Tervehdys! Pitkän tauon jälkeen olen palannut kirjoittamisen maailmaan ja saanut jonkinlaista tekstiäkin aikaan. Jotenkin tuntuu kuitenkin, että olen pahasti sokeutunut omalle tekstilleni. Siksi kuulisinkin kauhean mielelläni palautetta alla olevasta tekstinalusta. Sekä risut että ruusut otan kiitollisena vastaan! :)
Tekstin keskiössä ovat nuorten aikuisten ihmissuhdesolmut. Tyyli ei ehkä ole aivan chick-lit, mutta joka tapauksessa kevyehkö. Pidemmittä puheitta:
***
Veera kiihdyttää askeliaan. Nahkanilkkurit yrittävät turhaan väistellä asfaltilla kiemurtelevia vesipuroja, kosteat sukat liimautuvat jo kengänpohjiin. Ilmassa haisee märkä sora ja keräämättömät koiranjätökset. Talitintti laulaa niin kuin kaupunkien talitintit laulavat, ti-tyy, ti-tyy. Vielä näidenkin vuosien jälkeen se kuulostaa Veeran korvissa vajaalta, jotenkin surulliselta. Että linnutkin jättävät lauseensa kesken.
Jos Veera ajattelisi asiaa, hän huomaisi, että aurinko lämmittää jo kasvoja, sulattaa pälvipaikkoja puiden juurille ja mäenrinteisiin. Sellaista hän ei kuitenkaan nyt mieti. Kiiruhtaa vain eteenpäin, ottaa pari juoksuaskelta ehtiäkseen oikeaan bussiin. Upottaa kenkänsä kuralätäkköön, kuinkas muutenkaan.
Kyyneleet tulevat vasta kun kotiovi loksahtaa kiinni. Ensimmäinen nyyhkäys kun Veera laittaa kengät saunanlauteille kuivumaan, toinen kun hän purkaa kauppakassistaan kevytjogurtit ja hunajamarinoidut kanat jääkaapin hyllylle. Kun hän napsauttaa vedenkeittimen päälle, itkusta ei meinaa enää tulla loppua ollenkaan.
Veera laittaa Keisarin morsianta hautumaan ja syö kaksi eineslihapullaa suoraan paketista. Kylmät valmispullat inhottavat. Hän ottaa vielä kolmannen.
Yksin. Veera on taas yksin.
"Meidän täytyy puhua", Veera siteeraa. Even kulmat kohoavat. "Niin se mulle lähetti, että täytyy puhua."
"Ja sitten...?"
"Menin käymään. Ei siinä paljon puhuttavaa ollut", Veera toteaa ja hörppää reilusti minttuteetä, hätkähtää kun kuuma juoma polttaa kielen.
"Istuttiin siinä keittiössä, Lauri vain totesi että ei ole enää kiinnostunut mistään. Tai siis minusta. Mistään minun kanssani."
Eve kallistaa päätään, näyttää pahoittelevalta.
"Voi ei, tosi kurjaa kuulla. Mitä sä siihen?"
"Mitäs mä. Sanoin että ei se mitään ja rupesin itkemään." Veera kohauttaa olkapäitään ja katselee kahvilan ikkunan läpi näkemättä oikeastaan sen toiselle puolen.
"Nolottaa. Ei tällaisen jutun jälkeen ole mitään oikeutta nostaa sen suurempaa numeroa. Eihän me edes seurusteltu eikä mitään", Veera lisää.
Niin Laurikin oli muistuttanut. Heittänyt kai kevennyksenä, että ethän sä nyt sentään vielä mitään häitä ollut suunnitellut. Eihän Veera. Mitä nyt miettinyt, että Westerlund olisi ollut hemmetin hyvä sukunimi. Veera Westerlund, se olisi rimmannut.
Ei häitä, ei westerlundeja. Peltomaana hän on ja pysyy.
Eve tarjoaa servettiään ja Veera pyyhkäisee silmiään. Mustat rajaukset tarttuvat paperinkulmaan.
"Kiitos."
