Ei koskaan voi tietää mistä itsensä löytää. On päiviä, jolloin ei kannattaisi edes nousta sängystä. Tähän tulokseen tulin pohdittuani asiaa sen vaatimalla hartaudella. Tällainen oli päivä, jolloin elämäni muuttui lopullisesti.
Rakastuin sinä päivänä. En tiennyt tuolloin, että tunteeni olisi niin perustavaa laatua oleva syvä vesi, johon hukutan itseni loppuelämäksi. Ulospääsyä ei ole. Olen vajonnut pohjaan ja reunat ovat liukkaat vailla tukea kavuta ylös. Voiko tunteitaan hallita, sitä olen miettinyt usein. Usein myös niiden hallintapyrkimys johtaa vain sotkuisempaan vyyhteen ja sameampaan suohon.
Ei tästä tule mitään. Mistään ei tule mitään. En saa ryhdyttyä niihin toimiin, joihin minun olisi tartuttava, jotta elämästäni tulisi jotain, jotta se muotoutuisi jonkinlaiseksi mieluisaksi ja elämänmakuiseksi kokonaisuudeksi. Elämä on niin vaikeaa, että en aina haluaisi edes hengittää tämän ilmakehän ilmaa. Ja silti, se on lahja, josta olisi hyvä kyetä olemaan onnellinen. En kuitenkaan ole. En pitkään aikaan ole ollut ja epäilen, että koskaan tulen olemaankaan.
Olet oikeassa. Olisi ollut parempi, ellen olisi koskaan sinua tavannut. Olisin onnellisempi, tasapainoisempi ja kaikin tavoin myönteisempi. Niin ainakin haluan uskotella itselleni ja jos mahdollista, saada sinutkin uskomaan luomaasi harhaan siitä, miten asiat olisivat jos.. Kuitenkaan en syytä sinua. Ymmärrän sen, että ei sitä voi todellisuudessa tietää, että miten asiat olisivat, jos ne olisivat toisin. Saattaisivathan ne olla huonomminkin. Paljon huonommin.
Yritän löytää kaikelle tarkoituksen siinä kuitenkaan onnistumatta. Ei minua kukaan voi auttaa. Ei enää. Elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin on hyvä todeta tosiasiat ja myöntää, että nyt on liian myöhäistä. On myöhäistä toimia toisin. Toisin toimimisen aika olisi ollut aikoja sitten siinä hetkessä, niissä hetkissä, jotka pilasin, jotka pilasit ja jotka pilasimme. Et koskaan saanut tietää kuinka tärkeä olet minulle ja kuinka paljon merkitset. Ehkä aavistit jotain. Annoin sinun kuitenkin ymmärtää toisin. En ymmärtänyt itsekään mitä tein rimpuillessani irti. Ja kuinka tehokkaasti sen tein. Kuinka rumasti. Ja sinä jaksoit yrittää vielä senkin jälkeen.
Vuosia on vierinyt. Edelleen uskottelen itselleni, että en halua nähdä sinua, en kuulla sinusta. Silti ilahdun joka ainoa kerta kun kohtaamme. Pysyttelen kuitenkin sivussa ja pidän sinut kaukana, kauempana kuin ketään koskaan. Mikä kaikki oli väärinkäsitystä, oikeasti. Sen sanan taakse on helppo piilottaa ne omat huonot käytöstavat ja toisen loukkaamiset. En usko, että satuttavat sanasi olisivat koskaan olleet väärinkäsityksiä, sen verran minäkin ymmärrän suoraa puhetta. Ja totuudenhan sinä aina sanoit, minusta minulle itselleni, ainakin omien sanojesi mukaan. Sainko annettua edes osaa takaisinpäin? En tiedä. Toisaalta toivon, toisaalta en ja toisaalta sekin on nykyisin samantekevää.
