Tekee nyt vaan mieli kysyä, että onko minulla jotain psyykkisiä ongelmia vai onko se nuoruus tosiaan näin vastenmielimen ja raskas elämänkohta? Asia on niin, olen siis 14 vuotias ja menossa kesän jälkeen 8-luokalle.
Ensinnäkin olen viimeaikoina jättänyt paljon sosiaalista elämää vähemmälle, en vain jaksa olla kavereiden kanssa vapaa-ajalla. Muutenkin inhoan tilanteita joissa olen keskipisteenä, tai kun joku joka ei ole ystäväni tai perheenjäseneni tulee puhumaan, menen täysin lukkoon ja sanon jotain typerää, jota kadun jälkikäteen. Mutta kadun myös jos en saa mitään sanotuksi. En myöskään voi katsoa silmiin vieraita tai ei-ystäviäni jos puhun heille. Aloitin joksikin aikaa yhden harrastuksen kaverini kanssa, mutta lopetin senkin koska oli liian ahdistavaa olla siellä niiden muiden ryhmäläisten takia. Tuntui että he varmasti ajattelivat minusta pahaa ja kuiskivat myös, sekä mulkoilivat. En tiedä oliko nuo oikeasti kaikki totta, mutta siltä se tuntui sen verran että itkin ja makasin sängyssäni usein ainakin tunnin ennen kuin menin harrastukseeni, en olisi mennytkään ellei äiti olisi käskenyt. Pari kertaa jopa feikkasin kipeää, kun en vain halunnut mennä.
Läksyt ja kokeet tuntuu myös liian raskaalta taakalta, koko ajan pitäisi olla niitä ahertamassa. En jaksa oikein mitään kotihommia tai läksyjä, usein koulun jälkeen en vain yksinkertaisesti jaksa tehdä yhtään mitään, istun tai makaan sängylläni ja saatan kuunnella musiikkia, illalla raahaudun tekemään läksyt kun tuntuu että on pakko, ajatus läksyunohduksesta tuntuu ahdistavalta. Silti en jätä tehtäviä tekemättä ja tiedän että olen joissain aineissa hyvä. Kokeisiinluku on ehkä ahdistavinta, itken usein kun pitäisi alkaa lukemaan kokeeseen mutta en millään vaan jaksa, jos luen en pysty keskittymään kunnolla ja rupean piirtelemään vihkoon tai ajatukset harhailevat. Ja kun pakotan itseni lukemaan, en silti muista paljoa kokeessa.
Univaikeuksiakin minulla on, ja senpä takia käytän melatoniinia että saisin edes jotenkin nukahdettua. Ei vain illalla väsytä, ja aamulla olen ihan kamalan väsynyt.
Sitten on vielä se asia että en uskalla olla oma itseni. En uskalla käyttää sellaisia vaatteita kun haluaisin. En uskalla aina sanoa omaa mielipidettäni. En uskalla mennä yksin ostamaan vaatteita enkä myöskään mielelläni osta kotikaupungistani vaatteita, enkä muutenkaan tykkää liikuskella keskustassa. Se etten uskalla käyttää vaatteita joita haluaisin, saattaa johtua siitä että eräs hyvin läheinen ihminen on n. 4 vuoden ajan haukkunut kaikkia vaatteita rumiksi ja oudoiksi, mitä olen ostanut. Hän myös usein haukkui minua läskiksi, vaikken edes ole.
Pelkään aina että minua syytetään kaikesta ja syytän itsekin itseäni paljon monista asioista. Olen ruvennut viimeisten 2-3 vuoden aikana itkemään enemmän pikkuasioista, joka on omasta mielestäni outoa. Outoa on myös että saatan itkeä ilman mitään kunnon syytä, mutta yleinen ayy on se että en jaksa tehdä mitään tai että olen liian surkea ja heikko.
