Mä en voi muuta sanoa kuin että olen todella pahoillani, ei tässä näin pitänyt käydä. Mä ymmärrän et mä oon loukannut sua tosi pahasti ja voit uskoa että mulla ittellänikin on aika paskat fiilikset. En mä tiedä miten tämä meni näin, se alkoi niistä pienistä jutteluista ja kun sut sai hymyilemään niin pikku hiljaa siinä vaan kävi niin et ihastuin suhun. Olis pitänyt laittaa stoppi sille kaikelle ennen kuin se meni siihen ihastumiseen mutta mä en oo kokenut pitkään pitkään aikaan sellaista hyvänolon tunnetta mikä tuli kun aina näin sut.
Niin, enhän mä ihan vapaa ole. Se sua loukkaa eikö totta et mä varattuna tein niin, sen takiahan sä oot ollut niin vaisu tän viikon ja kirjoittanut tänne palstalle kuinka sika mä oon kaikkia kohtaan. Mä haluaisin selittää sulle nää asiat ihan kasvotusten mut kun sä et halua mua nähdä niin tää on sit ainoa keino saada sanottua asiani. En tiedä luetko edes mutta jos luet niin ehkä sä edes 0,001 prossan verran ymmärrät mua.
Mulla on tällä hetkellä elämä päin helvettiä; mykkäkoulua, huutoa, loukkauksia yms. Joten työ on aika pitkälti ainut henkireikä jolloin mä voin kotiasiat unohtaa. No kyl mä oon nyt iltaisin menny ysin jälkeen lenkille kun on pakko päästä nollaamaan pää ettei se räjähdä kaikesta paskasta. Siellä lenkillä mä oon sit miettinyt näitä asioita. Kotona kun saattaa tulla huutoa siitäkin jos haarukka ei oo just siinä edessä tai jos mä sanon väsyneenä jotain tyhmää. Riitaa tulee lähes mistä tahansa. Nyt on taas viikonloppu edessä, pitää taas vaan purra hammasta. Onneksi olen sunnuntaina töissä niin hiukan pääsee irti tästä kaikesta. Miks mä tätä siedän... niin, ehkä se on lapset joiden takia mä koetan jaksaa. Niin, mulla on kaksi pientä lasta (viimeistään ny sä kiroot mut ja mietit kuinka paska ihminen mä olenkaan). Joten kai mä vaan sit hain aluksi sulta huomiota mutta melko pian sit kuitenkin ihastuin, se tais tapahtua jo ennen joulua. Joo, mä oon paska ihminen kun loukkasin sua, sä oot viimeinen ihminen ketä mä oisin halunnut loukata mutta loukkasin sit kuitenkin. Helve**i mun kans. Anteeksi, kiroa mut vaan alimpaan helvettiin tai no siellähän mä jo olen. On tässä eroakin tullut mietittyä monen monituista kertaa.
Mä yritän pysyä poissa sun silmistä mut joskus töitten takia me saatetaan nähdä mut kai me osataan olla aikuisia?
Joo, miinustelkaa ihan vapaasti. Kyllä mä ittekkin tiedän ettei toista saa noin kohdella mut tehty mikä tehty enkä mä voi kuin vain sanoo kuinka pahoillani mä olenkaan.
Niin, enhän mä ihan vapaa ole. Se sua loukkaa eikö totta et mä varattuna tein niin, sen takiahan sä oot ollut niin vaisu tän viikon ja kirjoittanut tänne palstalle kuinka sika mä oon kaikkia kohtaan. Mä haluaisin selittää sulle nää asiat ihan kasvotusten mut kun sä et halua mua nähdä niin tää on sit ainoa keino saada sanottua asiani. En tiedä luetko edes mutta jos luet niin ehkä sä edes 0,001 prossan verran ymmärrät mua.