Anteeksi en ole kyennyt antamaan. Mutta ethän sinä koskaan anteeksi pyytänytkään. Olenhan turhasta loukkaantuja, hullu ja mielenvikainen, mustasukkainenkin. Mitä odotin? Saatoin odottaa, että huomaisit minussa joskus jotain positiivistakin. Enää en välitä. Mielipiteesi minusta on hakattu sieluuni muistutukseksi siitä, millaisena minut näit ja minkälaisena minun olisi hyvä nähdä itseni. Ja usko kun sanon: sen opin; tarkastelemaan itseäni ulkopuolisen silmin, sinun silmin. Kiitos ja anteeksi.
Rakastuin sinä päivänä. En tiennyt tuolloin, että tunteeni olisi niin perustavaa laatua oleva syvä vesi, johon hukutan itseni loppuelämäksi. Ulospääsyä ei ole. Olen vajonnut pohjaan ja reunat ovat liukkaat vailla tukea kavuta ylös. Voiko tunteitaan hallita, sitä olen miettinyt usein. Usein myös niiden hallintapyrkimys johtaa vain sotkuisempaan vyyhteen ja sameampaan suohon.
Ei tästä tule mitään. Mistään ei tule mitään. En saa ryhdyttyä niihin toimiin, joihin minun olisi tartuttava, jotta elämästäni tulisi jotain, jotta se muotoutuisi jonkinlaiseksi mieluisaksi ja elämänmakuiseksi kokonaisuudeksi. Elämä on niin vaikeaa, että en aina haluaisi edes hengittää tämän ilmakehän ilmaa. Ja silti, se on lahja, josta olisi hyvä kyetä olemaan onnellinen. En kuitenkaan ole. En pitkään aikaan ole ollut ja epäilen, että koskaan tulen olemaankaan.
Olet oikeassa. Olisi ollut parempi, ellen olisi koskaan sinua tavannut. Olisin onnellisempi, tasapainoisempi ja kaikin tavoin myönteisempi. Niin ainakin haluan uskotella itselleni ja jos mahdollista, saada sinutkin uskomaan luomaasi harhaan siitä, miten asiat olisivat jos.. Kuitenkaan en syytä sinua. Ymmärrän sen, että ei sitä voi todellisuudessa tietää, että miten asiat olisivat, jos ne olisivat toisin. Saattaisivathan ne olla huonomminkin. Paljon huonommin.
Yritän löytää kaikelle tarkoituksen siinä kuitenkaan onnistumatta. Ei minua kukaan voi auttaa. Ei enää. Elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin on hyvä todeta tosiasiat ja myöntää, että nyt on liian myöhäistä. On myöhäistä toimia toisin. Toisin toimimisen aika olisi ollut aikoja sitten siinä hetkessä, niissä hetkissä, jotka pilasin, jotka pilasit ja jotka pilasimme. Et koskaan saanut tietää kuinka tärkeä olet minulle ja kuinka paljon merkitset. Ehkä aavistit jotain. Annoin sinun kuitenkin ymmärtää toisin. En ymmärtänyt itsekään mitä tein rimpuillessani irti. Ja kuinka tehokkaasti sen tein. Kuinka rumasti. Ja sinä jaksoit yrittää vielä senkin jälkeen.
Vuosia on vierinyt. Edelleen uskottelen itselleni, että en halua nähdä sinua, en kuulla sinusta. Silti ilahdun joka ainoa kerta kun kohtaamme. Pysyttelen kuitenkin sivussa ja pidän sinut kaukana, kauempana kuin ketään koskaan. Mikä kaikki oli väärinkäsitystä, oikeasti. Sen sanan taakse on helppo piilottaa ne omat huonot käytöstavat ja toisen loukkaamiset. En usko, että satuttavat sanasi olisivat koskaan olleet väärinkäsityksiä, sen verran minäkin ymmärrän suoraa puhetta. Ja totuudenhan sinä aina sanoit, minusta minulle itselleni, ainakin omien sanojesi mukaan. Sainko annettua edes osaa takaisinpäin? En tiedä. Toisaalta toivon, toisaalta en ja toisaalta sekin on nykyisin samantekevää.
Anteeksi en ole kyennyt antamaan. Mutta ethän sinä koskaan anteeksi pyytänytkään. Olenhan turhasta loukkaantuja, hullu ja mielenvikainen, mustasukkainenkin. Mitä odotin? Saatoin odottaa, että huomaisit minussa joskus jotain positiivistakin. Enää en välitä. Mielipiteesi minusta on hakattu sieluuni muistutukseksi siitä, millaisena minut näit ja minkälaisena minun olisi hyvä nähdä itseni. Ja usko kun sanon: sen opin; tarkastelemaan itseäni ulkopuolisen silmin, sinun silmin. Kiitos ja anteeksi.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Just. Silleen sitten.
En tiedä miksi ihmeessä koskaan enää otin yhteyttä, ehkä pelastaakseni jotakin, edes minimaalista mitä ehkä vielä oli pelastettavissa. Mene ja tiedä.
Totta sekin, tapoit lopussa kaiken elävän, paremmin kun Round-Up, jonka tehokkuudesta olen vakuuttunut, hitaasti aina juureen ja maaperään asti.
No, sehän oli sitten viestillä nopea toimitus.
Milloin olet yhteyttä ottanut?
Milloin lähetät sen viestin?
Minkä viestin? En tietääkseni ole sen kummemmin viestittelemässä kenenkään kanssa muuten.
Rohkeasti vain kohti sitä, minkä sisimmässä tunnet oikeaksi. Ei ole muuta tietä, ei vaan ole. Siis jos onnellinen haluat olla. Tsemppiä!
Jos ei muuta, niin toisinaan on ihan hyvä sylkäistä ulos se, mitä on kauan pureskellut. Kiitos kuitenkin sanoistasi. Tässä hapuilen. Elämä kantaa kuitenkin.
Ilman muuta tekee hyvää jakaa tuntemuksia ja ajatuksia toisten kanssa. Ja itse koen asian niin, että jos joku on tahallaan ilkeä minulle ilman syytä, niin pahan olon purkua kai se siltä ihmiseltä on ollut. Mieluummin kyllä toivoisin, että ajatukset sanottais just niin kuin itse olet aloituksessasi tehnyt. Ja jokaisella on mahdollisuus muuttaa elämäänsä juuri sellaiseksi kuin todella toivoo. Jos se on sielun toive,niin asiat menevät juuri sen mukaan, mutta jos asioita ei ole tarkoitettu tapahtuvaksi, niin ei ne hyvistä yrityksistä huolimatta mene niin, vaikka kuinka yrittäisi. Onneksi. Esim. on pitkälle omasta valinnasta kyse, keiden kanssa haluaa jakaa elämänsä. Jos ei ole onnellinen, niin onko pakko? Elämä on jatkuvaa kasvua ja kehitystä, ja ilman niitä tiettyjä kokemuksia ymmärryksemme olisi paljon vajavaisempi.
Niin. Oppia ikä kaikki.
puhua joskus tästä, vai?
Itse en ole aikeissa puhuakaan. Olen kyllä hyvä kuuntelemaan. Itse en usko, että on mitään mitä kuunnella. Puhevuoroni on luettavissa aloituksesta. Tuuleen huusin. Tekee toisinaan ihan hyvää.
Mut moni menee nää omimaan, syyttä suotta. Siks ne kyselee.
Ymmärrän kyllä. Ehkä sellaisten, jotka ovat pyytäneet anteeksi omia sanojaan ja loukkauksiaan, ei tarvitsisi omia?
.
Se sekavuus, kun saa kantaakseen toisen tekemät vääryydet, sanoikseen toisen lausumat sanat ja osakseen toisen herättämät tunteet. Se hetki, kun löytää yhteyden kokeakseen joutuvansa keskelle tilannetta, jossa ei ole ollut alusta saakka mukana ja jota ei siksi voi ymmärtää. Kun yrittää navigoida ja ymmärtää ja toinen tekee kaikkensa joka hetki sekoittaakseen ja sotkeakseen. Puhumattakaan niistä lukuisista loukkauksista, ilkeyksistä ja syytöksistä, joita toinen totta vie osaa sylkeä.
