En ole oikeastaan koskaan Onnellinen isolla O:lla. Ne vähäiset seurustelusuhteet, joihin joskus olen päätynyt ovat kaikki olleet aina yhtä draamaa ja hullunmyllyä. Hylkäämistä tuhannen kysymyksen kanssa ja ignoorausta. Minä olen se tyyppi, jonka vuoksi kukaan ei taistele eikä näe vaivaa, se on valitettavasti totuus. En minä ikinä saa yllättävää yhteydenottoa menneisyyden ihmiseltä. Ei minusta kukaan kirjoittele etsintäkuulutus- tai ikävä-palstalla. Minua ei kaivata eikä minusta kukaan välitä. Olisikin pelkkää teiniangstia, mutta se on totisinta totta.
No toki muutamat kaverini välittävät ja perhe, mutta kavereitakin on tosiaan vain se muutama. Annan ihmisten mennä menojaan ja muutamiin olen katkaissut välit eikä edes tunnu missään, vaikka ystävyyttä olisi takana kymmenenkin vuotta. Olen jotenkin kylmä näissä asioissa.
En jaksa tutustua uusiin ihmisiin, on liian rankkaa tutustua uuden ihmisen sielunelämään, kun on jo muutama kaveri, jotka tunnen 100 % ja he minut. Se on helpompaa.
Perheeseeni minulla on lähes olemattomat välit. Sisarukseni ei koskaan kysele kuulumisia muuten vain, en minäkään häneltä. Emme osaa, olemme niin etäisiä vaikka omalla tavallaan läheisiä. Tiedän sydämessäni, että hän miettii minua paljon, mutta emme me kumpikaan osaa näyttää tunteitamme.
Pelkään perheeni näkemistä myös siksi, että pelkään ulkonäköni muuttuneen radikaalisti ja että he ajattelevat, että hyi kamala, mitä tuolle on tapahtunut? Olen periaatteessa ihan sujut kroppani kanssa, mutta tiedän, että moni ei olisi... En ole ihan kevyimmästä päästä mutta en satakiloinenkaan.
Itkeskelen välillä exäni perään, vaikka hän itketti minua monta kertaa törkeillä teoillaan ja oli välillä uhkaava. Vaikka no, eipä sitäkään suhdetta kestänyt kauan, niin kuin ei koskaan, kun on minusta kyse. Miksi kukaan ei välitä minusta tarpeeksi?
Minun pitäisi (olisi pitänyt?) pian tavata uusi mies, joka on osoittanut kiinnostusta ja vaikuttanut kiltiltä (vaikka niinhän ne kaikki aluksi.) Mutta nyt hän ei vastaa viestiini, jossa kyselin kuulumisia. Että ei kai sitäkään kiinnostusta kauan kestänyt...
En vain jaksa enää tätä elämää. En ole jaksanut pitkään, pitkään aikaan. Itsemurha pyörii USEIN mielessä, mutta tiedän etten ikinä uskaltaisi. Minulla on tulevaisuuden suunnitelmia, mutta ainakin yhden niistä toteuttamiseen menee pakosti ainakin vuosi - eli liian kauan. Mitä varten olen täällä, kun en ilmeisesti osaa välittää oikein kenestäkään, ainakaan tarpeeksi, eikä oikein kukaan välitä minusta.
Pahalta tuntuu, kuten aina. Heippa.
No toki muutamat kaverini välittävät ja perhe, mutta kavereitakin on tosiaan vain se muutama. Annan ihmisten mennä menojaan ja muutamiin olen katkaissut välit eikä edes tunnu missään, vaikka ystävyyttä olisi takana kymmenenkin vuotta. Olen jotenkin kylmä näissä asioissa.
En jaksa tutustua uusiin ihmisiin, on liian rankkaa tutustua uuden ihmisen sielunelämään, kun on jo muutama kaveri, jotka tunnen 100 % ja he minut. Se on helpompaa.
Perheeseeni minulla on lähes olemattomat välit. Sisarukseni ei koskaan kysele kuulumisia muuten vain, en minäkään häneltä. Emme osaa, olemme niin etäisiä vaikka omalla tavallaan läheisiä. Tiedän sydämessäni, että hän miettii minua paljon, mutta emme me kumpikaan osaa näyttää tunteitamme.
Pelkään perheeni näkemistä myös siksi, että pelkään ulkonäköni muuttuneen radikaalisti ja että he ajattelevat, että hyi kamala, mitä tuolle on tapahtunut? Olen periaatteessa ihan sujut kroppani kanssa, mutta tiedän, että moni ei olisi... En ole ihan kevyimmästä päästä mutta en satakiloinenkaan.
Itkeskelen välillä exäni perään, vaikka hän itketti minua monta kertaa törkeillä teoillaan ja oli välillä uhkaava. Vaikka no, eipä sitäkään suhdetta kestänyt kauan, niin kuin ei koskaan, kun on minusta kyse. Miksi kukaan ei välitä minusta tarpeeksi?
Minun pitäisi (olisi pitänyt?) pian tavata uusi mies, joka on osoittanut kiinnostusta ja vaikuttanut kiltiltä (vaikka niinhän ne kaikki aluksi.) Mutta nyt hän ei vastaa viestiini, jossa kyselin kuulumisia. Että ei kai sitäkään kiinnostusta kauan kestänyt...
