yksinäisyyden kokeminen

onneton nuorimies kirjoitti:

Olen miettinyt tätä yksinäisyyttä viime aikoina moneltakin eri kantilta, jostain kumman syystä tulin siihen tulokseen että haluan kertoa jotain itsestäni muille yksinäisille, ehkä täältä löytyy joku kohtalotoverikin :) Pyydän jo etukäteen anteeksi jos tekstini on poukkoilevaa tai ajatus rientää oudosti, syynä on ajankohta ja univelat. Mutta asiaan. Välillä minusta tuntuu, että pitäisi tuntea itsensä jotenkin huonommaksi tai vajaaksi ihmiseksi pelkästään sen takia, ettei ole juuri ystäviä tai tapahtumarikasta arkea työpäivän päätteeksi. Yksinäinen siis olen, toisinaan kärsimyksen tunteisiin saakka. Välillä unohdan koko asian ja elän normaalia, eristäytynyttä arkeani. Minulla on edelleen itsetunto-ongelmia johtuen mm. koulukiusaamisesta, on helpompi tuudittautua omaan seuraansa tietäen, ettei kukaan käy tuomitsemaan. Yksinäisyyden tuoma "turva" takaa itselleni samalla mielenrauhan mutta toisaalta aiheuttaa syyllisyyden ja huonommuuden tunteita, varsinkin kun erehtyy vertailemaan itseään muihin, tavallisiin ihmisiin. Luonteeltani olen kuitenkin empaattinen ja pidän hyvästä seurasta ja mielenkiintoisista keskusteluista, harmittaa kun ei sellaiseen ole kykenevä. Ikääkin on jo pari vuotta vajaat 30, tuntuu että ne ajat kun uusia kavereita hankitaan, on takanapäin. Tilannetta ei helpota myöskään se, että kuulun seksuaalivähemmistöön. Paras (ja tällä hetkellä varmaan ainoa) ystävä on puolisoni, jonka kanssa ollaan oltu jo useampi vuosi yhdessä. Omista asioista kertominen esimerkiksi töissä tuntuu vaikealta, kun suurin osa arjen tapahtumista on koettu yhdessä puolison kanssa ja joudun hieman rajoittamaan kuulumisiani sen vuoksi. Koska olen töissä erittäin isossa työpaikassa, en myöskään halua olla osana puolituttujen ja tuntemattomien ihmisten juoruilua. Tutustuminen ihmisiin on siis tästäkin syystä rajoittunutta. Ja tietenkin siksi, kun ajaudun aina miettimään, että muiden kuulumiset ovat paljon mielenkiintoisempia kuin omat, nörtähtävät tarinat ja kertoilemiset harrastuksistani. Oman itseni vähättely on omiaan siis ruokkimaan tätä tilannetta. Raivostuttavaa, kun ei voi asialle mitään vaikka sen kuinka tiedostaa...

Noh, tässä tämän illan ajatuksia sekavasta pääkopastani. Veikkaan, että vastaavia tuntoja on muillakin tämän palstan seuraajilla vaikkei elämäntilanne ihan vastaava olekaan. Olisi mielenkiintoista jakaa näitä ajatuksia teidän kanssa, miten te muut selviydytte arjesta ja näistä ahdistavista ajatuksista? Voiko yksinäinen ihminen olla onnellinen yksinäisenä vai pitäisikö tässä jotenkin yrittää muuttaa itsensä "normaaliksi" sosiaaliseksi yksilöksi?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä