..kanssa?
Kysymykseni ei ole tarkoitus provosoida, vaan löytää muita, jotka pohtisi samaa asiaa. Enkä oo täydellinen, mitä se edes tarkoittaa?
Mietin vain, miten aina tunnun löytävän itseni parisuhteesta, jossa toinen onkin niin tasapainoton, että itseä alkaa ahdistaa, eikä hetken kuluttua enää löydä itseään.
Tähän saattaa liittyä empatiakykyni ja hoivaviettini(lähihoitaja) ja kun tutustun toiseen ihmiseen, niin ihan alkuvaiheessa, en osaa olla 100% minä juuri sillä tavalla kuin intuitioni ja refleksini olisivat. Jokin mussa vain sen estää.
Ehkäpä seuraava parisuhde vasta parisen kk tutustumisen jälkeen, mikäli ajatus silloin vielä tuntuu järkevältä(jos tunteita ja rationalisointia voi nyt mainita parisuhdetta miettivässä virkkeessä)
Kysymykseni ei ole tarkoitus provosoida, vaan löytää muita, jotka pohtisi samaa asiaa. Enkä oo täydellinen, mitä se edes tarkoittaa?
Mietin vain, miten aina tunnun löytävän itseni parisuhteesta, jossa toinen onkin niin tasapainoton, että itseä alkaa ahdistaa, eikä hetken kuluttua enää löydä itseään.
Tähän saattaa liittyä empatiakykyni ja hoivaviettini(lähihoitaja) ja kun tutustun toiseen ihmiseen, niin ihan alkuvaiheessa, en osaa olla 100% minä juuri sillä tavalla kuin intuitioni ja refleksini olisivat. Jokin mussa vain sen estää.
Ehkäpä seuraava parisuhde vasta parisen kk tutustumisen jälkeen, mikäli ajatus silloin vielä tuntuu järkevältä(jos tunteita ja rationalisointia voi nyt mainita parisuhdetta miettivässä virkkeessä)
Vastaukset 38
Vanhimmat
vedät puoleesi persoonallisuutesi takia ihmisiä, ketkä tukeutuu ja tarvitsee hoivaa ja sinua persoonana. tärkeintä on, että oma itsensä säilyy! sitä ei saa unohtaa siinä vaiheessa, kun toinen osapuoli on paikalla. sen olisi olla luonnollista että on vuorovaikutteista.
usein tasapainoinen ihminen vetää puoleensa tasapainottomia ihmisiä ns. eheytyäkseen ja saamaan toiselta sitä jotain.
mun mielestä, olisi fiksuinta jättää sellaiset ihmiset pois. vaan hakeutua tasapainoisten ihmisten pariin. vaikka aina tuntuisikin että vain ne tasapainottomat tulee nenän eteen, niistä olisi hyvä pysyä poissa, koska ne syö toisen.
oman itsensä säilyttäminen on kaikkein tärkeintä, jos sen hukkaa toisen takia on todellakin asiat menossa väärään suuntaan. mutta ei kuitenkaan kannata asettaa liian suuria muuria, koska on maailmassa kaikenlaisia ihmisiä, mutta ensimmäinen hälytyskello mielestäni pitäisi olla, jos oma itsensä hukkuu toiseen.
olet itse tasapainoinen ihminen, niin silläpä keräät ihailua ja muilta ihmisiä täyttämään oman elämänsä, vaikka sen ei todellakaan pitäisi mennä niin.
itse analysoit ongelmasi juurikin oikein. Odota ja katso, jos taas huomaat että samat sävelet on taaskin, on helpompi vetäytyä kun ei olla vielä tunnustettu suurta rakkautta.
Koita siis lähestyä ihmisiä jotka oikeasti kiinnostavat sinua, eikä hoivaviettiäsi. Haasteellisempaa se varmaan on mutta etpähän päädy hoitosuhteeseen vaan rakkaus.
Älä siis ole kohteena vaan valitse itse.
Kiitos kahdesta fiksusta vastauksesta!
Tulen tulevaisuudessa olemaan 'varovaisempi' ja pitämään huolen itsestäni. Olen tässä jo jonkin aikaa edellisen parisuhteen jälkeen pähkäillytkin, että kaipaan tasapainoista ihmistä jakamaan maailmaa kanssani. Ehkä sellainen jostakin löytyy.
Tasa-arvo on elämän sana ja sanan sisällön miettiminen miltei kaikissa maailman asioissa toimii järkevänä ohjenuorana.