Kun haluaa kaikesta huolimatta rakentaa rauhaa, koska toinen tuntuu olevan sen arvoinen. Kun yrittää unohtaa ja uskoa toisesta hyvää eikä suostu näkemään totuutta. Vaikeuksista huolimatta koettaa järjestää toiselle tilaa puhua ja kertoa, vaikka tilanne on vaikea itsellekin. Ja kun toinenhan pakenee.
Kun lopulta päättää oman elämänsä horjuvilla rakenteilla koota ja tiivistää palasia uudestaan sille perustalle, minkä tietää pysyväksi ja mihin voi luottaa. Kun toivoo myös toisen saavan elämänsä kasaan samalla, kun ymmärtää oman kyvyttömyytensä auttaa häntä, jolle toivoo hyvää, koska syvällä mielessään pitää häntä tärkeänä ja koska ymmärtää, että hänet oli määrä kohdata.
Niin kaiken jälkeen toivoo vain rauhaa ja tasapainoa mielelleen, jotta saisi vakautettua elämänsä. Ja kun samalla tuntee ja tietää, ettei mikään palaa ennalleen, ei ehkä koskaan enää. Voi toivottomuus.
En ymmärrä miten kukaan toinen voi saada kantaakseen jonkun toisen tekemiä vääryyksiä.
Tai no, ehkä siltä kantilta, että "paska valuu aina alaspäin".
Hetkellinen masennuspäivä. Tiedän kuitenkin, että tavoitin sinut. Tai hyvä on. Luulen.
Näkemisesi ei tee hyvää. Se vetää pohjaan. Toisinaan toivon, että olisit jättänyt sanomatta niin monia asioita. Tiedän myös, että sanomisiesi jäljet eivät näy minusta ulospäin. Minussa ne kuitenkin ovat ja jatkavat eloaan. Arpeutuvat jos arpeutuvat, ehkä en anna niiden koskaan arpeutua. Muistutuksena.
Ei.
Surullista, koska tuossa aloituksessa on niin paljon... Surullista myös katkeruus jota aloittaja kantaa sydämessään, kun ei voi antaa anteeksi. Oletan että aloittaja on puhunut tuolle kohteelle ja asia on sitä myöten jäänyt vaivaamaan, kun ei ole saanut asiaa selvitetyksi.
Moni tuntee paljon ja ei voi puhua toiselle, silloin tietysti ongelma on itsessä jos jää kipuilemaan selvittämättä jääneiden tunteiden kanssa. Näin minulle kävi, ratkon kaiken omassa päässäni.
Minä myös.
Mitä jos nukkuisit välillä.
Kipuilemaan jääminen ei ole mikään valinta. En ole jäänyt kipuilemaan sen kummemmin, välillä tulee vain hetkellisiä pohjattoman surullisuuden tuntemuksia. Ne yhdistettynä siihen, että tuntuu kuin ei jaksaisi.. Se saa laittamaan portit kiinni ja lukkoon ja heittämään avaimenkin pois.
Toinen kuitenkin omalta osaltaan yrittää olla ja tehdä paremmin. Minä en tiedä osaanko minä, enkö vain halua vai enkö uskalla. Pelkuruutta tämä taitaa olla eniten. Ja jonkinlaista itsensä suojelua.
En ole katkerakaan. Enkä vihainen. Olen vain kyvytön hyväksymään sitä, että hän ei tuonut ilmi omissa sanoissaan sitä, että olisi oikeasti ymmärtänyt sen, että ehkä minäkin olen ihminen, johon kovat sanat voivat sattua ja johon ne voivat tehdä itselleen oikein mukavan ja pehmoisen pesän. En muista, että olisi mitään positiivista koskaan sanonut ja silti muistelisin, että oli kuitenkin jotain.. Mutta mitä? Mitä se oli se positiivinen? Jokin yksittäinen hassu asia, joka nyt on peittynyt sen hiljalleen kovettuvan lietteen alle... Ja tämä on se pohja, jonka päälle aina putoan kun lähden vajoamaan. Vielä emme ole olleet toistemme kanssa tekemisissä niin, että en sen jälkeen vajoaisi. Tällä kertaa ehdin luulla, että niin ei kävisi.
