selittämätöntä ahdistusta. En muista että olisi. Tajusin sen juuri. Tuntuu kuin vatsassani olisi valtava rautapallo, joka puristaa sisäelimiäni niin, etten pysty kunnolla hengittämään. Tunne on ja pysyy, välillä se toisinaan on voimakkaampi ja silloin haluaisin vain kuolla pois.
Minulla ei ole koskaan ollut mitään muita tunteita kuin
-90
12421
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jatkan vuodatustani. Sosiaaliset tilanteet ja niihin kuuluva ulkomaailma ahdistavat ja lääkitsen itseäni viinalla jo ennen kuin menen ulos. Harmi kun ei voi olla koko ajan kännissä, ei tosin ole varaakaan ja laskuhumala on aika hirveä. Kotini on paskainen, tunkkainen ja pimeä enkä ole maksanut laskuja. Inhoan ulkona käymistä yli kaiken, koska siellä on ihmisiä. Harrastuksia ei tietenkään ole, koska mikään ei kiinnosta.
Inhoan olla ihmisten seurassa ehkä siksi, että tunnen muiden seurassa itseni riittämättömäksi, rumaksi, tyhmäksi ja arvottomaksi. Tuntuu, että kaikilla muilla on paikka tässä maailmassa. Mikä minun paikkani on? Olen kaikille toissijainen. En näe tässä maailmassa oikeastaan mitään hienoa, ihmeellistä tai elämisen arvoista. Olenkin miettinyt lopullista poistumista täältä.
Kirjoitin aika samanlaisia ajatuksia tälle samaiselle palstalle 5 vuotta sitten. Mikään ei ole muuttunut.
Oikeastaan valehtelin aloituksessani, etten tunne muuta kuin ahdistusta. Tunnen myös häpeää. Häpeän kaikkea mitä teen tai jätän tekemättä. Tunnen häpeää pelkästä olemassaolostani. Minulla on jatkuvasti huono omatunto jostakin, mutten tiedä mistä. Ehkä se on jonkinlainen olemassaolon perisynti, mistä tunnen häpeää.
Mitä hittoa mä täällä oikeasti vielä kitkuttelen? Ei tää paikka ole mua varten.
Kai olet hakenut ammattiapua?
Kyllä. Minulle lyötiin lääkkeet kouraan ja kävin pari kertaa psykologilla, joka höpisi jotain terveellisen ruokavalion ja liikunnan tärkeydestä ja antoi ison nivaskan elämänhallintamonisteita, joita en lukenut.
Näiden sympatia-empatiavajeiden taustalla minulla ainakin on aspergersyndikka. On siitä hyötyäkin: ei niin pal ahista, kun yksin elelee. Seurassa tunnen oloni selvin päin ulkopuoliseksi.
Minullakin on parempi olla yksin, mutta ahdistaa silti yksin ollessakin. Kaipaisin jossain määrin seuraa, mutta ihmisille on vaikea puhua selvinpäin ja vaikutan kaikkien mielestä oudolta, mitä olenkin. Siksi sosiaaliset kanssakäymiset uuvuttavat. Toisaalta kaipaan niitä, toisaalta alkaa ahdistamaan aina kahta kauheammin seurassa. Silloin tajuan helpommin oman vajaavaisuuteni.
Uuuh, aika tolvanan kuuloinen psykologi (vai oisko sekoloki) jos luulee että syömällä ja liikkumalla masennus katoaa. Ei se niin helppoa ole. Varsinkaan jos masennus ei oo niien puutteesta johtuvaa.
Mistäpäin suomea kirjoittelet?
Mä en juo viinaa mutta pakenen turvatonta oloa muilla tavoin. Ulos töihgin mennessä paan aina paperitollot korviin koska inhoan melua niin. Ja inhoan myös sitä jos joku näkee että mullon korvat sillaan tukos. Ennen oli semmonen pitkähkö tukka joka peitti paperoidut korvat mutta nykysin on aina pipo päässä, tiukasti korvilla.
Hommaa joku mp3-soitin ja kuulokkeet kuuntelet musaa.
Aloittajalle. Tilaa aika lähimmän psykiatrian klinikan (ent. mielenterveyskeskus) psykiatrilta. Tarvitset varmasti lääkkeiden lisäksi terapiaa. Pelkät monisteet eivät varmasti auta. Totta kyllä, että liikunta ja terveelliset ruuat auttavat, mutta niiden aika on vasta sitten, kun saat ahdistuksesi hallintaan ja rohkeutta olla ulkona. Kerro psykiatrille kaikki oireesi häpeämättä ja peittelemättä. Vain siten hän voi auttaa sinua. Samoin saatuasi sieltä ajan psykologille, kerro hänelle myös kaikki. Ja mene sovittuihin tapaamisiin. Avaa kotonasi edes ikkuna hetkeksi, niin ei tunnu niin tunkkaiselta. Vie roskapussi roskasäiliöön. Etene pienin askelin, mutta etene kuitenkin.