Ei sun kannata alkaa itseäs estelemään siinä määrin, että koet ettet voi olla oma itsesi. Toki voit olla oma itsesi, kunhan vaan muistat pitää kontrollin itselläsi ja muistat että sä et voi pelastaa toista ihmistä sen omista ongelmista, sen sen täytyy osata tehdä itse. Tukena voi olla, esim parisuhteessa tai ystävänä mutta siihen kuuluu tietysti se että molemmat tukee toisiaan. On ikävä kyllä niitä ihmisiä jotka haluavat kumppanin vaan sitä varten, että se tuo heille itselleen jotakin (kuten kadonneen itsetunnon, pelastuksen, onnen yms.) eivätkä ole kykeneviä vastavuoroisuuteen. Ehkä sun hoivavietti ajaa sut tuohon, en tiedä, tai sitten kyse on jostakin vielä syvemmästä? Vastaus löytyy kaiketi kun mietit miksi alunperinkin aloit suhteeseen sellaisen henkilön kanssa. Miksi ylipäätään koet tarvetta hoivata ja auttaa yms. :)
Se on juuri se, etten jaksaisi suhteessa olla koko ajan varpaillaan, tahtoisin rentoilla, koska mielestäni parisuhteen ei kuuluisi käydä työstä. En tiedä onko tämä liian naiivi käsitys, mutten jaksaisi turhaa draamaa ymv. elämääni parisuhteen kautta.
Ja ihan totta tuo tukeminen! Pystyn tukemaan, mutten pelastamaan.. Ja se on aika hirmuista olla suhteessa, jossa ei pysty auttamaan toista mitenkään, vaikka kuinka koettaa.
Mua pystyy hallitsemaan liikaa sellasella, että tuottaa sellasen olon, että kaikki on mun syytä, en sitten tiedä, aiheutanko sen tavallaan itse itselleni. Ehken oo itsekään kypsä parisuhteeseen? Mut sellanen tasapainoinen kesäromanssi olisi mukava. :'D
Mietin sun huomioimia asioita, kun aivokapasiteettini jaksaa perehtyä parisuhdeasioihin ja muistella menneitä.
Olen alkanut ihmetellä missä näitä tasapainoisia naisia ylipäätään on. Juuri eräästä (yhdestä niistä monista) naistyöpaikkahelvetistä pois selvinneenä mietin, että eipä ollut tuossakaan porukassa kuin pari täyspäistä ihmistä, vaikka olivat jo 40-50-vuotiaita. Hirveää juoruilua, kiukuttelua, pahansuopuutta, juonittelua, selän takana puhumista, oman egon korostamista jne. Taitaa olla paras unohtaa naiset ja viihtyä yksin.
Olenpa itsekin nyt sinkku ja huomaan tulevani itsevarmemmaksi, rohkeammaksi ja enemmän omaa sisäistä maailmaani tiedostavaksi, kun en ole suhteessa. Että toisinaan samaa mietin.
Vaikkakin hellyyttä ihminen kaipaa. Pitäs löytää vain sellainen jännä ihminen, mutta siihen saakka olla onnellinen sinkkuna. Ei tässä kai muuta voi tehdäkään. x)
(en kuulu niihin ihmisiin, jotka jaksaisivat angstitella ja hukata aikaansa muutoinkin, jotta saisi läheisyyttä)
Eikö se ole niin, että itseään löytää parhaiten sinkkuna? Miksei siis kaikki sinkut ois ylpeitä ja valmiita, itsevarmoja ihmisiä, kun oikea sattuu kohdalle? (:
En tiedä, kuinka suuri osa tästä tekstistä oli myös itsensä psyykkaamista. :'D
Täällä olis yks jännä immeinen ;)....
Lähetkös joutsenia bongaileen?
Mistäs päin joutsenia olisit bongaamassa?
Jossain, missä niitä olis. Alkuviikosta oli Metrossa kuva yhdestä, joka radalla tepsutteli. Raumalla oon nähny eniten. Länsiväylän varressa näin kaks kaukaa,
Joku kertoi, että Lohjalla olis ollut keväällä paljon, en tiedä tilannetta nyt. Aulangolla on kuulemma vaan kaksi.
Onks teilläpäin? Kuka tietää missä olis nyt joutsenia?
Meilläpäin, Helsingissä en o kerennyt vielä hajeskelemaan.
T: Avec
Sinkkuna oon ollu, mutta en ole siitä muuttunut ylpeäksi tai itsevarmaksi, mitä se tarkoittaakaan. Olen tällainen vajavainen tavisihminen, särkynytkin, vaikkakaan en tasapainoton tai mt-ongelmainen. Hyvin tunnen itseni vikoineni päivineni. Kaipaan ihan tavallista ihmistä rinnalleni mutta enpä häntä ole löytynyt. En tiedä pystynkö enää rakastumaan, en ainakaan ulkokuoreen tai mielikuvaan.