Eve hymyilee, mutta ei osaa sanoa sen enempää, ei lohduttaa muuten kuin vakuuttamalla, että vielä niitä miehiä tulee vastaan, ehkä juuri silloin kun vähiten odotat, saatpa nähdä. Veera hymyilee vaisusti ja nyökkää.
Eihän tämä mikään maailmanloppu ole. Jos Veera on aivan rehellinen itselleen, hän tietää ihan hyvin, ettei jutusta olisi koskaan tullut mikään vakavampaa. Ei Lauri puhunut tunteistaan, saanut sydäntä läpättämään yhdellä katseella, ottanut yhteyttä muulloin kuin baari-iltojen jälkeen. Silti sekin oli parempi kuin ei mitään: että oli yksi ihminen joka halusi yöksi juuri hänet, että oli joku jonka vierestä herätä ja jolle laittaa aamulla juustosämpylöitä ja appelsiinimehua. Yksinään Veera ei koskaan edes syönyt aamiaista.
"Okei, se minusta. Kuinka sulla itsellä menee?"
Sitä samaa kuin ennenkin. Työtä ja opiskelua, jumppatunteja ja personal trainer -koulutusta. Evellä on nytkin treenikassi viereisellä tuolilla, bodybalance alkaa puolen tunnin päästä. Mitä se nyt onkaan, jotain joogaa?
"Yhdistelmä joogaa, tai chitä ja pilatesta", Eve korjaa, ja Veera nyökkää ikään kuin olisi juuri muistanut, että niinhän se olikin.
Tekstin keskiössä ovat nuorten aikuisten ihmissuhdesolmut. Tyyli ei ehkä ole aivan chick-lit, mutta joka tapauksessa kevyehkö. Pidemmittä puheitta:
***
Veera kiihdyttää askeliaan. Nahkanilkkurit yrittävät turhaan väistellä asfaltilla kiemurtelevia vesipuroja, kosteat sukat liimautuvat jo kengänpohjiin. Ilmassa haisee märkä sora ja keräämättömät koiranjätökset. Talitintti laulaa niin kuin kaupunkien talitintit laulavat, ti-tyy, ti-tyy. Vielä näidenkin vuosien jälkeen se kuulostaa Veeran korvissa vajaalta, jotenkin surulliselta. Että linnutkin jättävät lauseensa kesken.
Jos Veera ajattelisi asiaa, hän huomaisi, että aurinko lämmittää jo kasvoja, sulattaa pälvipaikkoja puiden juurille ja mäenrinteisiin. Sellaista hän ei kuitenkaan nyt mieti. Kiiruhtaa vain eteenpäin, ottaa pari juoksuaskelta ehtiäkseen oikeaan bussiin. Upottaa kenkänsä kuralätäkköön, kuinkas muutenkaan.
Kyyneleet tulevat vasta kun kotiovi loksahtaa kiinni. Ensimmäinen nyyhkäys kun Veera laittaa kengät saunanlauteille kuivumaan, toinen kun hän purkaa kauppakassistaan kevytjogurtit ja hunajamarinoidut kanat jääkaapin hyllylle. Kun hän napsauttaa vedenkeittimen päälle, itkusta ei meinaa enää tulla loppua ollenkaan.
Veera laittaa Keisarin morsianta hautumaan ja syö kaksi eineslihapullaa suoraan paketista. Kylmät valmispullat inhottavat. Hän ottaa vielä kolmannen.
Yksin. Veera on taas yksin.
"Meidän täytyy puhua", Veera siteeraa. Even kulmat kohoavat. "Niin se mulle lähetti, että täytyy puhua."
"Ja sitten...?"
"Menin käymään. Ei siinä paljon puhuttavaa ollut", Veera toteaa ja hörppää reilusti minttuteetä, hätkähtää kun kuuma juoma polttaa kielen.
"Istuttiin siinä keittiössä, Lauri vain totesi että ei ole enää kiinnostunut mistään. Tai siis minusta. Mistään minun kanssani."
Eve kallistaa päätään, näyttää pahoittelevalta.
"Voi ei, tosi kurjaa kuulla. Mitä sä siihen?"
"Mitäs mä. Sanoin että ei se mitään ja rupesin itkemään." Veera kohauttaa olkapäitään ja katselee kahvilan ikkunan läpi näkemättä oikeastaan sen toiselle puolen.