Enkä ole hakemassa sääliä tällä, taikka "otappa itseäsi niskasta kiinni" tokaisuja. Kokeiltu on. Niin yritänkin, mutten pysty. Kun aloitan tekemään jotain, se etenee hitaasti ja kun teen sitä jotain, tekeminen on pätkivää, saatan vain istua välillä tekemättä mitä pitäisi ja sitten taas yritän. Sama toistuu, ja se tuntuu raskaalta. Eli mitä luulette, onko se normaali nuoruus tosiaan näin raskasta ja kamalaa? Älkääkä ihmetelkö kirjoitusvirheitä jos niitä on.
Ensinnäkin olen viimeaikoina jättänyt paljon sosiaalista elämää vähemmälle, en vain jaksa olla kavereiden kanssa vapaa-ajalla. Muutenkin inhoan tilanteita joissa olen keskipisteenä, tai kun joku joka ei ole ystäväni tai perheenjäseneni tulee puhumaan, menen täysin lukkoon ja sanon jotain typerää, jota kadun jälkikäteen. Mutta kadun myös jos en saa mitään sanotuksi. En myöskään voi katsoa silmiin vieraita tai ei-ystäviäni jos puhun heille. Aloitin joksikin aikaa yhden harrastuksen kaverini kanssa, mutta lopetin senkin koska oli liian ahdistavaa olla siellä niiden muiden ryhmäläisten takia. Tuntui että he varmasti ajattelivat minusta pahaa ja kuiskivat myös, sekä mulkoilivat. En tiedä oliko nuo oikeasti kaikki totta, mutta siltä se tuntui sen verran että itkin ja makasin sängyssäni usein ainakin tunnin ennen kuin menin harrastukseeni, en olisi mennytkään ellei äiti olisi käskenyt. Pari kertaa jopa feikkasin kipeää, kun en vain halunnut mennä.
Läksyt ja kokeet tuntuu myös liian raskaalta taakalta, koko ajan pitäisi olla niitä ahertamassa. En jaksa oikein mitään kotihommia tai läksyjä, usein koulun jälkeen en vain yksinkertaisesti jaksa tehdä yhtään mitään, istun tai makaan sängylläni ja saatan kuunnella musiikkia, illalla raahaudun tekemään läksyt kun tuntuu että on pakko, ajatus läksyunohduksesta tuntuu ahdistavalta. Silti en jätä tehtäviä tekemättä ja tiedän että olen joissain aineissa hyvä. Kokeisiinluku on ehkä ahdistavinta, itken usein kun pitäisi alkaa lukemaan kokeeseen mutta en millään vaan jaksa, jos luen en pysty keskittymään kunnolla ja rupean piirtelemään vihkoon tai ajatukset harhailevat. Ja kun pakotan itseni lukemaan, en silti muista paljoa kokeessa.
Univaikeuksiakin minulla on, ja senpä takia käytän melatoniinia että saisin edes jotenkin nukahdettua. Ei vain illalla väsytä, ja aamulla olen ihan kamalan väsynyt.
Sitten on vielä se asia että en uskalla olla oma itseni. En uskalla käyttää sellaisia vaatteita kun haluaisin. En uskalla aina sanoa omaa mielipidettäni. En uskalla mennä yksin ostamaan vaatteita enkä myöskään mielelläni osta kotikaupungistani vaatteita, enkä muutenkaan tykkää liikuskella keskustassa. Se etten uskalla käyttää vaatteita joita haluaisin, saattaa johtua siitä että eräs hyvin läheinen ihminen on n. 4 vuoden ajan haukkunut kaikkia vaatteita rumiksi ja oudoiksi, mitä olen ostanut. Hän myös usein haukkui minua läskiksi, vaikken edes ole.
Pelkään aina että minua syytetään kaikesta ja syytän itsekin itseäni paljon monista asioista. Olen ruvennut viimeisten 2-3 vuoden aikana itkemään enemmän pikkuasioista, joka on omasta mielestäni outoa. Outoa on myös että saatan itkeä ilman mitään kunnon syytä, mutta yleinen ayy on se että en jaksa tehdä mitään tai että olen liian surkea ja heikko.