En vain jaksa enää tätä elämää. En ole jaksanut pitkään, pitkään aikaan. Itsemurha pyörii USEIN mielessä, mutta tiedän etten ikinä uskaltaisi. Minulla on tulevaisuuden suunnitelmia, mutta ainakin yhden niistä toteuttamiseen menee pakosti ainakin vuosi - eli liian kauan. Mitä varten olen täällä, kun en ilmeisesti osaa välittää oikein kenestäkään, ainakaan tarpeeksi, eikä oikein kukaan välitä minusta.
Pahalta tuntuu, kuten aina. Heippa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ongelma on suuri siinä, että itse et jaksa välittää itsestäsi etkä läheisistäsi. Ei ole kuule varaa meistä monellakaan antaa hatkoja ystäville, joita on saanut pitää jo kymmenen vuotta. Kyllä syy sinulla on omien korviesi välissä.
Lopeta itseäälissä ja katkeruudessa piehtarointi ja muuta asennetasi elämään. Tuollaisella ansteella jokainen painuu maan rakoon.
Opettele jämäkkyyttä ja lopeta tuollainen itsesi hemmottelu.
Ei ehkä kannata arvottaa itseään sen mukaan, kaipaako joku jollain Ikävä-palstalla, ja todellisuudessa aika harvasta "taistellaan". Elätköhän nyt hieman vääristyneessä todellisuudessa?
Jos tulevaisuuden suunnitelman toteuttamiseen menee vuosi niin sehän on lyhyen ajan suunnitelma/toive/haave, ei todellakaan _pitkä_ aika! Ei muuta kuin tavoitetta kohti ja lisää haaveita, toiveita ja tavoitteita elämään, ja nimenomaan niitä pitkän tähtäimen tavoitteita.
Jos itse olet katkaissut välejä ihmisiin niin eikö sinun kuuluisi nimenomaan itse olla se ihminen "menneisyydestä", joka ottaa heihin yhteyttä?
Olen samaa mieltä kuin edellinen, pois itsesääli ja katkeruudessa piehtarointi. Hae ammattiapua, jos kerran mietit jopa itsemurhaa.
Totta kai välien katkaisemisiin on hyvät syyt, ja se ikävä-palsta oli vain heitto. Tai että en minä kyttäile päivästä toiseen että kirjoitteleekohan joku minusta netissä. Kukaan ei vain kaipaa minua ja se näkyy niin, että en saa yllättäviä yhteydenottoja enkä anteeksipyyntöjä ikinä. En ole ilkeä ihminen, minulla ei vaan riitä voimat ylläpitämään ihmissuhteita jos se on vähänkään yksipuolista. Ja minun kohdallani se on hyvin usein juuri sitä. Sen takia olen antanut kavereiden mennä menojaan enkä ole jaksanut enää yrittää. En kieri itsesäälissä, käyn treffeillä melko säännöllisesti enkä vihaa kaikkea itsessäni. Mutta olen ihminen enkä kone. Masentaa, kun ei kukaan välitä, paitsi äiti. Huoh...
Eipä ole minustakaan kukaan välittänyt ja ainahan voi kirjoitella palstoille siitä että ei kukaan välitä.
Eikö kannattai sitten yrittää etsiä seuraa, jos siitä voisi olla apua?
Enkä juuri sanonut, että annan monien kavereiden mennä menojaan? On liian raskasta yrittää ylläpitää yksipuolisia suhteita ja lisäksi minulla ei ole energiaa tavata joka päivä eri ihmisiä. On helpompaa olla yksin omien ajatustensa kanssa ja välillä ennestään tuttujen kavereiden kanssa. Kun monet ovat sellaisia että kun on surkea olo niin vedetään pää täyteen, niin itse en ole ollenkaan sellainen. Känni pahentaa oloa. Minä vetäydyn omiin oloihini suremaan. Ja silloinkin se totuus tulee esiin eli se, että kukaan ei kysy, miten voin. En kaipaa mitään jättikaveriporukkaa ainakaan nyt. Kyllä uskon että saan sellaisen, jos olen joskus parempivointinen ja haluan ison kaverijengin. Ei minua sinänsä kukaan kai syrji mutta en minä ole kenenkään ykkönenkään.
Miksi ei saisi edes kirjoittaa ettei kukaan välitä jos se on totta? Uskon pitkän elämän eläneenä että oikeesti ihminen on yksin ja välittämistä on kuitenkin vähemmän. Aitoa välittämistä! Paljon pinnallista ja hyötymiseen tähtäävää, tavaroihin ja materiaan kytkeytyvää...epämiellyttävää! Sen takia moni vetäytyy yksinäisyyteen..ei osaa eikä halua näytellä näitä yhteiskunnan vaatimia rooleja jotka ovat niin uuvuttavia! Ehkä vielä joku muuttuu aidompaan suuntaan? Minulla on lapsiini aika hyvät välit, ovat jo aikuisia..muuten ei ole montaa läheistä ystävää. Tunnistan oman herkkyyteni ja väsymykseni. Nuorena jaksoin olla positiivinen ja sosiaalinen, nyt en halua enkä jaksa vetää mitään rooleja sen kummemmin. Uskon, että olen vähän pelottava tai tylsä monen mielestä, kun en esitä mitään, aina hymy huulilla...epäystävällinenkään en halua olla. On se ihminen jännä laumaeläin!