Heippa,
ajattelin kysäistä onkos täällä ketään pariskuntaa jossa toisella on PTSD ja lievä dissosiaatiohäiriö ja toinen on ns. terve?
Kun siis mulla sellainen tilanne että on ollut on-off-suhde tässä muutaman vuoden rakastamani miehen kanssa, mutta välillä dissosiaatiohäiriöni on hieman pahana (ehkä kerran viikossa oli ennen, nyt en tiedä kun emme ole seurustelleet kuukausiin...) ja menen ikäänkuin sellaiseen tilaan että en ole ihan oma itseni ja huudan miehelle ja syytän tätä asioista jotka eivät ole ihan niin kuin väitän ym. ja jäkikäteen en oikein muista noista hirveästi mitään.
Nyt olen käynyt vuoden terapiassa ja muuttunut aika paljon. PTSD oireet aika hyvin hävinneet, mutta dissosiaation työstö vielä kesken, vaikka sekin edistynyt hyvin. Tiedostan siis omat ongelmani ja todella yritän tehdä niiden eteen kaikkeni. Tilanteeni muuten on sellainen että elän aika aktiivista arkea, olen töissä ja opiskelen jatkotutkintoa. Noin puoli vuotta sitten en ihan tajunnut omien ongelmieni laajuutta.
Nyt siis suhteemme on off-tilassa ja mies ehkä tahtoisi olla uudestaan kanssani. Tai siis kertoi pari päivää sitten että rakastaa vain minua jne. Tähän mennessä minä olen ehkä hieman enemmän työntänyt häntä pois luotani, koska ahdistun jostain syystä ja on tullut paha olo menneisyydessä sellaisista kipupisteistä, jotka liittyvät menneisyyteeni ja vaikka siihen että hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen. Minulla siis perheväkivalta tausta, eli aika terapianormikamaa.
Mutta mitä tehdä?
Rakastan ex-kumppaniani, mutta en tahdo että hän joutuu enää kärsimään sairaudestani. Olemme miehen kanssa keskustelleet ja hän on kertonut että on huomattavasti helpottanut hänen olemistaan kun hän tajuaa että minulla on sairaudesta johtuvia ongelmia. Hän on myös kertonut kärsineensä aika paljon ongelmistani ja toivovansa vain että en kärsisi ja että voisin olla terve.
Mitä teen jos alamme seurustelemaan uudelleen ja olen taas jotenkin vähän kauhea miehelle (ei mieskään nyt ihan puhdas pulmunen ole, mutta kuitenkin...)?
Kun enhän voi tietää miten asiat nyt menisivät kun ole paremmassa kunnossa.
Tällä sekavalla kirjoituksella koitan siis kysellä että miten muut omaiset selviävät tällaisissa tilanteissa kuormittumatta?
Mitä ajattelet siitä että kumppaninasi olisi mielenterveyskuntoutuja?
Entä miten voisin jotenkin kompensoida sairauden tuomia ongelmia niin että mies myös saisi jotain hyviä juttuja ja ehkä jotain ns. extraa?
Kiitollinen kaikista (järkevistä) vastauksista).
t. nainen 30
ajattelin kysäistä onkos täällä ketään pariskuntaa jossa toisella on PTSD ja lievä dissosiaatiohäiriö ja toinen on ns. terve?
Kun siis mulla sellainen tilanne että on ollut on-off-suhde tässä muutaman vuoden rakastamani miehen kanssa, mutta välillä dissosiaatiohäiriöni on hieman pahana (ehkä kerran viikossa oli ennen, nyt en tiedä kun emme ole seurustelleet kuukausiin...) ja menen ikäänkuin sellaiseen tilaan että en ole ihan oma itseni ja huudan miehelle ja syytän tätä asioista jotka eivät ole ihan niin kuin väitän ym. ja jäkikäteen en oikein muista noista hirveästi mitään.
