Vuosien ahdistus ja masennuksen jälkeen olen tajunnut että olen bi-mies. Nyt jälkeenpäin ajatellen minulla oli jo lapsena bi-tuntemuksia vanhempia miehiä kohtaan. Siksi aina kiusasin ja hain huomiota kylässä käyneiltä perheen tuttavista. Aloin itse tiedostaa tätä puolta enemmän viidennellä luokalla koulussa kun minulla oli näitä ihme tuntemuksia joitakin poikia kohtaan. Käänsin silloin asian niin että ajattelin eräiden muiden poikien olevan homoja. Näin olen tehnyt aina monesti myöhemmin. Tämä on ollutkin omaa homofobiaa eli olen käynyt luulemaan että toiset ovat kun minä olen se jolla näitä tunteita oikeasti on. Siitä on aiheutunut kaikenlaisen kanssakäymisen välttelyä yms. Olen ymmärtänyt että itse olen kuvitellut ehkä toivonut näiden muiden olevan homoja/bi miehiä. Jotenkin tyhmästi olen luulut toisista sellaista vaikka ei ole ollut mitään syytä. Koen että olen kehityksestä jäljessä näin reiluna parikymppisenä miehenä.
Ylä-asteella kaikki homotteli toisia ja minulla oli vaikeaa kommunikoida/katsoa silmiin yms. ja punastelin paljon. Minut varmaan poimittiin ihan sattumalta kun olin helppo uhri. Kritiikki osui todella lujaa. Kaikki nämä vuodet olen riutunut yksinäisyydessä ja syvässä masennuksessa asioita miettien. En ole ollut kunnolla työelämässäkään kun aikaisemmin opiskelukin ahdisti niin paljon. Ahdistus ja masennus tulee siitä kun en pysty olemaan oma itseni. Se tarkoittaisi sitä että olisi pystyttävä hyväksymään itsensä. Kun olen vuorovaikutuksessa koitan torjua kaikki tuntemukset ja välttää liikaa silmiintuijottelua. Välillä sataa homoläppiä ja se saa miettimään että huomaavatko toiset vai paisuttelenko. Yritän salata kaiken, mutta tämä on liian iso kokonaisuus hallittavaksi ja liian stressaavaa. Olen nyt alkanut kyllästyä tähän kaikkeen. Haluan olla aidosti se ihminen mikä olen.
Viimeiset kaksi vuotta olen potenut identtiteettikriisiä. Mieltä raiskaa ajatus siitä että olisin homo. En halua olla homo. Kuitenkin ihastun naisiin ja tykkään flirttailla heille sekä katselen heidän muotojaan. Olen lukenut joidenkin bi-ihmisten tarinoita joissa heidän prosessin aikana tuli käsitys siitä että voi olla muutakin kuin pelkkä hetero tai homo. Aluksi olivat pitäneet itseään esim. vain heteroina.
Ylä-asteella kaikki homotteli toisia ja minulla oli vaikeaa kommunikoida/katsoa silmiin yms. ja punastelin paljon. Minut varmaan poimittiin ihan sattumalta kun olin helppo uhri. Kritiikki osui todella lujaa. Kaikki nämä vuodet olen riutunut yksinäisyydessä ja syvässä masennuksessa asioita miettien. En ole ollut kunnolla työelämässäkään kun aikaisemmin opiskelukin ahdisti niin paljon. Ahdistus ja masennus tulee siitä kun en pysty olemaan oma itseni. Se tarkoittaisi sitä että olisi pystyttävä hyväksymään itsensä. Kun olen vuorovaikutuksessa koitan torjua kaikki tuntemukset ja välttää liikaa silmiintuijottelua. Välillä sataa homoläppiä ja se saa miettimään että huomaavatko toiset vai paisuttelenko. Yritän salata kaiken, mutta tämä on liian iso kokonaisuus hallittavaksi ja liian stressaavaa. Olen nyt alkanut kyllästyä tähän kaikkeen. Haluan olla aidosti se ihminen mikä olen.
Viimeiset kaksi vuotta olen potenut identtiteettikriisiä. Mieltä raiskaa ajatus siitä että olisin homo. En halua olla homo. Kuitenkin ihastun naisiin ja tykkään flirttailla heille sekä katselen heidän muotojaan. Olen lukenut joidenkin bi-ihmisten tarinoita joissa heidän prosessin aikana tuli käsitys siitä että voi olla muutakin kuin pelkkä hetero tai homo. Aluksi olivat pitäneet itseään esim. vain heteroina.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.