Olo on joka päivä jotenkin poissaoleva, tunnen olevani kuin näytelmässä tai katsovani elämääni jotenkin ulkopuolelta. Olen ollut muutamia vuosia sitten masentunut ja söinkin siihen lääkettä. Koen kuitenkin, että olen ollut koko elämäni jollain tavalla "alakuloinen" enkä ihan täysillä mukana missään. Kaikki elämän vastoinkäymiset ovat tuntuneet jotenkin todella vaikeilta selvitä. Kun katson elämääni taaksepäin, niin olenhan minä saanut paljon aikaan ja kokenut vaikka mitä. Silti nykyään kaikki tuntuu jotenkin arvottomalta, mikään ei tunnu miltään. Vähän sellainen olo, että voisin hypätä jyrkänteeltä, ei siinä mitään. En ole itsetuhoinen todellakaan, mutta jotenkin niin epätodellinen olo että välillä tuntuu etten ole edes olemassa. Tuntuu, että olen aina väsynyt, haluisin olla ihmisten seurassa mutta silti en kestä ihmisten seuraa (paitsi oman miehen). Ihmiset vie mun energian ja työpäivän jälkeen haluisin vain nukkua. Silti haaveilen kyllä olevani jonkun muunlainen ja tekeväni kaikkea.
Haluisin olla onnellinen siitä mitä minulla on, tuntuu että onnellisetkaan asiat eivät tee minusta niin onnellista kuin pitäisi tehdä.
Tähän poissaolevaan tunteeseen on vaikuttanut vahvasti isäni kuolema (viime syksynä). En oikein meinaa ymmärtää tapahtumaa vieläkään ja mietin tapahtuneita asioita päivittäin. Enää en itke joka päivä, mutta kerran viikossa vähintään tulee itku. Yritän vain iskostaa itselleni, että isä on oikeasti kuollut, kuollut ... en halua tai jaksa ymmärtää.
Aika usein on myös sellainen olo, että antaa tulla helv. mitä vaan, ei tunnu missään ... mitä väliä. Silti kyllä saavutan asioita, valmistuin esimerkiksi ja sain vakkari työn. Silti ei sekään oikein tunnu missään. Kuolema oikeastaan pysätti ja aloin ajatella, että mitä väliä millään on kun kuolee kuitenkin joskus. En tunne olevani täällä. Joskus mietin, pitäisikö mennä puhumaan jollekin asiantuntijalle, mutta alan vain vähättelemään oloani. En myöskään haluisi miehelle paljastaa pahaa oloani. Hän on omalla tavallaan tukena, mutta tiedän ettei kukaan jaksa kuunnella loputtomiin surkuttelua tai katsoa ahdistunutta ihmistä. Oikeastaan piilotan koko oloni, tai ainakin esitän ettei ole niin paha olla. Töissä varsinkin, mutta siellä onneksi onkin muuta ajateltavaa.
Haluisin olla onnellinen siitä mitä minulla on, tuntuu että onnellisetkaan asiat eivät tee minusta niin onnellista kuin pitäisi tehdä.
Tähän poissaolevaan tunteeseen on vaikuttanut vahvasti isäni kuolema (viime syksynä). En oikein meinaa ymmärtää tapahtumaa vieläkään ja mietin tapahtuneita asioita päivittäin. Enää en itke joka päivä, mutta kerran viikossa vähintään tulee itku. Yritän vain iskostaa itselleni, että isä on oikeasti kuollut, kuollut ... en halua tai jaksa ymmärtää.
Aika usein on myös sellainen olo, että antaa tulla helv. mitä vaan, ei tunnu missään ... mitä väliä. Silti kyllä saavutan asioita, valmistuin esimerkiksi ja sain vakkari työn. Silti ei sekään oikein tunnu missään. Kuolema oikeastaan pysätti ja aloin ajatella, että mitä väliä millään on kun kuolee kuitenkin joskus. En tunne olevani täällä. Joskus mietin, pitäisikö mennä puhumaan jollekin asiantuntijalle, mutta alan vain vähättelemään oloani. En myöskään haluisi miehelle paljastaa pahaa oloani. Hän on omalla tavallaan tukena, mutta tiedän ettei kukaan jaksa kuunnella loputtomiin surkuttelua tai katsoa ahdistunutta ihmistä. Oikeastaan piilotan koko oloni, tai ainakin esitän ettei ole niin paha olla. Töissä varsinkin, mutta siellä onneksi onkin muuta ajateltavaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos olet joskus käyttänyt neurolepteja tai SSRI:tä niin ne voivat jättää jälkeensä kuvaamasilaisia oireita, tunteettomuuta, tyhjyyden tunnetta, välinpitämättömyyttä, selittämätöntä alakuloisuutta, ahdistustakin sekä derealisaatiota eli tunnetta siitä kuin ympäröivä maailma ei olisi todellinen tai olisi elokuvanomainen tai, kuten itse sanoit tuntuu kuin olisi näytelmässä, ulkopuolinen tunne. Edellä mainitut oireet johtuvat aivovaurioista, joita sekä neuroleptit että SSRI:t voivat aiheuttaa. Googleta "frontal lobe syndrome/disorder" ja katso sopivatko oireesi yksiin.
Wikipediasta:
Frontal lobe disorder
"Causes[edit]
Head trauma[edit]
Closed head injuries, for example from motor vehicle accidents, can cause damage to the orbitofrontal cortex. Pre-frontal lobotomies and antipsychotics, severing connections between the pre-frontal cortex and the rest of the brain, are effectively a form of iatrogenic trauma resulting in a frontal lobe syndrome.
Cerebrovascular disease may cause a stroke in the frontal lobe. Tumours such as meningiomas may present with a frontal lobe syndrome. Frontal lobe impairment is also a feature of Alzheimer's disease, frontotemporal dementia and Pick's disease.[5]"
Tuhansien ihmisten aivot on vaurioitettu psyykenlääkkeillä, mutta tästä huolimatta kansa tietämys asiasta on hyvin vähäistä tai täysin olematonta. Tietoinen ja tiedostamaton vaurioittaminen psykiatrian toimesta jatkuu niin kauan kunnes kansa herää ja alkaa vaatimaan muutoksia sekä korvauksia uhreille.
Sanot, että mikään ei tunnu miltään, ja kaikki tuntuu arvottomalta, että elämän vastoinkäymisistä on hankala selvitä. Ja että olet väsynyt lähes koko ajan. En ole varma (en ole mikään asiantuntija), mutta kuulostaisi vähän siltä, kuin olisit masentunut. Tai siis jos olet jo pidempään ollut tavallaan vetämätön. Tai oletko miettinyt voisiko kyse olla elämäntilanteen lisäksi (tietysti oman vanhemman kuolema on suuri koettelemus kestää) jostakin fyysisestä tekijästä (kilpirauhasen tai munuaisen toimintahäiriöt, diabetes...)? Ja kannattaa ottaa huomioon myös väsymysoireyhtymän mahdollisuus. Kannattaisi ehkä käydä lääkärillä sulkemassa nämä vaihtoehdot pois :)
Ja mitä tuohon lääkkeiden aiheuttamaan päänsisäiseen tuhoon tulee, en itsekään pidä siitä, että lääkkeitä tuputetaan ensisijaisena hoitomuotona, mutta epäilen, olisiko niiden käyttö sallittua, jos niiden aiheuttamat haitat olisivat hyötyjä suuremmat. En suoranaisesti usko, että hoitoalan ammattilaiset muodostaisivat jonkinlaisen "salaseuran", jonka tarkoituksena olisi huiputtaa hyväuskoisia...
Psyykenlääkkeistä: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00412
Toisekseen aivot ovat itseään korjaava elin, ts. mahdolliset lääkkeen aiheuttamat vauriot pyrkivät myös korjautumaan itsenäisesti.
Derealisaatio ja depersonalisaatio saattavat liittyä ahdistukseen, ainakin itselläni näin on. Jos asia kiinnostaa enemmän, ks. http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00359
Hae ihmeessä apua, jos vähänkin tuntuu siltä - psykiatrit ja lääkärit on olemassa auttaakseen! :) Voimia!
|Psychiatric drugs are doing us more harm than good
30.4.2014
'As with benzodiazepines in the 1980s, the UK is prescribing SSRI antidepressants at a staggering rate – and to no good effect'
http://www.theguardian.com/commentisfree/2014/apr/30/psychiatric-drugs-harm-than-good-ssri-antidepressants-benzodiazepines
|Lives 'left in ruin’ by rising tide of depression drugs
27.4.2014
'More people are being put on the pills but some experts are now warning they do more harm than good. Julia Llewellyn Smith reports'
http://www.telegraph.co.uk/news/features/10789916/Lives-left-in-ruin-by-rising-tide-of-depression-drugs.html
Syvä suru läheisen menetyksen jälkeen saattaa aiheuttaa tunteen jolloin "elää ikään kuin itsensä vieressä" eli henkilö saattaa toimia tavoitteellisesti ja rationaalisesti, mutta itse tunne-elämä on roudassa. Asioita siis tapahtuu kuten ennenkin mutta sielu liftaa perässä.
Tämä johtuu siitä, että tunne-elämän on sulateltava rauhassa tapahtunutta että saa sen paikoilleen omaan kokemusmaailmaansa, osaksi omaa elämän kokemushistoriaansa. Hieman kuin mosaiikkipalanen mosaikkiteoksessa kun iso lohkare hakee paikkaansa sielun maisemassa.
Ei ole mitään syytä kiirehtiä asiassa, luonto on järjestänyt niin että se auttaa.
Väsymys on merkki siitä, että joutuu torjumaan menetykseen liittyviä asioita kun ei kaikki pysty välttämättä olostaan hämmentyneenä jakamaan niitä kenenkään kanssa, niin se syö psyykkistä energiaa ja näin ollen myös väsyttää fyysisesti.
Joillekkin on auttanut esimerkiksi uinti, veden toimiessa terapeuttisena välineenä, hoitaen kehoa kun mieli fundeeraa. Toisille luonto, musiikki, elokuvat, kirjat tuovat kaivattuja kanavia päästää ulos tunnepuroja itsestään poispäin, että routa pikkuhiljaa sulaa sieltä sisimmästä.
Joskus on hyvä antaa itsensä olla ihan rauhassa.
Hoitaen pakolliset kuviot mutta muuten olla kuin ellun kana, kunnes helpottaa ja saa itteensä takaisin.