Lieneekö tämä ihastumista vai rakastumista, joka jäi kesken...
Aikaa on kulunut jo kohta 15 vuotta, kun ihastuin opiskelijakolleegaani. Hän oli tuolloin seurustellut jo lukioajoista asti saman miehen kanssa eikä enää itsekään ollut tyttö. Itsekin olin reilusti päälle kahdenkymmenen.
Olimme vain samalla luokalla opistossa, mutta jo melko alussa huomasin, että meillä synkkasi tosi hyvin yhteen. Liian hyvin - ehkä.
Olimme aina samoissa ryhmätöissä, kävimme kahviloissa, kävimme samoissa illanvietoissa, olimme aina samaan aikaan röökillä.
Mutta en voinut millään edetä ihastuksessani kovin pitkälle - hän kun oli varattu. Enkä ujoudessani muutenkaan olisi voinut tehdä aloitetta pitemmälle menevästä suhteesta.
Paitsi että...
Opiskelijaelämään kuuluu olennaisena osana hauskanpito ja ryyppääminen. Niinpä pariin otteeseen sainkin maistaa, miltä tuntuvat hänen läheisyytensä, huulensa ja kehonsakin - emme kuitenkaan vieneet mitään loppuun asti (pettämistäkö - kyllä hieman). Muistan edelleen lähes jokaisen minuutin hiprakasta huolimatta.
Opiskelu päättyi ja tiemme erkanivat. Kaipuu jäi. Olisinpa hänen kanssaan... Miksi kävi näin? Ikävää. En koskaan löydä parempaa naista itselleni...
Vuodet vierivät kaipuun tuskissa. Tiesin, että en voi tehdä mitään. En voi viedä keneltäkään toiselta jotain noin ihanaa. Ja jos voisin, en voisi luottaa häneen.
Tapasin tulevan vaimoni jo opiskeluaikana. Mutta hän oli korvike sille, mitä en voi saada.
Vuodet vierivät. Menin naimisiin. Hän sai lapsen. Heidän tiensä erosivat. Sain lapsen. Hän löysi uuden.
Tapasimme vuosien aikana sattumalta pariin otteeseen ravintolassa. Juttelimme. Katseemme kohtasivat. Tuntui kuin hän olisi silmillään sanonut - rakastan sinua silti.
Tämä on vieläkin ihanaa tuskaa!!! Tuntuu kuin hän olisi se ainoa oikea. Tuntuu kuin minä olisin hänelle se ainoa oikea. Kaikki muu on korviketta. Mutta korvikkeellakin pystyy elämään jotenkuten. Säälin vaimoani, joka luulee, että hän on SE OIKEA. En aio rikkoa hänen illuusiotaan, koska minulle ja ihastukselleni tuskin koskaan tulee mahdollisuutta elää yhdessä (asunnot, lapset, elämä eri paikkakunnilla jne.).
Ehkä pidän itsekin hengissä pelkkää illuusiota...
Aikaa on kulunut jo kohta 15 vuotta, kun ihastuin opiskelijakolleegaani. Hän oli tuolloin seurustellut jo lukioajoista asti saman miehen kanssa eikä enää itsekään ollut tyttö. Itsekin olin reilusti päälle kahdenkymmenen.
Olimme vain samalla luokalla opistossa, mutta jo melko alussa huomasin, että meillä synkkasi tosi hyvin yhteen. Liian hyvin - ehkä.
Olimme aina samoissa ryhmätöissä, kävimme kahviloissa, kävimme samoissa illanvietoissa, olimme aina samaan aikaan röökillä.
Mutta en voinut millään edetä ihastuksessani kovin pitkälle - hän kun oli varattu. Enkä ujoudessani muutenkaan olisi voinut tehdä aloitetta pitemmälle menevästä suhteesta.
Paitsi että...
Opiskelijaelämään kuuluu olennaisena osana hauskanpito ja ryyppääminen. Niinpä pariin otteeseen sainkin maistaa, miltä tuntuvat hänen läheisyytensä, huulensa ja kehonsakin - emme kuitenkaan vieneet mitään loppuun asti (pettämistäkö - kyllä hieman). Muistan edelleen lähes jokaisen minuutin hiprakasta huolimatta.
Opiskelu päättyi ja tiemme erkanivat. Kaipuu jäi. Olisinpa hänen kanssaan... Miksi kävi näin? Ikävää. En koskaan löydä parempaa naista itselleni...
Vuodet vierivät kaipuun tuskissa. Tiesin, että en voi tehdä mitään. En voi viedä keneltäkään toiselta jotain noin ihanaa. Ja jos voisin, en voisi luottaa häneen.
Tapasin tulevan vaimoni jo opiskeluaikana. Mutta hän oli korvike sille, mitä en voi saada.
Vuodet vierivät. Menin naimisiin. Hän sai lapsen. Heidän tiensä erosivat. Sain lapsen. Hän löysi uuden.
Tapasimme vuosien aikana sattumalta pariin otteeseen ravintolassa. Juttelimme. Katseemme kohtasivat. Tuntui kuin hän olisi silmillään sanonut - rakastan sinua silti.
Tämä on vieläkin ihanaa tuskaa!!! Tuntuu kuin hän olisi se ainoa oikea. Tuntuu kuin minä olisin hänelle se ainoa oikea. Kaikki muu on korviketta. Mutta korvikkeellakin pystyy elämään jotenkuten. Säälin vaimoani, joka luulee, että hän on SE OIKEA. En aio rikkoa hänen illuusiotaan, koska minulle ja ihastukselleni tuskin koskaan tulee mahdollisuutta elää yhdessä (asunnot, lapset, elämä eri paikkakunnilla jne.).
Ehkä pidän itsekin hengissä pelkkää illuusiota...
Vastaukset 2
Vanhimmat
opimme? Kertokaa tunteistanne ajoissa, niin ei jää kaihertamaan vuosien päähän.
Sulla on nyt meneillään joku neljänkympin kriisi ilmeisesti? Itsellänikin vastaavia oireita, ei tosin noin traagista tarinaa takana.
Se nyt vain on niin, että hänet, jota ei saa, muistaa aina. Sinä olet nostanut hänet jalustalle ja ripustanut sädekehän pään päälle. Jos olisitte eläneet yhteistä arkea nuo 15 vuotta, tuskin tuntisit samoin.
Lopeta haikailu ja keskity olennaiseen eli perheeseesi. Tuosta ei ikinä tule yhtään mitään