hättäile, sinua koetellaan. Pysy lujana. Jostain sitä voimaa tulee vaan. Katso että riittää aina sen päivän. Ja sitten lepää niinkuin Jumala maailmaa luodessaan.
Yritä keksiä kivoja asioita. Onko mitään mihin voisitte mennä yhdessä?
Rajoja etsitään pitemmän kaavan mukaan. Kyllä hermot saa välillä mennä, jos toisena päivänä taas vähän tykkäät ja rakastat. Ovat ne aika mahdottomia se täytyy sanoa, mutta jos eivät lapsesi sitten enää vanhainkodissa nipistele ja sylje kuten nykymummot tekevät kun niillä ei ole ollut murrosikää.
Joskus voisit kyllä pannan kovan kovaa vastaan. Neuvottelu sossujen ja lapsen kanssa, mihin lähdetään. Kyllä muuttuu ääni kellossa kun viimeisen tikin panet pöytään, tiedän sen. Käytä sitä sitten, jos muuta ei ole. Ei se mitään hylkäämistä ole vaan avun etsintää. Ihmislapsen pelastamiseksi on kaikki keinot sallittuja, saati lait, jotka on suojaksemme tehty.
kuulostaa kyllä tosi tutulta tuo "murkku".Meillä tyttö oli ns."kiltti" vielä alkuvuodesta ja keväällä meno alkoi..uudet kaverit(yli 18v.),kotona ei paljon näkynyt eikä muuten koulussakaan,tyttö laihtui olemattomiin.Vähän aikaan touhua seurattuani otin yhteyden soppalaan.Tyttö sai paikan nuorisokodista,mutta karkailut jatkuivat ja koulunkäynti takkuili.Niimpä seuraava etappi olikin pohjoisessa missä hän on nyt ollut muutaman viikon. Tosi rankkaa on ollut ja tulee vielä olemaan.Ikävä on kova,onhan kuin käsi olisi repästy irti.Lastani olen halunnut auttaa,että saisi asiat järjestymään,mutta mieleen on monasti tullut TEINKÖ OIKEIN?
KIITOS SISKO!
Kyllä on jotenkin lohduttavaa kuulla, että en ole ainoa, joka kamppailee samanikäisen tytön kanssa.
Meillä on ihan samanlainen meininki. Se alkoi tuossa kesällä karkailuna, ja pahenee vaan. Käytös on ylimielistä, ja uhmakasta. Kaljat ja tupakat ovat tulleet kuvioihin, samoin epämääräiset kaverit, viiltelyt.. Jälki-istunnot, myöhastelyt ym. Alan olla aivan poikki. Yritän kertoa itselleni, että yritä jaksaa, tämä on ohimenevä vaihe, mutta kauanko tätä oikein KESTÄÄ? Huoli omasta lapsesta on suuri, ja itseä vaivaa se, että ei ole osannut hoitaa kasvatustehtävää kunnolla, missä meni pieleen? Mihin on hävinnyt se herttainen, hymyilevä, auttavainen, saparopäinen tyttö? Niin surullista.
Voi, kun tietäis mitä tytön pään sisällä oikein liikkuu. Kauhistuin ensin viiltelystä ihan hirveästi, mutta kun olen jutellut samanikäisten tyttöjen vanhempien kanssa niin tuntuu ettei sekään enää ole outo ilmiö.
Mihin katoaa se kaikki kaunis ja hyvä elämästä?
Mikä tekee näistä lapsista niin häikäilemättömiä ja ilkeitä. Minusta ylimielisyys, haukkuminen, ilmein ja elein halveeraaminen on puhdasta ilkeyttä. Tiedetään että loukataan äitiä ja vaikka puhuisi enkelten kielin taikka uhkailisi keittää rasvassa elävältä, niin ihan sama kuin vesi hanhen selästä valuu pois.
Minä olen varmasti tehnyt paljon virheitä kasvatuksessa ja muutenkin elämässä, mutta rakastanut olen aina lastani ja halunnut hänen parasta. Ehkä vika on siinä, että inhoan huutamista, tappelua yritän selvitä puhumalla ja se ei taida tämän lapsen kanssa toimia. En ole osannut laittaa ja pitää rajoja olen ollut liian lepsu.
Ja se tulee muuttumaan, nyt kun mielessäni päätän jotain sen myös pidän ja jos en jaksa niin sijoittakoot sitten ammattikasvattajien huostaan, myönnän kyllä sitten epäonnistuneeni, kuitenkin teen parhaani hänen äitinään niin kauan kuin pystyn ja kykenen....murrosikäiset on kuin vasta kävelemään oppineet lapset kyky toimia on, muttei järkeä tarpeeksi. Ollaan kuin aikuiset ei ymmärretä vaaroja eikä mitä vahinkoa itselleen tekee, vihataan sitä joka yrittää suojella, opastaa....pitää riuhtoa ja repiä itsensä irti vanhemmistaan mikä on ihan tarpeellista itsenäistymisen kannalta, pitääkö se vain tehdä niin rajusti ja rankasti.