"Nolottaa. Ei tällaisen jutun jälkeen ole mitään oikeutta nostaa sen suurempaa numeroa. Eihän me edes seurusteltu eikä mitään", Veera lisää.
Niin Laurikin oli muistuttanut. Heittänyt kai kevennyksenä, että ethän sä nyt sentään vielä mitään häitä ollut suunnitellut. Eihän Veera. Mitä nyt miettinyt, että Westerlund olisi ollut hemmetin hyvä sukunimi. Veera Westerlund, se olisi rimmannut.
Ei häitä, ei westerlundeja. Peltomaana hän on ja pysyy.
Eve tarjoaa servettiään ja Veera pyyhkäisee silmiään. Mustat rajaukset tarttuvat paperinkulmaan.
"Kiitos."
Eve hymyilee, mutta ei osaa sanoa sen enempää, ei lohduttaa muuten kuin vakuuttamalla, että vielä niitä miehiä tulee vastaan, ehkä juuri silloin kun vähiten odotat, saatpa nähdä. Veera hymyilee vaisusti ja nyökkää.
Eihän tämä mikään maailmanloppu ole. Jos Veera on aivan rehellinen itselleen, hän tietää ihan hyvin, ettei jutusta olisi koskaan tullut mikään vakavampaa. Ei Lauri puhunut tunteistaan, saanut sydäntä läpättämään yhdellä katseella, ottanut yhteyttä muulloin kuin baari-iltojen jälkeen. Silti sekin oli parempi kuin ei mitään: että oli yksi ihminen joka halusi yöksi juuri hänet, että oli joku jonka vierestä herätä ja jolle laittaa aamulla juustosämpylöitä ja appelsiinimehua. Yksinään Veera ei koskaan edes syönyt aamiaista.
"Okei, se minusta. Kuinka sulla itsellä menee?"
Sitä samaa kuin ennenkin. Työtä ja opiskelua, jumppatunteja ja personal trainer -koulutusta. Evellä on nytkin treenikassi viereisellä tuolilla, bodybalance alkaa puolen tunnin päästä. Mitä se nyt onkaan, jotain joogaa?
"Yhdistelmä joogaa, tai chitä ja pilatesta", Eve korjaa, ja Veera nyökkää ikään kuin olisi juuri muistanut, että niinhän se olikin.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Vielä pientä jatkoa:
***
Kahdesta ystävyksestä Eve on aina ollut se liikunnallisempi. Yleisurheilua ja hiihtoa ala-asteella, tanssia yläasteella, lukiossa cheerleadingin SM-edustusjoukkueessa. Sittemmin ryhmäliikuntatuntien ohjausta ja kuntosalia, aina protskupatukat ja joogamatot mukana. Miesten katseet seuraavat ystävän treenattua olemusta missä Eve ikinä liikkuukin, nytkin, tavallisessa kahvilassa. Veera vilkaisee Even pientä juustokakkupalasta ja sitten omaa suklaaleivostaan, tuntee pienen syyllisen kirpaisun muttei malta jättää syömättäkään. Hän pistää sacheria suuhun koko haarukallisen ja vetää murusia henkeen, saa yskäkohtauksen ja kääntää viereisten pöytien katseet itseensä.
Eve jatkaa juttuaan kuin ei mitään, hän on tottunut tähän. Veera ei osaa syödä siististi, ei vain osaa. Aina on muruset rinnuksilla, hilloa paidanhelmassa, kastiketta suupielessä.
"Se on hupaisaa", Eve hymyilee niin että ruskeat silmät menevät sirrilleen.
"Se on nöyryyttävää. Aikuinen nainen eikä vieläkään ole oppinut syömään", Veera mutisee ja etsii puhtaita servettejä.
"Mitä teet perjantaina?" Eve jatkaa. "Tulisitko meille? Karo on poissa, sillä on jotkut treffit. Otettaisiin vähän skumppaa ja jotain, mennään vaikka baariin jos jaksetaan. Lauantaiaamu vapaata."