Kävi kuitenkin.
Yritä antaa hänelle anteeksi ja ajatella vaikka jotenkin niin, että jotkut ihmiset ovat ihmissuhteissa toistaitoisia eivätkä osaa tai ymmärrä sanojensa seurauksia. Ehkä eivät edes muista, mitä ovat tulleet lausuneeksi tunnekuohuissaan. Anteeksianto merkitsee elämässä paljon, ja helpommalla pääsee, kun ei odota eikä vaadi keneltäkään juuri mitään. Silloin hyväksyy paremmin omatkin puutteensa ja virheensä.
Ehkä sillä sinun ihmiselläsikään ei ole helppoa. Hänkin voi olla väsynyt ja miettiä sinun sanomisiasi. Tiedäthän sen kokemuksen, kun muistaa toisen sanat ja nujertuu niistä niin, että menettää oman kykynsä kohdata toinen normaalisti? Toisinaan sitä kuitenkin yrittää pitää jonkinlaista puheyhteyttä yllä, vaikka tuntee itsekin sen valheellisuuden ja sanomattomien sanojen painon. Jos vaistoaa toisesta huokuvan kylmyyden ja vihamielisyyden, ennestäänkin kankea ihminen kangistuu.
Etkö ajattele jotenkin niin, että joskus on parempi antaa vain olla ja yrittää rakentaa jonkinlainen löyhä yhteys? Täydellinen puhumattomuus tuntuu niin hyiseltä, jos kyseessä on kuitenkin ihminen, jota arvostaa ja josta pitää.
Kaiken tuon olen jo miettiny moneen kertaan puhki. Ja kyllä, olen sitä mieltä, että joskus on parempi vain antaa olla. Löyhistä yhteyksistä olen taas eri mieltä. Pidän vaihtoehtoa täydellisestä yteydettömyydestä parempana kuin löyhää yhteyttä. Löyhien yhteyksien ylläpitäminen on minulle teeskentelyä ja koen sen valheellisena kyseisen henkilön kohdalla. Se on sitä itsekusetusta se, että oikein sopeutuakseen kipuun ylläpitää löyhiä yhteyksiä ja siihen päälle pitää päätään pystyssä ja vakuuttaa itselleen, että ei tunnu missään, kaik on hyvin. En halua aiheuttaa itselleni sellaista ahdistusta, joka tuolla tavalla toimimisesta seuraa väistämättä. Silti alistan itseni löyhille yhteyksille. Ja saan osakseni oikein sääliä henkilön taholta.
Hieno tunne olla säälinsä kohteena..
Minä päästin hänet ihmisen niin lähelle itseäni, etten ketään koskaan. Koska rakastan. Olin avoin hänelle. Eihän kukaan voi loukata niin pahoin kuin juuri hän, jota kovin rakastaa. Sen jälkeen on paljon helpompaa olla päästämättä lähelle. Enää ikinä.
väärinkäsityksiä ja rakkaus katosi. Silti rakastan. Enkä lakkaa ikinä. Ja hän saa luulla mitä tahansa. Hän lienee löytänyt jo uuden tai sitten ei. Voiko niin äkkiä se todellinen rakkaus tapahtuakaan. Jos hänelle voi, olkoon niin.
hyväksyn kohtaloni. Hän ei yiedä mitä menetti ;) minä tiedän. Menetin rakkauden.
Niin. Se lähelle päästämättä jättäminen on pelottavan helppoa. Niin helppoa se on..
Ihminen, jolle sydämensä paljastaa, pääsee lähelle. Syy ja seuraus.