Mulla on tällä hetkellä elämä päin helvettiä; mykkäkoulua, huutoa, loukkauksia yms. Joten työ on aika pitkälti ainut henkireikä jolloin mä voin kotiasiat unohtaa. No kyl mä oon nyt iltaisin menny ysin jälkeen lenkille kun on pakko päästä nollaamaan pää ettei se räjähdä kaikesta paskasta. Siellä lenkillä mä oon sit miettinyt näitä asioita. Kotona kun saattaa tulla huutoa siitäkin jos haarukka ei oo just siinä edessä tai jos mä sanon väsyneenä jotain tyhmää. Riitaa tulee lähes mistä tahansa. Nyt on taas viikonloppu edessä, pitää taas vaan purra hammasta. Onneksi olen sunnuntaina töissä niin hiukan pääsee irti tästä kaikesta. Miks mä tätä siedän... niin, ehkä se on lapset joiden takia mä koetan jaksaa. Niin, mulla on kaksi pientä lasta (viimeistään ny sä kiroot mut ja mietit kuinka paska ihminen mä olenkaan). Joten kai mä vaan sit hain aluksi sulta huomiota mutta melko pian sit kuitenkin ihastuin, se tais tapahtua jo ennen joulua. Joo, mä oon paska ihminen kun loukkasin sua, sä oot viimeinen ihminen ketä mä oisin halunnut loukata mutta loukkasin sit kuitenkin. Helve**i mun kans. Anteeksi, kiroa mut vaan alimpaan helvettiin tai no siellähän mä jo olen. On tässä eroakin tullut mietittyä monen monituista kertaa.
Mä yritän pysyä poissa sun silmistä mut joskus töitten takia me saatetaan nähdä mut kai me osataan olla aikuisia?
Joo, miinustelkaa ihan vapaasti. Kyllä mä ittekkin tiedän ettei toista saa noin kohdella mut tehty mikä tehty enkä mä voi kuin vain sanoo kuinka pahoillani mä olenkaan.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Vooii.. on se niin koskettavaa aina, kun nimetön aasi on pahoillaan..
vai vuohiko olet?
Kyllä se mies jolle viesti on osoitettu tietää kuka tän kirjoitti, onhan tossa mun nimen eka kirjain joten ihan sama mitä sä sanot.
Kuulehan ap, kyllä sinua moni varmasti ymmärtää. Kyllä me kaikki tajutaan ettei kaikki aina mene niinkuin elokuvissa. Jos et saa elämääsi raiteilleen nykyisessä suhteessa kannattaa varmaankin erota, tuo käy muuten liian raskaaksi. Kyllä se ihastuksesikin varmasti tuon ymmärtää, jos hänelle olet avoimesti puhunut. Riippuen tietty mikä on ihastuksesi elämäntilanne, kannattaako hänet siis unohtaa. Tsemppii sinulle.
oii.. ihanaaa... saara sai sanoa sanottavansa .. viva la liberte'
Kuulostaa ihan mun elämältä vielä puoli vuotta sitten. Olin masentunut. Itkin itseni uneen. Vaikka miten yritin tein kaiken väärin. Olin maailman paskin vaimo ja äiti. Mies vietti suurimman osan viikosta illat kavereiden luona ryyppäämässä ja tuli kotiin mut taas haukkumaan. Hyvänä päivänään psti mulle salmiakkia ja pullaa ja sillä verukkeella piti itseään maailman parhaimpana aviomiehenä. Joskus harvoin tuli jopa sanomaan että hän haluaa kuunnella mua etc.. enkä päässyt edes ekan lauseen loppuun kun taas alko haukkuminen raivoaminen ja ovien paiskominen. En uskaltanu loppuaikoina puhua melkein mitään miehelle kun pelkäsin aina joka reaktiota. Mun piti aina olla käytettävissä hänelle ja jaksaa kuunnella hänen surujaan ja lohduttaa häntä ja anella anteeksi vaikka alunperin se olisi ollut hän joka pahoitti mun mielen. Kuulin jopa useammin kun kerran viikossa että niin kauan kun hänen elämänsä on paskaa hän tulee pitämään huolen siitä että munkin elämäni tulee olemaan paskaa. Joka aamu sai pelätä minkälaisena se herää. Ei koskaan tiennyt. Lapset ei saa inahtaakaan ymymymymym. Lopulta vuoden harkinnan jälkeen uskaltaiduin sanomaan että haluan erota mitä seuras kaks helvetillistä yötä, kumpanakin nukuin about 2 tuntia ja toisena yönä pelkäsin kirjaimellisesti henkeni ja lasten hengen edestä...turvakodin kautta eroprosessi alulle...suosittelen. Ei se siitä muutu.
Ei onneksi ole fyysistä väkivaltaa koskaan ollut, se ois viimeinen pisara. Enemmän tää käy henkisesti raskaaksi kun mikään ei vaan tunnu toimivan.
>Lopulta vuoden harkinnan jälkeen
Olen ihmeissäni, että harkinta-aika kesti yli kaksi tuntia.
