Heipä vaan,
jossain määrin omiani vastaavia kokemuksia suorastaan vilisee tällä palstalla. Olin lukiossa huippu jokaisessa aineessa kieliä ja kemiaa lukuun ottamatta. Niissä olin vain hyvä. Sittemmin moni asia on mennyt pieleen.
Olen kokenut, että minulla romahdus liittyi ihmissuhdeasioihin. Tuli hämmentävä ja epäonninen ensi-ihastus juuri ennen ylioppilaskirjoituksia, joista sitten sekavassa mielentilassa vielä selviydyin E:n paperein. Seurasi useamman kuukauden unettomuus, joka kuitattiin lääkärin ja psykologin vastaanotoilla tilannesidonaiseksi ja ohimeneväksi. En ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä vieläkään, miten yksi tyttö saattoi pistää pään niin sekaisin.
Sitten tuli armeija, jonka hyvät puolet olivat se, että opin jälleen nukkumaan, ja se että sain liikuntaa, jota en aiemmin juuri ollut harrastanut. Muutoin se oli täyttä paskaa, ja jos saisin valita uudestaa, en olisi siellä viettänyt sitä vuotta, enkä hankkinut aliupseerikoulutusta vaan liikunnan ja nukkumisen taidot omaksuttuani lähtenyt helvettiin siitä paskalävestä, joka ei tehnyt minusta miestä sen enempää kuin olin aiemminkaan ollut. Ensi-ihastus oli jättänyt jälkeensä ahdistavan läheisyyden kaipuun, jota tupakavereiden jatkuvat seksitarinat eivät ainakaan helpottaneet.
Onneksi intti loppui aikanaan. Aloitin opiskelun alalla, joka ei loppujen lopuksi ollut minun juttuni. Jonkun kännihölmöilyn aiheuttaman ahdistuksen myötä viimein luisuin psykoosiin ja aloin kuulla ääniä, joita kuulen vieläkin, neljä vuotta ja kaksi koulunvaihtoa myöhemmin.
Ei oo kivaa. Lähemmäs 25-vuotiaana pitäisi olla jo hyvää vauhtia tulossa joksikin, ja lukiossa vaikutti vielä ilmiselvältä, että minusta jotain tulisi. Nyt minulla on vain kaistaleita sieltä täältä, enkä edelleenkään ole varma alavalinnastani tai siitä, millainen opiskelukyky minulla on. Töitä olen pystynyt tekemään. Yliopistossa siis pörrään sekavalla menestyksellä. Naistakaan ei ole löytynyt. Enpä ole uskaltanutkaan näine oloineni aloitteita tehdä.
Ehkä voin vielä tulla joksikin, löytää elämälle tarkoituksen ja suunnan, joka on jotain muuta kuin television ja netin tuijottamista. Todella kuumeisesti haluaisin tulla jossakin hyväksi. Haluaisin tulla hyväksi kirjoittajaksi ja seikkailla maailmalla. Jossain ainakin haluaisin tulla huippuhyväksi. Vaan lieneekö tuo enää mahdollista?
Ennen kaikkea haluaisin elää normaalia nuoren aikuisen elämää, johon soisin parin suudelmankin johonkin väliin mahtuvan. En vain tiedä, millä auttaisin itseäni eteenpäin.
Joskus ajattelen, etten enää viitsisi tällaista luuserielämää jatkaa. Mitä on odotettavissa tällaisen nuoruuden jälkeen?
jossain määrin omiani vastaavia kokemuksia suorastaan vilisee tällä palstalla. Olin lukiossa huippu jokaisessa aineessa kieliä ja kemiaa lukuun ottamatta. Niissä olin vain hyvä. Sittemmin moni asia on mennyt pieleen.
Olen kokenut, että minulla romahdus liittyi ihmissuhdeasioihin. Tuli hämmentävä ja epäonninen ensi-ihastus juuri ennen ylioppilaskirjoituksia, joista sitten sekavassa mielentilassa vielä selviydyin E:n paperein. Seurasi useamman kuukauden unettomuus, joka kuitattiin lääkärin ja psykologin vastaanotoilla tilannesidonaiseksi ja ohimeneväksi. En ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä vieläkään, miten yksi tyttö saattoi pistää pään niin sekaisin.
Sitten tuli armeija, jonka hyvät puolet olivat se, että opin jälleen nukkumaan, ja se että sain liikuntaa, jota en aiemmin juuri ollut harrastanut. Muutoin se oli täyttä paskaa, ja jos saisin valita uudestaa, en olisi siellä viettänyt sitä vuotta, enkä hankkinut aliupseerikoulutusta vaan liikunnan ja nukkumisen taidot omaksuttuani lähtenyt helvettiin siitä paskalävestä, joka ei tehnyt minusta miestä sen enempää kuin olin aiemminkaan ollut. Ensi-ihastus oli jättänyt jälkeensä ahdistavan läheisyyden kaipuun, jota tupakavereiden jatkuvat seksitarinat eivät ainakaan helpottaneet.
Onneksi intti loppui aikanaan. Aloitin opiskelun alalla, joka ei loppujen lopuksi ollut minun juttuni. Jonkun kännihölmöilyn aiheuttaman ahdistuksen myötä viimein luisuin psykoosiin ja aloin kuulla ääniä, joita kuulen vieläkin, neljä vuotta ja kaksi koulunvaihtoa myöhemmin.
Ei oo kivaa. Lähemmäs 25-vuotiaana pitäisi olla jo hyvää vauhtia tulossa joksikin, ja lukiossa vaikutti vielä ilmiselvältä, että minusta jotain tulisi. Nyt minulla on vain kaistaleita sieltä täältä, enkä edelleenkään ole varma alavalinnastani tai siitä, millainen opiskelukyky minulla on. Töitä olen pystynyt tekemään. Yliopistossa siis pörrään sekavalla menestyksellä. Naistakaan ei ole löytynyt. Enpä ole uskaltanutkaan näine oloineni aloitteita tehdä.
Ehkä voin vielä tulla joksikin, löytää elämälle tarkoituksen ja suunnan, joka on jotain muuta kuin television ja netin tuijottamista. Todella kuumeisesti haluaisin tulla jossakin hyväksi. Haluaisin tulla hyväksi kirjoittajaksi ja seikkailla maailmalla. Jossain ainakin haluaisin tulla huippuhyväksi. Vaan lieneekö tuo enää mahdollista?
Ennen kaikkea haluaisin elää normaalia nuoren aikuisen elämää, johon soisin parin suudelmankin johonkin väliin mahtuvan. En vain tiedä, millä auttaisin itseäni eteenpäin.
Joskus ajattelen, etten enää viitsisi tällaista luuserielämää jatkaa. Mitä on odotettavissa tällaisen nuoruuden jälkeen?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.