Haluutko pistää mulle sun s-postin? :)
Voi olla että suhteessa laitoit niin paljon energiaa siihen toiseen ihmiseen ettei sulle jäänyt aikaa itselles. :)
Mulla oli just tuollainen suhde, jossa elettiin vaan koko ajan sen toisen puoliskon ympärillä. Aina puhuttiin hänestä, hänen ongelmistaan hänen peloistaan, hänen olotilastaan. Aina vaan hän, hän ja hän. Multa sai joskus kysyttyä, että miten työpäivä meni. Muuten mun vointi ei kiinnostanutkaan.
Näin myöhemmin oon tullut siihen tulokseen, että tuo ihminen oli ja eli niin täysin omassa kuplassaan, ettei meidän suhteesta olisi voinut ees tulla mitään onnellista. Se oli enemmänkin sellainen ns. hyötysuhde. Aina piti tanssia hänen ehdoillaan ja pillin mukaan. Niin kauan kaikki menikin hyvin. Sitten, kun sen ekan kerran ilmoitin, että aion tehdä asian omalla tavallani, se olikin heti ero. :)
Ja hyvä niin. Nyt katselen maailmaa ihan itekseni. Asiat on hyvällä mallilla ja jos joskus jonkun ihanaisen löydän, niin hyvä niin. Yksinkään ei ole paha olla. :)
Oikeastaan lähden sellaiseen suhteeseen, missä voin olla oma itseni ja se toinen on semmonen, että sekin voi olla oma itsensä.
Tällä metodilla ihminen yleensä haluaa olla VIELÄ parempi ihmisenä,
Haittapuolena on se, että jos ero tulee, niin ei enää löydä vastaavaa suhdetta helposti.
Voinemme yhdessä päättää, että kasvetaan suhteessa YHDESSÄ paremmiksi ihmisiksi.
Mä tiedän...tää on niiiiin lällyy, mut oikeesti, se vaan on niin TOTTA.
Ja unihiekkaa silimät täys...
Kuulostaa pelottavan tutulta.
Niinkö, lienemmekö tuttuja?
Älä vaivu pelon syövereihin?..Maailmassa kuitenkin on 120 000 lähes samankaltaista ihmistä ;D
120 000 samanmoista saattaa hälventää pelokkuutta, mutta lisää todennäköisyyttä vähentää seikkaa, että olisimme tuttuja.
Luulisi unihiekkojen jo umpeuttavan simmut, jos laitoit txt vielä tunti aikaisempien jälkeen. Mutta yöllähän ne luovuudet ja lällyydet nousevatkin enemmän esiin.
Mä en oikein tajua tätä, kun omasta mielestäni olen suhteessani niin tasa-arvoinen kuin vain olla voi ja olen korostanut tämän asian tärkeyttä myös rakkaalleni. Kuitenkin heti, kun asiasta on keskusteltu, hän samantien "unohtaa" tuon tärkeän tasa-arvoisuuden. Sekin ihmetyttää, että hän kaataa kaikki työhuolistaan ja kaikista muistakin asioista lähtien kaiken minun niskaani, mutta auta armias, jos minä erehdyn kertomaan omista huolistani, hän ei hetken päästä muista sanaakaan, mitä olen just kertonut. Tai joskus myöhemmin sanoo ihmetellen "mikset oo aikaisemmin tostakaan kertonut".... Juups, tiedän: kuulostaa koomiseltakin, mutta jotkut vain ovat ilmeisesti niin älyttömän kykenemättömiä kuuntelemaan - saati sisäistämään kuulemaansa. Mitä mä sit rakkaaltani haluan? Miks olla yhdessä, jos minä en saa tukea koskaan omiin asioihini? Oltu yli 5 vuotta yhdessä ja viimeiset pari kolme vuotta olleet tätä tasa-arvottomuutta ja kuuntelemattomuutta. Mitähän tässä nyt pitäisi tehdä? Olen siis moneen kertaan hänelle sanonut, että tarvitsen minäkin välillä kuuntelijaa, ja hän on kuunnellut sit, mutta hetkessä unohtaa kuulemansa. Ilmeisesti ajattelee silloinkin omia asioitaan, kun vihdoin pääsen kertomaan edes jotain. Onko tässä tarpeeksi pointtia erota kaiken kokemamme jälkeen tai onko järkevää olla yhdessä, koska minua tämä alkaa ahdistaa päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän? Nyt olenkin ottanut hieman etäisyyttä häneen, emme asu yhdessä, olen kotonani koko ajan, en käy hänen luonaan. Silti puhelimitse tulee samat valituslitaniat kuin aiemmin hänen luona ollessani. Jotain kommenttia kaipailisin tähän teiltä, rakkaat siskot. Kiitos.
Minä en enää olis suhteessa jos ei puhumisen jälkeenkään asiat muutu, ehkä tätä hait itsekin?
Kyllä suhteessa täytyy olla tasa-arvoa, ehdottomasti!
Voimia päätöksesi kanssa, mikä ikinä se onkaan.
Oletko ottanut huomioon muistisairauden mahdollisuutta? Varhaisdementiaa? Tiedän, koska perheessäni sitä esiintyy ja tuo kokemasi kuulostaa tutulta. jospa rakkaasi ei ihan oikeasti muista niitä keskusteluja.
Rakas sisko ; ) puhetta tässä maailmassa riittää mutta tärkeintä on että jaetaan ne parhaimmat ja pahimmat asiat mitä elämässä vastaan tulee. Halitaan kun on ihanaa ja halitaan kun ahdistaa. Sanat ne on sanoja mutta se että oot aina siinä on niin kaikista tärkeintä-
Kiitos kommenteista! Juups....päätöksiä tässä pähkäilen. Itse asiassa pähkäillyt jo pitkän aikaa. Hullua hurskaammaksi en tule eli vaikeeta tekee. Mun mielestä sanat eivät ole vain sanoja, kyllä niillä tarkoituskin on. Miksi meidät muuten olisi luotu puhumaan? Tai miks sitten lainkaan puhua, jos sanoilla ei ole merkitystä? Ja tuo, että tärkeintä, että minä olen siinä....eihän siinä ole järkeä, ei ainakaan minun kannaltani. Katsos....sillä kun tuo rakastamani nainen EI ITSE OLE SIINÄ! Sehän tässä on pointti. Minä olen, hän ei. Vaikka kuin oltais samassa huoneessa tai vaikka kuin kiinni toisissamme, niin hänelle minä olen siinä, mutta hän ei minulle, siis henkisesti läsnäolon tunnetta tarkoitan. Ennen kunnioitin häntä yli kaiken, mutta sekin on nyt kyseenalaistunut. Kolkko tunne kaivertaa sisälläni. Tahtoisin tempautua pois tästä, mut miks se tekee niin älyttömän vaikeeta vain lähtee nostelemaan suhteesta? Liikaa kiinni suhteessa, roikkumista yms. yms. vai?
Mun kulta pälättää koko ajan. En vaan enää kuuntele kun tiedän että itselleen hän puhuu. Sitten kun ottaa katsekontaktin ja sanoo niin noteeraan ; )
Mun kulta ei puhu muuta kuin valittaa milloin työasioistaan ja milloin mistäkin. Perusnegaluonne. Ollut aina negis, sain muutamaksi vuodeksi hänet iloiseksi, ei tosin silloinkaan kuunnellut minua sisäistäen kuulemaansa.. Ajattelin, että hänellä niin paljon omia murheita, että kunhan saa ne purettua mulle, niin ajan myötä tilanne tasaantuu ja muuttuu, mut kilin kellit oo muuttunut sen positiivisemmaks. Mä, joka aina ollut peruspositiivi ja iloinen, oon muuttunut henkisesti näiden vuosien aikana alakuloiseksi ja syrjäänvetäytyväksi. Minne katosi se entinen minä? Sinnekö se lähti kaikkien valitusten mukaan, jonnekin huitsin nevadaan? En ole enää lainkaan varma, löydänkö itseäni takaisin tai elämäniloa. Välillä mieliala muuttuu ja hetken uskon taas jotain hyvää tapahtuvan, mut aivan hetken sisällä muruseni saa minut taas niin toivottoman oloiseksi, ettei paremmasta/pahemmasta väliä. Kun ei kuuntele.....että minullakin olisi jotain sanottavaa.
Jeps - sitä voi odottaa toiselta että fiilikset paranee kun ollaan kimpassa . Mun kokemus ihanasta ihmisestä johon rakastuin ja asuttiinin sitten yhdessä hetken . Ajattelin että jos tää vuoden kestää niin sitten ollaan loppuikä. Ei kestänyt . Hän petti ja minä jätin . Ja nyt kun luin tätä ketjua niin ymmärsin että hänpä valitti ja oli hitsin negatiivinen loppuaikoina- Eli hän kärsi . Siks hänelle hatunnoato että ,eni vieraisiin ja antoi syyn erota. Muuten me herranjestas vieläkin jumitettaisiin huonossa suhteessa .
Mun emäntää aikoinaan miehet kohdelleet huonosti ja se on varmastikin iso osasyy hänen huonoa oloaan. Hän kuitenkin rakastaa minua. Sanoo sen hyvin usein ja näyttää teoillaan rakkautensa. Siksipä tästä on niin vaikeeta lähteä pois. Kummallakin todella stressaava elämäntilanne muualta osin (en nyt tässä lauseessa tarkoita suhteen stressiä) ja se myös osaltaan ikäänkuin lamaannuttaa koko elämää ja elämänhallintaa. Kentien tämän kriisin yli kun päästään, voisi alkaa puhaltaa taas uudet tuulet. Kun just viimein olen hänet saanut tuntemaan ihmiseksi ja nimenomaan arvostetuksi ihmiseksi, en viitsis lopettaa suhdetta. Oonko ikuinen optimisti, toivoen kaiken kääntyvän vielä hyväksi? Hän on kimputtanut minua muuttamaan yhteen, minä empivä, olen empinyt jo vuosia. Kun kuitenkin haluan, että minulla on oma paikka, minne mennä ja missä saada omaa aikaa ja rauhaa. Nyt on oltu pääasiassa koko yhdessäoloaika hänen luonaan eli käytännöllisesti katsoen asuttu yhdessä, mutta nyt tuli hetki, jolloin koin tarpeelliseksi mennä omaan kotiini ja ottaa etäisyyttä. Raskaalle tuntuu silti. Muruseni soittelee ja laittelee viestejä kertoen kaipaavansa minua. Samassa hetkessä aloittaa valittamisen asioistaan. Kyllä naisten kans on elämä sit hiton hankalaa :) vai mitä, siskot?
olen ihan eri mieltä, naisten kanssa ei ole vaikeaa. Säkin olet hänen kanssaan siitä syystä että olet saanut hänet jonkinlaiseen kuosiin, tuntemaan taas ihmiseksi itsensä, joten et nyt viitsisi lähteä kun olet ns voiton kynnyksellä. Toi on aika kauhea tapa mennä parisuhteeseen elämään yhteisiä ja omia unelmiaan. Ai niin, eihän sulla sellaisia ole koska sun kaikki energia menee häneen ja siihen että koitat jaksaa uskoa ja toivoa että joku vuosi kaikki onkin onnea ja autuutta.
Sulla on oma paikka missä saat rauhaa ja omaa aikaa, jos parisuhteessa ei ole tilaa tuolle niin ei ihme että tuntuu enemmän vankilalle ja velvoitteelle kuin asialle mikä tuo iloa elämääsi. Hän painostaa muuttamaan yhteen ja sä jarruttelet, ja vuosia mennyt jo näin?
Koska sä ymmärrät ettei teillä ole hyvä suhde, et ikinä tule olemaan onnellinen hänen kanssaan, sun tulevaisuus on yhtä harmaa kuin menneisyys hänen kanssaan. Sitäkö varten sä sinnittelet kun olet kotiterapioinut hänet pois eksänsä tuhoista. Mulle toi ei kerro rakkaustariinasta vaan siitä että se tarvii sua ja sä et osaa lähetä etsimään onnea.
Elämä on helppoa kun ei roiku asioissa jotka vaikeuttavat sitä. Joten ajattele itseäsi kerrankin, se miten kauan olette olleet yhdessä ei paina mitään, se miten onnellisia olette olleet painaa. Ehkä sun kannattaisi rakastaa nyt välillä itseäsikin ja jättää hänet. Hänen elämänsä ei ole sun vastuulla, sun onni ja elämä on sun vastuulla. Mun neuvo on että kävele pois suhteestasi joka on kaikkea muuta kuin tasavertainen, rakastava, onnellinen suhde. Tämä on siskon neuvo, älä jää suhteeseen missä ei ole tulevaisuutta. Olet tehnyt minkä voit, nyt on aika sanoa asiat niin kuin ne on. Älä ala hänen äidikseen, sinä et ole vastuussa hänen huonosta olostaan.
Emmä mitään voiton kynnyksellä ole. En ees ymmärrä, mitä tarkoitat tuolla, f*ck.Tein ja teen hänet onnelliseksi. Menneisyys ei ole ollut pelkkää harmaata vaan ollut todella aurinkoistakin. Värejä kaikissa muodoissaan. Hän oli minuun rakastunut jo paljon ennen kuin aloitimme yhteisen taipaleen. Tapailimme aluksi silloin tällöin, hän tuli luokseni, kun halusi. En estänyt. Sittenpä olikin muutaman vuoden paussi, etten nähnyt häntä lainkaan. Kunnes....eräänä päivänä erään sattuman kautta tapasimme jälleen toisemme ja siitä alkoi rakkaustarina. Se tarina on kuitenkin muuttunut paljon ja hänen mielialansa on tosi huono yleensä joka päivä. Ehkä se on pelkoa minun menettämisestä, sillä olen antanut hänen ymmärtää, että jos negatiivisuus vain jatkuu, mä en aio kestää sitä enää vaan lähden. Se taas aiheuttaa kierteen, missä hän (ja tietysti minäkin) kärsii kahta kauheemmin. Että kun ensin on pelko mun menettämisestä ja sit vielä kun sanon sen, niin ymmärtäähän tuon, että ihmistä ahdistaa yhä enemmän ja enemmän. Kuitenkin sit pääroolia vetää ne hänen työasiat, paineet töissä, työilmapiiri, lainat.....kaikki. Siis paljon paineita. Eikä tuossa ole läheskään kaikki