Mutta en ole ennenkään ymmärtänyt naisen logiikkaa.
Mitä jos lukisit tuon viestin uudelleen ja ymmärryksen kanssa.
Ja ihan vain tiedoksi, että tilanteen kehkeytyminen tuollaiseksi kesti myös kauemmin kuin 2 tuntia.
Ei kai kukaan tuollaisen kanssa perusta perhettä. Kaikki alkaa pikkuhiljaa. Niin ettet edes huomaa. Kunnes yhä useammin alat miettiä, miten voinkaan olla näin paska? Miten en koskaan osaa olla hyvä tuolle miehelle vaikka kuinka yritän? Ja jotenkin kummasti, huomaamatta sitä alkaa kaikin tavoin "olemaan parempi"ja kun mies taas raivostuu ja haukkuu päätyy syyttämään taas itseään...jos vain osaisin olla parempi enkä tällainen surkimus...vaikea sitä on muille selittää, jos ei ole sitä kokenut. Ja näin jälkikäteen myönnän miettineeni, miksi en herännyt aiemmin tuohon todellisuuteen? Tilane nimittäin oli joka vuosi pahempi ja pahempi.. Minä en ollut mitään, lapset olivat vain häiriöksi. Mutta MIES, se oli se kaiken napa. Mies, miehen tarpeet, miehen halut, miehen toiveet, miehen unelmat..kaikki. Pahinta, että tiedän, että monet vastaavassa tilanteessa jatkavat jopa hamaan hautaan asti...
Kuulostaa enemmän kuin tutulta tuo sinun kertomus. Pakko myöntää et ittellä on juuri noin, jos mies haluaa jotain niin se täytyy ostaa tai käyttäydytään niin kuin pieni lapsi joka ei saanut tikkaria. Pidetään mykkäkoulua niin kauan et saa tahtonsa läpi. Sit jos mä ostan lapsille jotain niin heti tulee kuittia et onko niitten aina pakko saada uusia vaatteita tms. vaikka vaatteita ei kovin usein osteta.
Niin, vaikeaa sitä on kenenkään tietää millaista elämä voi olla. Vaikka kaikki näyttää olevan ok ulospäin niin se sisäinen tunne ja olemus jää huomaamatta. Sit ero tulee isona asiana kaikille kun "teillähän kaikki oli niin hyvin..."
Pikku hiljaa se tilanne on meilläkin kehittynyt tähän pisteeseen. Mua on alkanut ottaa tosi paljon päähän hänen tavat ja käytös vielä kun ois voimia siihen lopulliseen eroon.
Niinpä, kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Kulissit on helppo pitää pystyssä ulospäin mutta sisällä on tyhjää.
Kulissit pysyivätki yllättävänkin hyvin pystyssä pitkään, ainakin minulla. Vain jokunen läheisimmistä ihmisistä on kertonut että oli aavistanut jotain..joista se oma äitini jopa kysyi onko kaikki hyvin. Kulissien romahtamisen pelossa, jopa hänelle myönnän valehdelleeni silloin..useasti. Kukapa haluaisi automaattisesti näyttää olevansa se epäonnistunut...tai mistä minä tiedän miten muut sen kokivat, mutta minulle kulissien romahtaminen tarkoitti epäonnistumista. Vaikka eihän se sitä ole. Nyt ajan kanssa olen alkanut oppimaan, että kaikki tekee virheitä. Minun suurin virheeni tavallaan oli naida tuo mies, vaikka hänen kanssaan saamiani lapsia en silti kadu.
Enemmin tai myöhemmin, ellet halua mielummin tehdä sisäistä itsemurhaa ja hukata sitä ainoaa elämääsi, kulissit romahtavat. Ja vastoin odotuksia (koska kulissien romahtaminen on melko varmasti kaikille se suurin pelko), ajan kanssa se tuntuu suorastaan helpottavalta.
Menee vähän off topic. Sori.
Niin eipä kai sitä epäonnistumista halua myöntää ihan helpolla. Tottakai sitä silloin alussa ajatteli että tämä kestää mut vuodet kuluu ja ihmiset muuttuu, varsinkin tunteet muuttuu.
Mutta jostain kumman syystä kuitenkin edes pikkasen uskon ja toivon että voisin vielä löytää sellaisen ihmisen jonka kanssa elää yhdessä vielä vanhana. Jokaisella on yks elämä elettävänä ja siitä pitäisi osata ja uskaltaa nauttia :)