"Treffit? Karolla? Kenen kanssa?" Veera hämmästyy. Even sisko tunnetaan koiraharrastuksestaan, siisteydestään, poliittisesta ehdottomuudestaan. Ei miesonnestaan, ei missään tapauksessa deittailustaan.
"Jostain nettipalstalta se oli kai jonkun löytänyt. Harrastaa metsästystä, kasvattaa kuulemma lintukoiria tai jotain. No, tuutko?
"Tuun tuun, tietty. Nettideittailu, eikö se tunnu jotenkin... keski-ikäiseltä?"
"Ehkä niin", Eve sanoo. "Ei ole tarvinnut ottaa selvää." Hänellä miehiä on aina riittänyt, nimi vain on välillä vaihtunut. Jani on pysynyt kuvioissa nyt puolitoista vuotta ja Eve on viime aikoina alkanut vihjailla yhteenmuutosta. Silmäillyt vuokrakämppiä ja selannut sisustuslehtiä, eikö Töölö olisi aika ihana?
Ystävä vilkaisee kelloaan ja treenikassiaan siihen malliin, että Veerakin tajuaa hörpätä viimeiset teet ja alkaa pukea takkia päälleen.
"Perjantaihin siis. Mä voin tuoda skumpat", Veera lupaa vielä.
Kotona Veera harppaa Hesari-pinon yli, nakkaa ensimmäisenä eteen osuvat paidat pyykkikoriin ja istuu koneelle. Facebookissa odottaa yksi kaveripyyntö, firman uusi palvelujohtaja. Veera hyväksyy pyynnön, vilkaisee Feissarimokat ja Kuvatonin uudet kuvat, katsoo Master Chefin uusimman jakson.
Ajatus palaa mieleen yllättäen.
Veera tuijottaa Googlen tyhjää hakupalkkia hetken aikaa. Sitten hän kirjoittaa: nettideittailusivu ilmainen.
Selität ihan liikaa.
"Kylmät valmispullat inhottavat."
Tämän olisi voinut laittaa niin, että lukija olisi itse oivaltanut asian.
Eli:
Veeraa värisytti. Lihapullat pyörivät suussa pitkään. Veera nielaisi ne vaivalloisesti.
Jotenkin noin voisi edetä.
Muuten ihan sujuvaa tekstiä.
Puuduttavaa, ei jaksa lukea.
Kirjoittamisen aiheita on ääretön määrä ja siitä huolimatta pitää kirjoittaa arkista ihmissuhdesotkua. Miksi? Suurin osa ihmisistä elää tylsää elämää, miksi siitä pitäisi vielä joutua lukemaan? Jos ei ole tarjota suuria viisauksia ja pelastusta, ei kannata,uhrata aikaa tuon tyyppisen tekstin kirjoittamiseen. Piste. Elämä on lyhyt ja sen voi käyttää paremminkin kuten vaikka tupakoimalla. Lopputulos on aivan sama.
Siis, yksi selvä ja toteava lause pitäisi vaihtaa kolmeen lauseeseen?
Ei lihapullan syönti ole mikään tärkeä tapahtuma.
Tarkoitin lauseet vaihtoehtoisiksi keskenään. Voi tietysti pistää ne kaikki peräkkäin jos haluaa.
Olisi ehkä kuitenkin rakentavampaa kommentoida tekstiä genressään, eikä sitä genreä...
hmmm...jokin tässä tökki, mutta en osannut ensialkuun sanoa mikä. Joten tein niin, että koitin muokata tekstin alkua ja totesin, että kaipaa paaaaljoon TIIVISTÄMISTÄ. Itse asiassa tiivistämällä ja karsimalla turhaa, tähän tulisi aika kivakin rytmi ja omanlainen ääni kaupan päälle tähän tulisi jännitettä. Miksi Veera juoksee, mikä on hätänä? Alkuperäisessä versiossa jännite on hukkunut kaiken sälän alle, eikä lukija löydä sitä.
Muokkaisin näin:
Veera kiihdyttää askeliaan. Nahkanilkkurit väistelevät asfaltilla kiemurtelevia vesipuroja ja kosteat sukat liimautuvat kengänpohjiin. Ilmassa haisee märkä sora ja koiranjätökset. Talitintti laulaa ti-tyy, ti-tyy. Laulu kuulostaa vajaalta, surulliselta. Linnutkin jättävät lauseensa kesken.
