Olen joutunut tuuliajolle. Innottomuus ottanut voimakkaan otteen minusta.
Takana on muutama masennusjakso, jotka jätettiin vaiheeseen... Molemmilla kerroilla jätettiin lääkitys päälle, jotka lopetin vähitellen omatoimisesti.
Nykyaikana niin helposti vain määrätään lääkkeet ja jätetään hoitamatta asioita loppuun asti. Käytin SRRI-lääkkeitä, jotka ovat varmasti hyödyllisiä oikein käytettynä. Ei ole kenenkään edunmukaista, että jätetään ihminen vain käyttämään niitä... Viimeisimpänä käytin Sepramia kaksi vuotta täysin ilman valvontaa. Riitti, että kävin vain aika ajoin uusimassa reseptin.
Nyt olen täysin tuuliajolla niin uskonelämän, kuin ajallisenkin elämän suhteen. En tiedä paikkaani yhteiskunnassa. Olen kouluttautumassa alalle, josta en myöskään tiedä, tuleeko se olemaan juttuni. Nyt on kesäloma, eikä voimat ole riittäneet kesätöiden hakemiseen. Tunnen itseni uupuneeksi ja masentuneeksi, mutta enää ei huvita lähtee hakee apua terapiaista julkiselta puolelta, koska se hoidetaan niin surkeasti... Määräisivät taas lääkkeitä. Olen menettänyt uskon hyvään tulevaisuuteen. Ihan pieniäkään asioita en saa enää tehtyä.
Olen yrittänyt hukuttaa toivottomuuden tunnetta rytmikkääseen musiikkiin. Jotenkin tuntuu, että edes usko ei anna mulle enää mitään. Minut kenties on unohdettu?
Takana on muutama masennusjakso, jotka jätettiin vaiheeseen... Molemmilla kerroilla jätettiin lääkitys päälle, jotka lopetin vähitellen omatoimisesti.
Nykyaikana niin helposti vain määrätään lääkkeet ja jätetään hoitamatta asioita loppuun asti. Käytin SRRI-lääkkeitä, jotka ovat varmasti hyödyllisiä oikein käytettynä. Ei ole kenenkään edunmukaista, että jätetään ihminen vain käyttämään niitä... Viimeisimpänä käytin Sepramia kaksi vuotta täysin ilman valvontaa. Riitti, että kävin vain aika ajoin uusimassa reseptin.
Nyt olen täysin tuuliajolla niin uskonelämän, kuin ajallisenkin elämän suhteen. En tiedä paikkaani yhteiskunnassa. Olen kouluttautumassa alalle, josta en myöskään tiedä, tuleeko se olemaan juttuni. Nyt on kesäloma, eikä voimat ole riittäneet kesätöiden hakemiseen. Tunnen itseni uupuneeksi ja masentuneeksi, mutta enää ei huvita lähtee hakee apua terapiaista julkiselta puolelta, koska se hoidetaan niin surkeasti... Määräisivät taas lääkkeitä. Olen menettänyt uskon hyvään tulevaisuuteen. Ihan pieniäkään asioita en saa enää tehtyä.
Olen yrittänyt hukuttaa toivottomuuden tunnetta rytmikkääseen musiikkiin. Jotenkin tuntuu, että edes usko ei anna mulle enää mitään. Minut kenties on unohdettu?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ehkä sinua ei ole unohdettu mutta olet itse unahtanut itsesi, ei kannata jäädä yksin kun masentaa, menet vain puhumaan jonnekin, jollekin.
Se taas on ihan normaalia että tapa-vanhoillislestadiolaisuus ei anna oikein mitään. Eihän kukaan mitään tapoja noudattamalla elämäänsä oikein mitään saa.
Tsemppiä