Nyt olen käynyt vuoden terapiassa ja muuttunut aika paljon. PTSD oireet aika hyvin hävinneet, mutta dissosiaation työstö vielä kesken, vaikka sekin edistynyt hyvin. Tiedostan siis omat ongelmani ja todella yritän tehdä niiden eteen kaikkeni. Tilanteeni muuten on sellainen että elän aika aktiivista arkea, olen töissä ja opiskelen jatkotutkintoa. Noin puoli vuotta sitten en ihan tajunnut omien ongelmieni laajuutta.
Nyt siis suhteemme on off-tilassa ja mies ehkä tahtoisi olla uudestaan kanssani. Tai siis kertoi pari päivää sitten että rakastaa vain minua jne. Tähän mennessä minä olen ehkä hieman enemmän työntänyt häntä pois luotani, koska ahdistun jostain syystä ja on tullut paha olo menneisyydessä sellaisista kipupisteistä, jotka liittyvät menneisyyteeni ja vaikka siihen että hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen. Minulla siis perheväkivalta tausta, eli aika terapianormikamaa.
Mutta mitä tehdä?
Rakastan ex-kumppaniani, mutta en tahdo että hän joutuu enää kärsimään sairaudestani. Olemme miehen kanssa keskustelleet ja hän on kertonut että on huomattavasti helpottanut hänen olemistaan kun hän tajuaa että minulla on sairaudesta johtuvia ongelmia. Hän on myös kertonut kärsineensä aika paljon ongelmistani ja toivovansa vain että en kärsisi ja että voisin olla terve.
Mitä teen jos alamme seurustelemaan uudelleen ja olen taas jotenkin vähän kauhea miehelle (ei mieskään nyt ihan puhdas pulmunen ole, mutta kuitenkin...)?
Kun enhän voi tietää miten asiat nyt menisivät kun ole paremmassa kunnossa.
Tällä sekavalla kirjoituksella koitan siis kysellä että miten muut omaiset selviävät tällaisissa tilanteissa kuormittumatta?
Mitä ajattelet siitä että kumppaninasi olisi mielenterveyskuntoutuja?
Entä miten voisin jotenkin kompensoida sairauden tuomia ongelmia niin että mies myös saisi jotain hyviä juttuja ja ehkä jotain ns. extraa?
Kiitollinen kaikista (järkevistä) vastauksista).
t. nainen 30
Vastaukset 7
Vanhimmat
En ole etsimäsi vastaaja, mutta haluan vastata jotain koska minulla on myös ollut mm. PTSD ja huomaankin että samoista syistä(ja tiedän että näillä palstoilla PTSD on harvinainen juttu). En tosin seurustellut sen aikana, koska en pystynyt - sen aiheuttamat luottamusongelmat olivat liian isoja. Mutta katso asiaa tältä kannalta, monet sairaat ihmiset seurustelevat oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä ongelmasta. Se on sellainen asia joka erottaa tai lähentää - riippuu miten siihen suhtautuu.
Tärkeintä minusta on ymmärtää mitkä ovat sairauden oireet ja erottaa ne siitä kuka sinä todella olet.
Ja seurustelukumppanisi on fiksusti huomannut tämän ja sen miten paljon häntä helpottaa kun hän voi myöntää että olet sairas - eli sairauden oireet eivät ole sinä. Sinäkin voit "irrottaa" käytöksesi itsestäsi ja pohtia niitä itsesi ulkopuolella. Minun mielestäni sinun ei tarvitse kompensoida mitään, koska sairaus ei ole sinun vikasi(tiedän että se tuntuu siltä kuin olisi). Ja jos hän saa sinut voimaan paremmin kaikesta huolimatta niin sano se hänelle.
Toivottavasti en kuulostanut liian analyyttiselta. Argh...
Tsemppiä
Hei
ja kiitos rakentavasta viestistä. Joo, ei ole kovin yleinen kait tuo PTSD näinkin pitkän ajan kuluttua tapahtuneesta kuin mitä itsellänikin... eli lapsuudenperheen väkivallan seurauksena itselleni tuo tullut.
