Pelkään niin paljon erilaisia terveyteen liittyviä toimenpiteitä, että koko elämä menee pilalle. Nyt kun ikävuosia on muutaman vuoden päästä 40, terveys on alkanut enemmän ja enemmän reistailla, mikä tuo mieleen koko ajan sen pelon, että sairastun vakavasti.
Mielessä on koko ajan kauhukuvia siitä, että joudun selkäydinpunktioon, mahalaukun tähystykseen, hampaan juurihoitoon tai muuhun vastaavaan. Sinänsä en pelkää sairaaloita tai lääkäreitä, eli joku nukutuksessa tehtävä leikkaus on ihan selvää pässinlihaa ja niitä on koettukin. Sen sijaan tuollaiset kidutusmeiningit ahdistavat ihan kamalasti. Suurimmalla osalla lääkäreistä ei heru yhtään ymmärrystä pelkopotilaita kohtaan, vaan päinvastoin hermot palavat heti, kun lääkäri huomaa, ettei potilas kykene sujuvaan yhteistyöhön.
En tiedä, olisiko ainakin yksi kauhukuva jäänyt siitä, kun olin teini-ikäisenä ensimmäistä kertaa gynekologilla. Jonkin mystisen hermojen rakenneongelman vuoksi tunnen vihlovaa kipua mitä tahansa minuun sitten yritetäänkin tunkea. Seksikään ei ole koskaan onnistunut. Tuolloin en tietenkään edes tiennyt, ettei tutkimuksen kuulu tuntua niin kamalalta. Kun sanoin gynelle, että nyt sattuu kamalasti, hän tiuskaisi vain, että hänellä on kyllä pienemmät välineet käytössä ja voi hän nuo isommatkin ottaa. Mikä h.elvetin vastaus tuokin oli. Se oli viimeinen naisgynellä käyntini - sen jälkeen on onneksi ollut myötätuntoisempia ja ymmärtäväisempiä mieslääkäreitä.
Mielessä on koko ajan kauhukuvia siitä, että joudun selkäydinpunktioon, mahalaukun tähystykseen, hampaan juurihoitoon tai muuhun vastaavaan. Sinänsä en pelkää sairaaloita tai lääkäreitä, eli joku nukutuksessa tehtävä leikkaus on ihan selvää pässinlihaa ja niitä on koettukin. Sen sijaan tuollaiset kidutusmeiningit ahdistavat ihan kamalasti. Suurimmalla osalla lääkäreistä ei heru yhtään ymmärrystä pelkopotilaita kohtaan, vaan päinvastoin hermot palavat heti, kun lääkäri huomaa, ettei potilas kykene sujuvaan yhteistyöhön.
En tiedä, olisiko ainakin yksi kauhukuva jäänyt siitä, kun olin teini-ikäisenä ensimmäistä kertaa gynekologilla. Jonkin mystisen hermojen rakenneongelman vuoksi tunnen vihlovaa kipua mitä tahansa minuun sitten yritetäänkin tunkea. Seksikään ei ole koskaan onnistunut. Tuolloin en tietenkään edes tiennyt, ettei tutkimuksen kuulu tuntua niin kamalalta. Kun sanoin gynelle, että nyt sattuu kamalasti, hän tiuskaisi vain, että hänellä on kyllä pienemmät välineet käytössä ja voi hän nuo isommatkin ottaa. Mikä h.elvetin vastaus tuokin oli. Se oli viimeinen naisgynellä käyntini - sen jälkeen on onneksi ollut myötätuntoisempia ja ymmärtäväisempiä mieslääkäreitä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei Jatkuva kauhu.
Kerrot voimakkaasta toimenpidepelosta, joka syntyy jo suhteellisten yleisten toimenpiteiden yhteydessä. Moni kokee jännittämistä ja epämieluisutta esim. hammaslääkärille menosta, mutta silti kuitenkin menee. Tärkeintä on, että menee niihin tutkimuksiin, joihin täytyy, pelkäsipä tai ei.
Jos pelko-oireisto on niin voimakas, että tekee mieli perua tutkimukset, kannattaa varmaan lääkärin kanssa miettiä, voiko käyttää rauhoittavaa esilääkitystä. Myös keskusteluavusta on hyötyä. Olisiko sinulla esimerkiksi työterveyspsykologia tai muuta väylää keskustella: mitä keinoja voisit käyttää itsesi rauhoittamiseen, jotta pystyt tutkimukseen menemään? Mikä sinua on tähän mennessä eniten auttanut? Auttaako esimerkiksi jonkun tukihenkilön (ystävän) mukaan ottaminen odotushuoneeseen? Myös hoitohenkilökunnan asenne vaikuttaa: jos reilusti kertoo että olen aivan kauhuissani ja tarvitsen tukea selvitäkseni, voi saada paremmin lohduttavaa hoitoa.
Tsemppiä asian kanssa taisteluun.
Meiju, diakoni
Kiitokset vastauksista. Minulle määrättiin yleiseen ahdistukseen rauhoittavia ja kieltämättä tieto siitä, että niitä on olemassa, jos joudun johonkin kestämättömään tilanteeseen, on paras apu. En halua käyttää niitä muuten. Olen huomannut, että kun rauhoittavan on ottanut ennen toimenpidettä, siitä jää selvästi siedettävämpi muistijälki ja pelko lievittyy pykälän verran. Eli itse pelko on jo niin epämiellyttävä kokemus, että on melkeinpä yksi ja sama, kuinka toimenpide sujuu - muistikuva on kamala, koska pelko on niin voimakasta.
Peloista kertomisesta minulla on tosiaan enimmäkseen huonoja kokemuksia. Toki joitain hyviäkin. Joillekin lääkäreille se vain tuntuu olevan punainen vaate.
Missään nimessä en halua ketään mukaani mihinkään tuollaiseen tilanteeseen. Kaikki ylimääräiset tekijät pitää karsia minimiin. Minun on vaikea luottaa kehenkään ja joku ihminen siinä mukana vain hermostuttaisi minua lisää.
Yksityisen terveydenhoidon puolella voisi olla hyvä myyntivaltti mainita lääkärin tiedoissa, että ymmärtää pelkopotilaita. On kyse melko merkittävistä asioista, kun ei uskalla mennä tutkimuksiin, vaikka olisi oireitakin, saati että olisi uskaltanut hankkia lapsia.
Ihan samaan malliin menee. Jokainen häivähdyskin kivusta säikäyttää, kun mietin heti, että joudun johonkin hirveisiin tutkimuksiin. Vaihtoehtona on tietysti aina elämä sen kivun kanssa, mutta ei sekään herkulta tunnu.
Luulen että tuossa takana on myös lapsuuden ikäviä kokemuksia.. Minulla on paikattu paljon hampaita ja puhkottu korvia. Korviakin on puhkottu todella pienenä, mutta silti muistan eräänkin kerran aivan kuin eilisen. Inhotti se, että mitään ei selitetty, yhtäkkiä vain tuntui kova kipu ja muistan säikähtäneeni, että jotain meni vikaan. Mitään puudutustakaan ei siihen aikaan käytetty.
Olin lapsena niin kiltti, että en vastustanut mitään ollenkaan enkä itkenyt tai kiukutellut koskaan. Nyt on tullut selkeästi vastareaktiona se, etten suostu noin vain mihinkään epämiellyttävään vaan pidän todella tiukasti puoleni.