Luettuani tämän artikkelin, aloin pohtia lapsettomuutta lesbon näkökulmasta.
http://yle.fi/uutiset/vauva_palautti_elamaan_ilon__halusin_huutaa_koko_maailmalle_etta_saimme_aikaan_edes_tallaisen_pienen_pavun/7226412
Väittäisin, että lesbona lapsettomaksi jääminen on yleisempää kuin heterona. Tähän ei niinkään vaikuta biologiset syyt, vaan muut olosuhdetekijät. Lesbona sopivan kumppanin löytäminen on huomattavasti haastavampaa ja lapsen yksin tekemiselle kynnys on varmasti yhtä korkea (tai matala?) kuin heteronaisellekin. Lapsia ei lesbolle myöskään synny vahinkoina ja lisäksi lapsettomuushoitoihin hakeutumiselle voi muodostua taloudellinen este, vaikka olisi pariskuntakin jne.
Voiko olosuhteisiin perustuvaa lapsettomuutta kutsua vapaaehtoiseksi lapsettomuudeksi? Onko lapsettomuus lesbolle oikeasti helpompi ja luonnollisempi asia kuin heterolle? Homomiesten lapsettomuudesta on joskus käyty keskustelua, heteroiden lapsettomuus tuntuu puolestaan heteromaailmassa olevan yksi elämän suurimmista kriiseistä. Mutta miten lesbo (jolla ongelma ei ole biologinen) suhtautuu lapsettomuuteen?
Itse koen, että lesbona, joka tiedosti suuntautumisensa jo varhain, olen joutunut kyseenalaistamaan perinteiset perhemallit jo nuoresta tytöstä. Olen siis jo vuosien ajan suhtautunut hyväksyvästi siihen ajatukseen, että elämäni ei tule menemään, kuten suurimmalla osalla ihmisistä. Minulla on mahdollisuus omaan perheeseen, mutta saattaa myös olla, että jään ilman. En koe kärsiväni ajatuksesta, vaan enemmänkin tunnen olevani avoin tulevaisuudelle.
En halua vähätellä lapsettomien surua, mutta välillä tuntuu, että osa heteroiden kriiseistä selittyy sillä, ettei kestetäkään ajatusta, että elämä ei mene juuri kuten kavereilla. Tuossa linkittämässäni artikkelissakin oli kohtia, jotka herättivät lähinnä sellaisen mitä helvettiä –tyylisen ihmetysreaktion. Kuten seuraava lainaus:
” Jos yhtään tuntuu siltä, että lapsi on tervetullut, antakaa mennä, kokeilkaa. Aina se ei ole niin yksinkertaista. Me lykkäsimme hoitoihin menemistä, koska ajattelimme sen olevan iso askel kohti jotakin epäluonnollista.”
Iso askel kohti jotakin epäluonnollista? Muun muassa tällaiset heteromaailman heitot herättävät ajatuksen siitä, että ehkä heterokin voisi opetella olemaan pitämättä lähtökohtaisesti kaikkea itsestään selvänä. Jos fakta on se, että joka viides pariskunta kärsii lapsettomuudesta, niin onko aivan mahdotonta nähdä asia omalle kohdalle? Miten joku klinikalle meno voi tuntua niin epäluonnolliselta? Tällaisesta minulle tulee juuri sellainen olo, että heterolle on suuri kauhistus se, ettei elämä menekään juuri samoin kuin useimmilla muilla.
Vai mitä te ajattelette tästä? Ja ennen kaikkea miten olette ajatelleet lapsen hankkimisen/lapsettomuuden omalla kohdallanne?
http://yle.fi/uutiset/vauva_palautti_elamaan_ilon__halusin_huutaa_koko_maailmalle_etta_saimme_aikaan_edes_tallaisen_pienen_pavun/7226412
Väittäisin, että lesbona lapsettomaksi jääminen on yleisempää kuin heterona. Tähän ei niinkään vaikuta biologiset syyt, vaan muut olosuhdetekijät. Lesbona sopivan kumppanin löytäminen on huomattavasti haastavampaa ja lapsen yksin tekemiselle kynnys on varmasti yhtä korkea (tai matala?) kuin heteronaisellekin. Lapsia ei lesbolle myöskään synny vahinkoina ja lisäksi lapsettomuushoitoihin hakeutumiselle voi muodostua taloudellinen este, vaikka olisi pariskuntakin jne.
Voiko olosuhteisiin perustuvaa lapsettomuutta kutsua vapaaehtoiseksi lapsettomuudeksi? Onko lapsettomuus lesbolle oikeasti helpompi ja luonnollisempi asia kuin heterolle? Homomiesten lapsettomuudesta on joskus käyty keskustelua, heteroiden lapsettomuus tuntuu puolestaan heteromaailmassa olevan yksi elämän suurimmista kriiseistä. Mutta miten lesbo (jolla ongelma ei ole biologinen) suhtautuu lapsettomuuteen?
Itse koen, että lesbona, joka tiedosti suuntautumisensa jo varhain, olen joutunut kyseenalaistamaan perinteiset perhemallit jo nuoresta tytöstä. Olen siis jo vuosien ajan suhtautunut hyväksyvästi siihen ajatukseen, että elämäni ei tule menemään, kuten suurimmalla osalla ihmisistä. Minulla on mahdollisuus omaan perheeseen, mutta saattaa myös olla, että jään ilman. En koe kärsiväni ajatuksesta, vaan enemmänkin tunnen olevani avoin tulevaisuudelle.