Kai se on ollut vieläkin riesana kun ei ole hoidettu pois aiemmin ja en itsekään aiemmin tajunnut että kaikki jutut arjessani eivät olekaan ihan normaaleja. Kärsin niistä jutuista, mutta kai sitten jotenkin ajattelin että muillakin on samanlaista. Ei voi edes kuvata sitä miten hienoa on istua vaikka sohvalla ihan rauhallisesti ilman levottomuutta tai sitä että sydän hakkaa tai tekee vähän jotain stressipakkoliikkeitä... ei tollasta ymmärrä jos ei itse ole vastaavaa kokenut.
Saanko vielä kysyä sinulta että mistä ja miten olet apua saanut? Kauanko kesti ns. parantumisprosessi? Itse käyn psykodynaamisessa terapiassa ja se on auttanut, ei siis ole edes tarvinnut kääntyä traumaterapeutin puoleen vaikka ns. normaaliterapeutti vähän arveli aluksi että tuo olisi tarpeellista.
Itsekin muuten olen miettinyt että voisiko mulla olla tuota ns. rajatilaa ja kai sitä ihan hieman onkin, mutta mulla on ongelmia vain parisuhteissa, muuten ei ole koskaan ollut mitään ihmissuhdeongelmia, esim. töissä, ystävien, lapsuudenperheen kanssa (paitsi tietty vähän isän koska oli perheväkivaltaa) jne. Olen muutenkin ulkoisesti aika tasapainoinen siinä mielessä että arki rullaa ja jaksan painaa paljon töitä ja talous ja kaikki "ulkoiset mittarit" ovat kunnossa. Enkä ole mitenkään äkkipikainen ym. Mutta, sitä en kiistä ettenkö joskus kokisi sellaisia mustavalkoisia fiiliksiä että kumppani on "paha" tai "äärimmäisen hyvä"... eli ehkä aika monissa jutuissa on kyse skaalasta ja siitä että omaa vaikka hieman jotain tiettyjä piirteitä. Diagnoosithan nyt muutenkin on monesti vähän keinotekoisiakin.
Jaksamista ja tsemppiä myös sinulle. Ei ole tämä elämä aina liian helppoa kun oikein analysoi :D
t. nainen 30
Jos huomaat itsessäsi sellaista piirrettä, että et siedä uskonnollisia asioita, kuvaamasi kohtaukset voivat olla myös riivausta.
Olen kristitty, joten se siitä :D
t. nainen 30
Voit ilomielin pitää demonisi.
Jos tästä viestistä olisi apua näinkin monen kkden jälkeen...?
Itsellä on PTSD ja vaikea masennus. Olen 3 vuotta seurustellut miehen kanssa, jota rakastan, ja jonka kanssa haluaisin elää loppuelämäni. Molemmilla on edelleen oma asunto, enimmäkseen sen takia, että rajoitan yhdessäoloaikaamme. Haluan suojella huonoimmilta päiviltä.
Suhteemme kuitenkin toimii hyvin, koska hän ymmärtää täysin sairauteni luonteen. Eli puhun suoraan ja arkisesti ongelmistani (esim. että ihmiset "tuijottavat" minua ulkona, tai etten huonona päivänä jaksa edes viedä roskia). Hän hyväksyy ongelmat, ei yritä parantaa minua, eikä kauhistu.
Kehottaisin siis puhumaan suoraan ongelmista. Varoita häntä, ettet aina välttämättä jaksa tavata, tai saatat sanoa asioita, joita et tarkoita. Mutta jos rakastatte toisianne, pidä hänestä kiinni!
Usein mielenterveyden ongelmat tuntuvat pelottavilta ja kauheilta läheisistä. Kuitenkin, kun niistä puhuu (silloin, kun itsellä on järkeä päässä), niistä tulee arkisia. Tärkeintä on läheisten tajuta, etteivät he voi parantaa sairasta. He voivat vain olla vierellä ja hyväksyä ihmineen ongelmineen kaikkineen.
Itse olen ehkä jopa parantumassa kymmenen vuoden ( lääkkeiden, psykoterapian, sairaalan ja sähköshokkien) jälkeen.
En ole ap mutta onneksi olkoon parantumisen johdosta! :) Ja kiitos viestistä, auttoi myös mua, omakin parisuhteeni kärsii samoista ongelmista.