Mulla tulee melkeen tippa silmään kun luen teijän kirjoituksia täällä vaikeista lapsistanne, koska itse olen ollu juuri sellainen.
Minä olen nyt 19v, ja minulla on ollut aika raskas nuoruus, kirjoituksenne koskettavat minua kovasti. Nyt kaikki on jo hyvin ja asun omillani, suhteet vanhempiini ovat huomattavasti parantuneet ja aikuistuneet ikäni myötä, eikä minun tarvitse enää kapinoida heitä vastaan, nyt kun tiedän että kaikesta huolimatta he pysyvät lähelläni..
Minun isoveljelläni, joka on minua noin 5 vuotta vanhempi, on ollut vielä pahempi nuoruus kuin minulla. Ja todellakin käy sääliksi vanhempiani, nyt kun ymmärrän selvästi mitä he ovat joutuneet kokemaan, ensi n veljeni kohdalla, sitten minun.
Vanhempani laittoivat isoveljeni huostaan lastenkotiin, kun olivat kaikki keinot jo yrittäneet poikansa "pelastamiseksi". Siellä veljeni laitettiinkin hyvään ojennukseen, mutta pahat asiat seuraavat häntä yhä, ei niin pahana kuin silloin, mutta hän ei ikinä tule pääsemään niistä kuvioista pois.
Veljeni on sanonut, että lastenkoti oli tosi hyvä paikka hänelle ja hän tykkäsi jopa olla siellä, mutta välillä hän kuitenkin syyttää vanhempiaan hylkäämisestä, vaikka tietää että se oli apukeino.
Asiat ovat kuitenkin aika hyvin hänelläkin, vaimo ja lapsia, kunnon sisältöä elämässä. Minun "aikuistuminen/parantuminen" tapahtui kuin sormia napsauttamalla!!! Kun pääsin pois yläasteelta, ja sain paikan ammattikoulusta, todella huonosta päättötodistuksesta huolimatta, niin kaikki selveni. Olin ollut koko yläasteikäni koko luokan pelle ja muutenkin ihan luuseri koulussa. NYt päätin näyttää kaikille, etenkin vanhemmilleni, että minäkin voi pärjätä, ja olla hyvä, en halunnut olla enää tyhmä, eikä minulla ollut siihen enää mitään tarvetta. Sain aloittaa ikäänkuin alusta, koska koulussa johon pääsin, en tuntenut ketään, eikä ketään tuntenut minua. Pystyin luomaan aivan uudenlaisen minän! Sain monia kiitettäviä ja minusta tuli luokkani parhaimpia oppilaita!!!
Jos yläasteaikaiset kaverini ja ammattikouluaikaiset kaverini juttelisivat keskenään minusta, he eivät varmasti uskoisi puhuvan samasta ihmisestä! Aiemmin luuseri, sittemmin hikari! =)
Haluan vain sanoa, että pysykää lastenne rinnalla KAIKESTA huolimatta, koittakaa pitää rajoja, joita minulla ei ollut. Tarinani kertoo siis että vaikeasta nuoruudesta voi selvitä kunnialla! Kärsivällisyyttä ja jaksamista teille vanhemmat, jotka kamppailette lastenne kanssa!
Tässä tuli oiva ohje kolmivuotiaiden vanhemmille. Lapselle on laitettava rajat, heti ensimmäisessä puuskassa. Siis säännöt, joiden mukaan eletään ja ollaan.Myöhemmin rajojen antaminen on lähes mahdotonta.
En halua aloittaa uudelleen tuota kuritus-keskustelua, mutta omaa nuoruutta kun muistelee, niin päälimmäisenä on edelleen isän lausahdus piiskaa antaessaan "Jos minä en sinua kasvata, sen tekevät virkavalta ja sellikaverit". Ja noista rajoista, rajojen rikkomisesta seuranneista rangaistuksista jne olen edelleen kiitollinen vanhemmilleni.
Nyt, kun lapsi on jo 13 tai vanhempi, rajojen asetus on mahdotonta. Lapsen mielessä on tuossa iässä aikamoinen myllerrys ja nuo jatkuvat riitelyt ovat osa irtautumisprosessia. Kohteena on se, johon on kaikkein eniten kiinni, yleensä äiti. Tuota hullunmyllyä on vain koetettava jarruttaa ja kestää useampi vuosi. Toisaalta, jos näyttää siltä, että lapsi ajatuu karikkoiselle reitille, jossa ei voi kuin satuttaa itseään, on parempi antaa hänelle uusi alku elämälle ja laittaa hänet laitokseen. Siellä hän ehkä ensimmäistä kertaa törmää sääntöihin, sääntöihin joihin on pakko sopeutua.