Enkä ole hakemassa sääliä tällä, taikka "otappa itseäsi niskasta kiinni" tokaisuja. Kokeiltu on. Niin yritänkin, mutten pysty. Kun aloitan tekemään jotain, se etenee hitaasti ja kun teen sitä jotain, tekeminen on pätkivää, saatan vain istua välillä tekemättä mitä pitäisi ja sitten taas yritän. Sama toistuu, ja se tuntuu raskaalta. Eli mitä luulette, onko se normaali nuoruus tosiaan näin raskasta ja kamalaa? Älkääkä ihmetelkö kirjoitusvirheitä jos niitä on.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Normaalia teini-ikää. Usko pois.
Ei ole normaalia teini-ikää. Minulla oli kamala murrosikä, muttei se ollut tuollaista. Ei normaaliin teini-ikään liity noin vahvat epäilyt siitä, että muut puhuvat ja haluavat pahaa. Eivätkä univaikeudet. Itkeskely ilman syytä kuuluu kyllä kuvioon ja yleinen epävarmuus. Sinun kannattaisi mennä juttelemaan jollekin ammattilaiselle, jos läheisissäsi ei ole ketään luotettavaa aikuista.
Olet liian kovan paineen alla ja olet luonut sen paineen itse omalla ajattelullasi, joten voit siitä myös omalla työllä päästä eroon.
Olen 47v. Ja nuoruuteni oli hyvin samankaltainen, kuin kuvailet omaa olotilaasi. En ymmärtänyt edes kyseenalaistaa, että jotain olisi vinossa. Kun täytin 18 aloin käydä ulkona ja käyttää alkoholia. Minusta tuntui, että alkoholi tekee minusta sen joka minä todella olen. Oli seurallisempi ja huumorintajuinen. Keta kerran jälkeen join enemmän ja enemmän. Alkoholisoiduin ollessani n. 26 vuotias. Minut ohjattiin katkolle ja sain lopulta psykoterapiaa sekä lääkityksen. Minulle diagnostoitiin vaikea masennus ja sosialisten tilanteiden pelko. Vasta... Monta vaikeutta olen matkallani voittanut, tie on ollut pitkä ja karikkoinen, mutta toivon, ettet sinä joudu käymään samaa läpi vaan haet apua ajoissa vaikka kouluterapeutilta tai terveyskeskuksesta.
Osa tekstistäsi on aika normaalia teini-iän kipuilua joka on menossa aikanaan kyllä ohi. Osa taas kuulostaa kyllä sellaiselta sosiaaliselta ahdistukselta, mitä ei ihan tavallisena voi pitää.
Univaikeudet johtuvat osaltaan siitä, että teineillä nitkahtaa luonnostaan unirytmi muutaman tunnin eteenpäin siitä mitä se on ollut lapsena (ja varhaisaikuisuudessa pitäisi tulla se nitkahdus takaisin päin). Voimakas tunteiden ailahtelu ja itkuherkkyys ovat sinänsä teinijuttuja, johtuvat siitä kun hormonit alkavat toimia uudella tavalla ja hakevat suuntaansa. Ne voinee kyllä yhdistää masentuneisuuteenkin.
Minulla pomppaa silmään nuo keskittymisvaikeutesi. Toisaalta ahdistuneisuus ja masentuneisuus, kuten myös huonosti nukkuminenkin, tekevät paljonkin keskittymisvaikeuksia - mutta muistelehan nyt rehellisesti, onko niin ollut jo lapsuudessasi, että läksyihin ja muihin rutiiniasioihin on tosi vaikea keskittyä ja pitää huomiota yllä? Ja onko sinulla jo pienenä ollut tuo epäonnistumisen kokemus, että sanot "vääriä" juttuja ja et "pysy mukana" tilanteissa?
Jos vastasit kyllä, sinulla voi olla synnynnäisiä neurologisia pulmia. Hyvä uutinen on, että jos ne havaitaan jo sinun iässäsi, apua on paljon tarjolla. Jos vastasit ei, sitten ne varmaan liittyvät uusiin haasteisiin joita murrosikäsi on tuonut, ja niistä tulleeseen masennukseen. Siihenkin on kyllä paljon apua tarjolla. Suosittelen, että juttelet vaikka terveydenhoitajalle koulussa.