Jos hän keskittyisi, hän huomaisi, että aurinko lämmittää jo kasvoja, sulattaa pälvipaikkoja puiden juurille ja mäenrinteisiin. Mutta hän kiiruhtaa vain eteenpäin, ottaa pari juoksuaskelta ehtiäkseen oikeaan bussiin ja upottaa kenkänsä kuralätäkköön.
Kyyneleet tulevat vasta kun kotiovi loksahtaa kiinni. Veera laittaa kengät saunanlauteille kuivumaan, purkaa kauppakassistaan kevytjogurtit ja hunajamarinoidut kanat jääkaapin hyllylle. Kun hän napsauttaa vedenkeittimen päälle, itkusta ei meinaa enää tulla loppua.
Hän laittaa Keisarin morsianta hautumaan ja syö kaksi eineslihapullaa suoraan paketista. Kylmät valmispullat inhottavat, mutta hän ottaa vielä kolmannen.
Hän on taas yksin.
jne.
Mä en oikeen pidä tosta "se tapahtuu nyt" -muodosta, esim. Koira kävelee. Mut jatka vaan kirjoittamista, kivalta kuulostaa :)
Minusta hyvää ja vahvaa tekstiä. Preesens toimii. Liikaa selittelyä kannattaa tosiaan välttää.
Mielestäni mielenkiintoinen pätkä, olin vajaana kolmekymppisenä naisena varmaan aika hyvin kohderyhmää. Pikkuisen voisi tiivistää, mutta itse pidin lihapullajutusta ja linnuista sellaisenaan, viimeinen sai kivasti miettimään naisen taustoja, maalta kaupunkiin muuttanut?
Kivoja yksityiskohtia, kaunista kieltä ja pääosin sujuvaa, mutta niin kuin muutkin on sanoneet niin tiivistämistä hieman kaipaa. Tekstissä on kyllä vahvoja puolia, mutta jos tämä on esim. romaanin alku niin juonellisesti kyllä hieman turhan suoraviivainen ja yllätyksetön.
Suuret kiitokset teille kaikille palautteestanne! Olen iloinen, että näinkin moni on vaivautunut kommentoimaan tekstinpätkääni. Huomionne olivat hyviä ja herättelivät minuakin katsomaan tekstiä hieman toisesta näkökulmasta. Tiivistämisen varaa varmasti olisi ja toisaalta heti alkuun olisi saatava aikaan suurempi jännite, jotta lukija kiinnostuu tarinasta. Kehitellään eteenpäin! Kiva tietysti, että ainakin osa löysi tekstistä myös sujuvuutta ja jonkinlaista kiinnostavuutta. :)
Mitä arkiseen aiheeseen tulee, oma mielipiteeni on, että arjesta ja "tavallisestakin" elämästä saa ja pitää kirjoittaa. Esimerkiksi Eve Hietamiehen ja Riikka Pulkkisen teosten maailmat ovat lähellä aika tutunkin kuuloista arkea, mutta kirjailijat ovat onnistuneet löytämään sen keskeltä hienoja, kertomisen arvoisia tarinoita. Arjestakin voi kirjoittaa kauniisti ja kiehtovasti. Tämä ja moni muukin teksti voi toki tuntua kuluneelta ja moneen kertaan nähdyltä, mutta vika on silloin on kirjoittajassa ja tarinassa - ei niinkään itse genressä ja siinä, että se kertoo arjesta tai "tavallisesta" elämästä.
Tässä tapauksessa taitaa olla niin, että teksti kaipaa vielä tiiviimpää ilmaisua ja kiehtovamman tarinan (sekä toki paljon muutakin hiomista!) En kuitenkaan suostu uskomaan, että kaikkien tarinoiden tulisi kertoa vain historiallisista tapahtumista, jollain tapaa poikkeuksellisista ihmisistä tai yhteiskunnallisista epäkohdista. Itse luen mielelläni inhimillisistä, samaistuttavista, nyky-Suomen arjessa elävistä ihmisistä, joten tuntuu luontevalta myös kirjoittaa heistä.