vielä, mut päällimmäiset. Mä en todellakaan tiedä, mitä tehdä. Umpikujassa oon. Tekis mieli kokeilla "kesäkisua", mut en harrasta pettämistä. Toisaalta jotain ja jostain olisi revittävä iloa tähän elämään, tähän kesään, tähän kaikkeen. Antakaas nyt jotain vinkkejä, mistä löytää sitä iloa. siis ihan konkreettisesti. Ja tarkoitan tällä naisrintamalla, esim. uusia kamuja tms. Mulla on ilonaiheita elämässäni, en oo toivoton pelle, mut tää judanssi, että haluaisin iloisten ja mukavien ihmisten (miel. naisten) seuraan. Setan bileissä vähemmänn iloa näkyy ja melko sisäänpäin olevaa porukkaa. Onks siellä pelko tutustua ihan vain kaveriksi ilman että heti tartteis olla jotain vakavaa tai sinkoilla sänkyyn? Se, mitä mä oon käyny, niin kukaan ei uskalla tulla juttelemaan. Oon kai niin pelottavan oloinen, heeeeh. Ei vaan niillon ittellään jotkin kriteerit, millä ne valkkaa kamunsa. Mun ikäiset (vaikkakin olen hemmetin nuorekas niin mieleltä kuin sielulta) ovat jo kalkkiksiak tiedän sen, silti mulle ehdottelee nuoret neidot yhtä jos toista. Pakko ollu antaa pakit, koska olen uskollinen. Mut jotain muuta, jotain yhdessä tekemistä, jotain kivaa mikä kuuluu kesään. Vinkkejä, leidit, kiitos!
Kirjoitit "Kun just viimein olen hänet saanut tuntemaan ihmiseksi ja nimenomaan arvostetuksi ihmiseksi, en viitsis lopettaa suhdetta." eli olet saanut homman tehtyä, sitä tarkoitin että olet voiton kynnyksellä. Nythän sun siis pitäisi pystyä nauttimaan työsi hedelmistä.
Sä haluat jotain konkreettisia vinkkejä. No miten olisi että jätät hänet ja teet elämästäsi sellaisen ettei tarvitse etsiä onnen rippeitä jostain vaan elämäsi olisi onnellista.
Joku riippuvuussuhde teillä on, se tarvii sua johonkin ja sä koet itsesi tärkeäksi ja korvaamattomaksi. Ja jos jostain niin uhkailusta alkaa viimeistään parisuhteessa alamäki. Tuollainen ultimaatumin esittäminen on henkistä kiristystä, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden, toisesta välittämisen, arvostamisen kanssa. Jos parisuhteessa on ongelmia niistä puhutaan, kumpaankin kunnioittaen, pohditaan syyt ja muutokset joita tarvittaisiin. Onhan se varmaan vähän tylsää, koska helpompi on kiristää toista ja katsoa miten toinen hajoaa.
Sä oikeesti ajattelet että uusi kaveri voisi muuttaa elämäsi rakkauden onneksi? Onhan se positiivinen ajattelutapa tuokin. Mutta jospas nyt laitat sen nuorekkaan olemuksesi hetkeksi pauselle ja mietit asian näin, kukaan eikä mikään ulkopuolinen ei korjaa teidän suhdetta, ei tee siitä onnellista, se on teidän tehtävä tai luovutettava. Siinä on sun konkreettiset vaihtoehdot. Yksin sä et korjaa mitään, etkä kivan kaverin kanssa, etkä ilman tai kesäkissan kera.
Realiteetit suhteessa on tässä päivässä, miten onnellisia olette nyt. Ei suhteen arvoa nosta se että olette joskus olleet onnellisia. Nyt ja tässä.
No siis periaatteessa ollaan onnellisia, mutta tuo minun huomioimattomuus tökkii mua. Eli en ole onnellinen. Ristiriitaista, tiedän. Eikä tässä mitään uhkailua ole tms. Ihan neutraalisti ollaan oltu. Rakkauselämä melko laimeeta tällä hetkellä. Se johtuu taas minusta, sillä minua ei sytytä nainen, joka ei kuuntele minua arvostaen mitä sanon.Tai kun ei sisäistä, vaan hetken päästä saattaa kysyä jotain, mistä olen just hetki sitten puhunut. Tiedän, että voisin viedä hänet vaikkapa piknikille, tehdä makoisat eväät ja ottaa hyvät lämpimät alustat ja tiedän, mihin se johtaisi. Hän tykkää, kun järkkään pikku ylläreitä välillä. Mut miks se oon aina minä, joka tekee ne yllärit? Hän vonkuu seksiä, mä joudun välttelee, just sen tietyn läheisyyden tunteen puutteen takia. Tietysti voisin sekstailla, ok, mikäs siinä, mut siihen ei liittyis tunteita, ja se tekee kaiken mun mielestä leikkimiseksi jotain muuta, mitä oikeesti on ja mitä tuntee. Nää ihmissuhdeasiat ei oo niin yksoikoisia, ettäkö niitä tässä vois ratkoo kertalinttuulla, neuvot ja vinkit ovat oikeesti tervetulleita, mut ei tässä pysty sellaista syväluotausta antamaan, mitä tartteisin. Mut on tosiaan hyvä, että kommentteja tulee ja luen ja ootan mielenkiinnolla lisää. Tänks.
jos luet omat kirjoituksesi, ajattelet että se et ole sinä joka on nuo kirjoittanut. Etkö ajattelisi että tuo suhde on kaluttu loppuun.
