Se aina tiuskii. Tänäänkin meidän koira karkas ja tuli sitten ihan mutasena takaisin ja sit kun en tajunnut, että se oli tullut takaisin (tulin sisälle ulkoa huutelemasta ja koira oli toisessa huoneessa, joten en nähnyt miten likainen se oli) ja seisoin siinä hämmentyneenä kun yhtäkkiä äiti alkaa huutamaan: "NO TEE JOTAIN ÄLÄKÄ SIINÄ SEISO, PITÄÄKÖ AINA ERIKSEEN SANOA, OTA NYT SE KOIRA!" ja sit vittu jupisee siinä jotain. Siis tiedän, että se oli varmaan ihan turhautunut, mutta ärsyttää.
Totta kai minä olen sitten elämäni varrella oppinut purkamaan oman turhautumiseni muihin ihmisiin ja äitiin ja tiuskimaan muille takaisin, mutta silti äiti väittää miten "miten te olette tuollaisia (minä ja siskoni) kun x ja y (isommat sisarukseni) on niin hyväkäytöksisiä ja hienoja ihmisiä, he eivät koskaan huuda ja aina pitivät huoneensa siistinä..!" KUN SAATANA ÄIDILTÄNIHÄN OPIN NÄMÄ SAATANAN KÄYTTÄYTYMISMALLIT, isojen sisarusten aikana äiti jaksoi vielä katsos pitää kasvatuksellisen asenteensa, mutta meidän nuorempien kohdalla hän ei sitten enää jaksanutkaan, ajatteli, että kyllä noistakin hyvä tulee kun on vanhemmat lapsetkin niin hyväkäytöksisiä (olen minäkin hyväkäytöksinen mutta en sellainen herran enkeli niin kuin isommat)
Rakastan häntä tottakai ja melko pieni asiahan tämä on, mutta VITTUUUH.
Muutenkin lapsuus on päällisin puolin oikein hyvää aikaa, mutta sitten jossain tuolla tekisi mieli vaan huutaa... Esim. äitillä ja iskällä oli joskus mun syntymän jälkeisinä vuosina joku saatanan kriisi meneillään. Muistan kun olin jotain abouttarallaa neljävuotias, iskä oli työmatkalla ja itkin ikävääni ja sitten äiti vaan sanoo tosi kylmästi: "Ei sitä paskiaista kannata ikävöidä." No saatana, nykyään on sitten ihan kamalan vaikea sanoa, että minulla on ikävä, esim. kun veljeni oli armeijassa, kaikki kysyi: "onko ikävä?", sanoin ei, vaikka olikin. Sitten kerran äiti oli jossain yötä, olin iskän sylissä ja höpöttelin jotain tyyliin: "Isi minä lohdutan sinua kun äiti on jossain ja sinulla on ikävä!" mutta iskä vain istui tosi jäykästi, sysäsi minut kovakouraisesti ja sanoi kylmästi: "En minä tarvitse mitään lohdutusta".
Mutta sitten tilanne parani ja jeejee, kaikki oli hyvin. Mutta sitten kun olin n. 10-12.v niillä oli taas joku kriisi ja ne tappeli ja äiti uhkaili erolla... Mutta sitten kaikki oli taas ihan hyvin.
Koskaan näitä mitään puhuttu.
- fnfn
Totta kai minä olen sitten elämäni varrella oppinut purkamaan oman turhautumiseni muihin ihmisiin ja äitiin ja tiuskimaan muille takaisin, mutta silti äiti väittää miten "miten te olette tuollaisia (minä ja siskoni) kun x ja y (isommat sisarukseni) on niin hyväkäytöksisiä ja hienoja ihmisiä, he eivät koskaan huuda ja aina pitivät huoneensa siistinä..!" KUN SAATANA ÄIDILTÄNIHÄN OPIN NÄMÄ SAATANAN KÄYTTÄYTYMISMALLIT, isojen sisarusten aikana äiti jaksoi vielä katsos pitää kasvatuksellisen asenteensa, mutta meidän nuorempien kohdalla hän ei sitten enää jaksanutkaan, ajatteli, että kyllä noistakin hyvä tulee kun on vanhemmat lapsetkin niin hyväkäytöksisiä (olen minäkin hyväkäytöksinen mutta en sellainen herran enkeli niin kuin isommat)
Rakastan häntä tottakai ja melko pieni asiahan tämä on, mutta VITTUUUH.
Muutenkin lapsuus on päällisin puolin oikein hyvää aikaa, mutta sitten jossain tuolla tekisi mieli vaan huutaa... Esim. äitillä ja iskällä oli joskus mun syntymän jälkeisinä vuosina joku saatanan kriisi meneillään. Muistan kun olin jotain abouttarallaa neljävuotias, iskä oli työmatkalla ja itkin ikävääni ja sitten äiti vaan sanoo tosi kylmästi: "Ei sitä paskiaista kannata ikävöidä." No saatana, nykyään on sitten ihan kamalan vaikea sanoa, että minulla on ikävä, esim. kun veljeni oli armeijassa, kaikki kysyi: "onko ikävä?", sanoin ei, vaikka olikin. Sitten kerran äiti oli jossain yötä, olin iskän sylissä ja höpöttelin jotain tyyliin: "Isi minä lohdutan sinua kun äiti on jossain ja sinulla on ikävä!" mutta iskä vain istui tosi jäykästi, sysäsi minut kovakouraisesti ja sanoi kylmästi: "En minä tarvitse mitään lohdutusta".
Mutta sitten tilanne parani ja jeejee, kaikki oli hyvin. Mutta sitten kun olin n. 10-12.v niillä oli taas joku kriisi ja ne tappeli ja äiti uhkaili erolla... Mutta sitten kaikki oli taas ihan hyvin.
Koskaan näitä mitään puhuttu.
- fnfn
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ja mun äiti (oon 13 v) rupes ragettamaan mulle täysillä ku vahingossa "rikoin" vaikka ei ne ees menny rikki, mutta niitä ei pystynyt enää pauttamaan kauppaan uudet sortsit ja sit se vaan sano et "*"###¤#""#"#"!# EN OIS HALUNNU SUA PIKKU IPANAA KOSKAAN TÄHÄN MAAILMAAN JA TÄSTÄ LÄHTIEN SÄ HUOLEHIT ITE ITESTÄS JA KAIKISTA MATKOISTA! ET ENÄÄ KOSKAAN HÄIRIHDE MINUA EDES ISOISTA ASIOISTA JA PIENISTÄ!! SÄ OOT NIIN TYHMÄ AIVOTON PASKIAINEN..." jne...
Mutta luulen että tämä on väliaikaista ´, kestää max 2-4 viikkoa viha mua kohtaan pelkistä sortseista. siis WTF?! miten noista halvoista pikku sortseista voi tulla tommoset kohtalokkaat raget -.-?? Vittu ku piti just mun äiti olla ryssä eikä suomalainen...
"isojen sisarusten aikana äiti jaksoi vielä katsos pitää kasvatuksellisen asenteensa, mutta meidän nuorempien kohdalla hän ei sitten enää jaksanutkaan"
Niin tuttua, äiti ei kiinnitä oikeastaan mitään huomiota minuun ja pikkuveljeeni ja se masentaa