Jos jotain ei tehdä nopeasti, lapsi löytyy todella pohjalta, siellä ei ole kuin aineiden väärinkäyttö, itsensä myyminen ja toimeentulo toisilta varastamalla, sen tien päässä taas on tuho, tavalla tai toisella.
No tarkoitus ei ollut pelotella, mutta jossain vaiheessa on otettava hengähdyshetki ja mietittävä lapsen tulevaisuuden parasta, jossain on raja, jonka jälkeen paremmat eväät saa laitoksessa.
Vielä palaan noihin karkailuihin. Mitä ihmettä voisi tehdä tytölle, joka karkailee kotoa, ihan noin vaan. Mitä te muut vanhemmat olette tehneet? rajat on, ja kotiintuloajat, mutta kun niistä ei välitetä mitään, eli millä saisi lapsen noudattamaan noita sääntöjä. Kaikki meni hyvin ennen tuota kauheaa murrosikää, ja säännöt oli selvät, koulukin meni ihan ok. Nyt on koulussakin koko ajan vaikeuksia. Olen sitä mieltä, että kaveripiiri on se, joka villiinnyttää lapsen. Joukossa tyhmyys tiivistyy. Ja mistähän mahtaa johtua se, että nuoret tytöt hakeutuvat vanhempien poikien seuraan? Onko se se, että pojat hakee heille viinaa ja tupakkaa, ja kenties odottavat saavansa "jotain" tytöiltä. En halua edes ajatella sellaisia, että oma lapseni tulisi hyväksikäytetyksi.
Monasti mietin sitä, mitä olen tehnyt väärin. Olenko ollut liian ankara tai liian sallivainen, vaikea sanoa, mutta normaalia elämää meillä on ollut, ja olemme ehjä perhe. Tietenkin teemme paljon töitä, ja varsinkin isä on paljon poissa kotoa työn takia, joten kasvatustehtävä on kaatunut paljon minun harteilleni, pitkien työpäivien lisäksi. Ainahan sitä vanhempana syyllistää itsensä, ja miettii, onko tehnyt oikeita ratkaisuja, eli olisiko sittenkin pitänyt jäädä kotiin hoitamaan lapsia, niinpä niin, tämä on sitä jälkiviisautta, mutta olisiko sekään auttanut. Vaikeaa on. Lapseni ovat minulle kaikki kaikessa, ja haluan vain heidän parastaan, mutta meneekö elämä aina niin helposti?
Olemme juuri muuttaneet uuteen asuntoon ja siellä siivotessa paljastui uusia viiltelyjälkiä, ensin tunsin hirveää syyllisyyttä ja pahaa oloa, kun lapseni voi niin huonosti, puhuin, vetosin uhkailin. Sitten jotain väsymyksen keskellä ratkesi ajattelin, että paskat pilaa elämäs mutta minun et, otin käsipuolesta kiinni, laitoin takin kainaloon ja työnsin ovesta ulos. Jatkoin siivoamista ja vähän ajan päästä ovikello soi pieni ääni kysyi, että saako tulla sisälle ja sai kun on kunnolla. Siivosimme loppuun yhdessä ja meillä oli jopa hauskaa. Nyt on mennyt paremmin ja laitokseen en lastani laita, minulla on äitinä vastuuni ainakin seisoa vieressä tukena ja turvana, mutta näiden seinien sisällä määrään minä. Eikä koskaan ole myöhäistä oppia uutta jos ei ole 3 vuotiaalle laittanut rajoja ja siitä seuraa 13 vuotias hirviö jolla ei ole toiveita muuttua niin silloinhan meistä ei kukaan ole kehityskelpoinen yksilö, vai? Juopotkin ja narkkarit voi toipua, vankilakierteestäkin voi päästä irti.
Tytöt hakeutuvat vanhempien poikien seuraan koska oman ikäiset ovat liian lapsellisia, miten hyväksikäytöltä voi suojella???
En tiedä. Miten tytön saa arvostamaan itseään ihmisenä kaiken myllerryksen keskellä, miten saada uskomaan, ettei hyväksynnän takia tarvitse suostua mihinkään mihin ei ole valmis. Miten opettaa erottamaan oikea välittäminen ja vedätys.
Toiset oppivat vain oman kokemuksen kautta. Toivon vaan ettei hinta olisi liian kallis.
Kiitos sinulle nuori joka kerroit tarinasi se antaa voimia ja uskoa siihen että tästä selvitään