Joskus asiat on niin yksinkertaisia että se vaikeuttaa asioita, kun silloin on vain yksi ratkaisu ja sehän vaatii sitten askeleen ottamista. Mielummin ollaan ja pidetään nenä juuri ja juurin vedenpinnan yläpuolella kuin tehtäisiin se pelastava like. Miten sä näet voisiko teidän suhde roihahtaa vielä, onko teidän päämäärä yhteinen, näetkö että esim 2 vuoden päästä te olette onnellisia ja saavuttaneet jotain yhdessä, jotain mikä on teillä haaveena ollut. Vai onko tilanne sama kuin 2 vuotta sitten, asiat on niin ja näin, syitä on stressi ja blaablaaa, mutta ehkä se tästä uuteen nousuun jne.
Ihmissuhteet on helppoja, se kun ummistaa silmänsä totuudelta ja haluaa joko laiskuuttaan tai jostain muusta syystä totuudelta, tekee niistä vaikeita ja pitkittää väistämätöntä.
Sun elämähän se on, ei meistä kukaan 10v päästä katso elämääsi taaksepäin ja mieti että jos tuolloin olisin tehnyt toisin,,, joten toivon että löydät onnen jostain, oli se sitten edes hetkellinen, toivon että ymmärrät ettet sä ole velkaa hänelle onnea tai hän sinulle, rakkaudessa se tulee niin kuin itsestään, ei tarvi kaivella ja odotella. Hyvää jatkoa.
Toisaalta kun mietin tuota edellistä sanomaasi, f'ck, niin tuli mieleen, että eikös jokaisessa suhteessa oo välillä huonojakin kausia???? Jospa tämä onkin vain just se huono kausi. Ja siksi uudet kamut toisi muutakin ajateltavaa ja sisältöö tähän tylsään elämään (tai ainakin just nyt tuntuu tylsältä). Kiva, että täällä voi keskustella tästä ja kiitos kaikille, ketkä ovat jotain kirjoittaneet mulle. Kyllä mä luen pariin kolmeen kertaan nuo sun tekstit, f''ck. On niissä paljon ajateltavaa ja sulateltavaa, just niinku tässä mun suhteessa. Ottaisin tänään jo puhelimessa asian esille naiseni kanssa, jos hän ei olisi niin myöhään töissä. Täytyy katsoa jokin päivä, milloin löytyis yhteistä aikaa keskustelulle, jonka alkuun aion sanoa, että "nyt kannattaa kuunnella tarkasti ja sisäistää". Kyllä hän (ehkä) silloin avaa sen umpiluuta olevan kallonsa, heh...kaikella rakkaudella....ja tajuaa, että nyt on tosi kyseessä.
älä mun tekstejä mieti vaan lue mitä sinä olet kirjoittanut. Siinä on sun parisuhteesi.
Vaikeat ajat, mä en oikein usko niihin, koska kun parisuhteesta pidetään huolta, välitetään aidosti toisesta ja toisen hyvinvoinnista ja ajatellaan asioita niin kuin ne olisi meidän eikä sun tai mun, silloin kun asiat menee huonommin niihin tartutaan heti. Siinä ei katsella eikä odotella että toinen keksii missä mättää vaan asioista puhutaan ja kurssi korjataan.
Näin mä näkisin tämän asian. Jos on mennyt huonosti ja kumpikaan ei tartu asioihin korjatakseen tilanteen tai vain toinen, se kertoo puhtaasti sitä kieltä mikä on rakkauden määrä. On olemassa huonoja päiviä, huonoja hetkiä, mutta kuukaisia, vuosia?
Aina voi selittää asiat, aina voi tehdä selityksillä asioista siedettävän tai laittaa toiveensa huomiseen, ylihuomiseen, tästä jaksosta-selviämiseeen jne. Mutta edelleen mä olen sitä mieltä että rakkaus on nyt ja tässä, jos se pitää arvioida sillä mitä joskus on ollut tai mitä joskus ehkä tulee olemaan, se on jotain ihan muuta kuin rakkautta.