En halua vähätellä lapsettomien surua, mutta välillä tuntuu, että osa heteroiden kriiseistä selittyy sillä, ettei kestetäkään ajatusta, että elämä ei mene juuri kuten kavereilla. Tuossa linkittämässäni artikkelissakin oli kohtia, jotka herättivät lähinnä sellaisen mitä helvettiä –tyylisen ihmetysreaktion. Kuten seuraava lainaus:
” Jos yhtään tuntuu siltä, että lapsi on tervetullut, antakaa mennä, kokeilkaa. Aina se ei ole niin yksinkertaista. Me lykkäsimme hoitoihin menemistä, koska ajattelimme sen olevan iso askel kohti jotakin epäluonnollista.”
Iso askel kohti jotakin epäluonnollista? Muun muassa tällaiset heteromaailman heitot herättävät ajatuksen siitä, että ehkä heterokin voisi opetella olemaan pitämättä lähtökohtaisesti kaikkea itsestään selvänä. Jos fakta on se, että joka viides pariskunta kärsii lapsettomuudesta, niin onko aivan mahdotonta nähdä asia omalle kohdalle? Miten joku klinikalle meno voi tuntua niin epäluonnolliselta? Tällaisesta minulle tulee juuri sellainen olo, että heterolle on suuri kauhistus se, ettei elämä menekään juuri samoin kuin useimmilla muilla.
Vai mitä te ajattelette tästä? Ja ennen kaikkea miten olette ajatelleet lapsen hankkimisen/lapsettomuuden omalla kohdallanne?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Meillä meni tarina seuraavasti: löysin elämäni naisen jonka kanssa yhdessä haluttiin meille lapsi. Isä-ehdokaskin oli olemassa ja kaikki kolmestaan haluttiin että lapsella olisi olemassa myös isä. Vaikkakin lapsi tulisi olemaan virallisesti minun ja vaimoni.. Kun aloitettiin projekti niin kävi ilmi että kaikki ei mennytkään niinkuin oltiin suunniteltu.. Muumimuki menetelmät eikä inseminaatiot eivät onnistunut, eikä myöskään ivf hoidot. Kävi ilmi että munasoluissani oli jotain häikkää.. Eli koimme lesbo-pariskuntana todellakin lapsettomuuden. Raha paloi paljon ja mieli oli maassa useamman pettymyksen jälkeen..
Nykypäivän tiede kun on niin kehittynyt.. niin minulle tehtiin lopuksi mikrohedelmöitys eli icsi ja siitä tulin kolmen vuoden odotuksen jälkeen raskaaksi. Nyt meillä nukkuu tuolla makuuhuoneessa 2 vuotias maaiman ihanin tyttö;)
Lisää lapsia emme halua, olemme onnellisia juuri näin;)
Koko "klinikka-show" näiden vuosien aikana ei ole herättänyt minkäänlaista kynnystä tai muutakaan, koska yksityisklinikka missä käytiin oli suomalaista huippua, mukaan lukien henkilökunta.. Palvelu, siis ihan kaikki! Ja hehän ovat siellä meitä lapsettomia varten. Myös naispareja. Klinikan nimi oli muuten Fertinova ja Helsingissä sijaitsee.
Tottakai tiedän että lapsemme ei saanut alkua "luonnollisella" tavalla, mutta mitä väliä sillä on? Siis oikeesti??
Tällainen meidän tarina;)
Tiesin jo 18-vuotiaana etten halua lapsia,ei oo mun juttuni,
tunnepitoinen ratkaisu.
Jossain vaiheesa harkitsin mutta sitten luovuin ajatuksesta.
Lisäksi synnyttäminen ois varmaan ollut mulle ylivoimista,
pelottavaa.
Mutta lapsia olen saanut hoitaa tarpeeksi, en ole jäänyt paitsi mistään.
No mut eikö tässä ny ollu tarkotus puhua niiden lesbojen jotka haluaa lapsia, muttei voi saada koska ei vaikka oo suhteessa, ei oo rahaa, ei löydy luovuttajaa tai ei tuu raskaaks tms.
"miten olette ajatlleet lapsen hankkimisen/lapsettomuuden omalle kohdalle?"
-vastasin omasta puolestani, haittaako se sua?
ps. lisään vielä, ehkä toisenlaisisssa yhteiskunnallisissa olosuhteissa esim.
riippuen parisuhteista ym. ratkaisuni olisi ollut mahdollisesti toinen
luulen että heteroilla on se perusjuttuna lapsi, mies/vaimo, talo. Harva hetero kai ajattelee elämää laajemmin kuin tuo yhtälö. Ne jotka ajattelee toimivat hiukan toisin eikä ainakaan se lapsi ole ensimmäinen asia mitä aletaan puuhamaan kun seksuaaliset vietit heräävät.
Mitä lesboihin ja homoihin tulee, lapsihan tehdään ajatuksella, jo pelkästään miten raskaus saatetaan alkuun on monivalintainen kysymys. Näen tämän kyllä hyvänä asiana.
Itsellä ei ole koskaan ollut lasten teko mielessä, pidän sitä jopa hiukan typeränä, ottaen huomioon miten paljon hyvää adopitolla voitaisiin saada aikaan. Tähän pitäisi enemmän panostaa niin vanhemmiksi haluavien ja adoptioprosessin kehittämiseen.
Enemmän siis adoptioita ja vähemmän synnytyksiä ja hoitoja.