No nyt mä en oo enää varma, onko tää enää rakkautta vai ei...........aapuuuaaa......... olen ihan pihalla.........mut jos mietin elämää ilman häntä, minun elämäni olisi melko tyhjää siltä osin. Tulisi ikävä, sen tiedän. Pääsisinkö ikävästä yli, sitä en tiedä.Ei ei.....kyllä mä rakastan häntä, mut mistä löydän sen hemmetin kadonneen kipinän, sen mikä aikoinaan sai sydämeni hakkaamaan läpi paidan, mielen avaruuksiin asti, unelmoinnin....kaiken.... Miks hän ei osaa ajatella, mitä minun päivääni kuuluu?? tai siis ehkä ajattelee, ehkä kuuntelee, mut ei laita sinne nuppiinsa niitä eikä ota vakavasti. Eipähän muruseni ajattele muitakaan, siis en ole ainoa, tarkoitan hänen kamujaan ja sukulaisiaan. Omat asiat vain aina etusijalla. Sain siis hänet tuntemaan itsensä ihmiseksi, ei vain orjaksi tai leluksi, vaan tosissaan otettavaksi ihmiseksi. Nyt hän on sit todellakin itsensä tunteva ihminen....liikaakin(ko?) Mun luonteeseen kuuluu - on aina kuulunut - ottaa toinen huomioon ja toinen on aina se elämäni keskipiste. Jospa hän sit nauttii tästä antamastani huomiosta eikä koe tarpeelliseksi huomioida minua, tarkoitan keskustelun muodossa. Muuten hän kyllä passaa minut ihan pilalle, suorastaan palvelee kaiken nenäni eteen, pyytämättä. Kuten alussa mainitsin, hän teoillaan näyttää rakkautensa. Ehkä hän sit vain on sellainen, ettei osaa puhua vaan osoittaa käytännön ja arjen jutuissa rakkautensa. Nyt kun kirjoitan tätä, alan tuntea mukavan ihanaa ja ihanan mukavaa sykettä sielussani, tajuan, miten paljon hän on tehnyt eteeni. Eihän meistä kukaan ole täydellinen ja jos mä jotenkin saisin itse tajuttua tuon, ettei hän ole keskustelevaa sorttia, niin hyväksynkö sen vai onko se liian paha juttu, ettei suhteemme toimisi? Kuitenkin tähänkin asti pärjätty, tosin minun henkisellä kustannuksella, mutta kuitenkin. Jos mä sitä juttuseuraa haen, että voin keskustella mistä tahansa, vaikkapa veneen paklaamisesta, niin saisin juteltua ummet lammet kuten nyt tässäkin, tosin tässä on juteltu vakavampia juttuja kuin jokin vene. Eli johtopäätös: juttuseuraa tänne, kiitos. Laitanko nimimerkin Suomi24 treffeihin, niin löydätte minut sieltä?
nyt olet siis tajunnut että kaikesta huolimatta rakastat häntä ja olet kiitollinen kaikesta mitä hän on tehnyt eteesi. Hyvä. Ja sitten mietit mistä sä löytäisit sen kipinän mikä ennen oli niin polttava.
Käsittääkseni sä et ole ollutkaan se ongelma, vään hänen tunteet, tunteettomuus, ajattelemattomuus, puhumattomuus jne. Joten miksi sä määrittelet suhteenne hyvinvoinnin sen mukaan mitä sä tunnet?
Missä te olette 2 vuoden päästä? Mitä näet kun katsot teitä sinne asti? Onko nyt päästy yli tästä ajanjaksosta joka on vaikea, onko nyt hän oppinut puhumaan ja kuuntelemaan sinua? Oletko onnellinen kun aukaiset silmäsi ja hän on vierelläsi, oletko luopunut omasta turvasatamastasi ja asutte onnellisesti yhdessä?
Mä voin jutella sun kanssa veneen paikkaamisestakin, lasikuidulla vai tervalla? Mutta se ei muuta sun parisuhdetta onnelliseksi että sulla on puhekaveri. Tiedät sen.
Enhän mä voi ennustaa tulevaa, ehei. Ei kukaan pysty omaa elämäänsä tietämään, mitä se tuo tullessaan. En mä määrittele meidän suhdetta mun tunteiden mukaan vaan oon kertonu tässä siitä, mitä tehdä, kun toinen on luonteeltaan kaiketi sellainen mykkäversio :) Mun venettä ei tartte paklata tervalla eikä lasikuidulla, se on alumiinia. Eikä siinä oo ees reikiä. Kunhan heitin tohon jotain, mistä vois jutella, kun esim. näkee jossain kivan veneen ja sitä pitäis laitella, mut mun kultsia ei kiinnosta sellaiset eikä mitkään. Vain se työ ja suku. Ja minä siinä ohessa, paitsi nyt kun oon täällä toisaalla. Terva on kyl hyvä tökötti puunveneisiin, varsinkin vanhempiin ja se tuoksukin huumaa ihanasti.