Järven pinta oli kuin peili.
Vastarannan koivut peilutuivat veden pinnassa ja taivaalla leijuvat pilvenhattarat värjäsivät veteen vaaleita kuvioita.
Istuin rannan kivellä kuunnellen musiikkia läheiseltä tanssilavalta. Siellä soittavaa orkesteria en tiennyt, mutta Annikki Tähti oli laulamassa. Olin kuunnellut kidekoneella radiolähetyksiä, laulut kiehtoivat minua, mutta ei sellaisia oppinut kuuntelemalla.
Nyt sain rauhassa kuunnella, isä sanoi että olen liian nuori menemään sinne tansseihin. Hiljaa mielessäni ajattelin etten viime keväänä ollut yhtään liian nuori halkoja hakkaamaan, sahaamaan pokasahalla runkoja poikki ja halkomaan kirveellä jonka varsikin oli lohjennut ja hankasi kättä.
Jotkut puut piti halkaista kiilan kanssa, olivat niin sitkeitä heikoille voimilleni.
Tyydyin isän määräykseen, vaikka toiset ikäiseni pääsivät lavan reunalle kuuntelemaan.
Tässä oli hyvä paikka istua vaikka laulajaa en nähnytkään, katselin kaunista maisemaa ja haaveilin. Unelmissani näin kuinka minä tanssin.. tanssin aamunkoittoon asti, eivätkä jalkani väsyneet.
" Niin vuolaan virran luodolla..." kuulin laulun sanat, kuin minä tässä, yksin, mutta laulu kertoikin Olavin linnasta. Sehän on linna jossa maata on puolustettu hyökkääjiltä. Sen linnan kuva on meillä, se on maalattu lautaseen.. ja taitaa niissä lautasissa olla kuvattuna muitakin linnoja, oliko Suomenlinnakin...
Ajatukseni kulkivat, laulut vaihtuivat ja kahvin tuoksu tulvi jostain nenääni, kotonako keittävät?
Isä toi Ruotsista kahvia, salakuljettiko hän sitä, ja voitakin toi, mutta en sano kenellekään jos kysyvät.
Pariskunta kulki ohitseni, naisella oli hame samaa kangasta josta tein koulussa nukelle hameen.
Sen nuken nimi on Armi... Armi Kuusela valittiin maailman kauneimmaksi, ja samana vuonna minä sen nuken tein.. ja Olympialaiset,
_______________________________________________
Jatkakaa... omilla muistoilla tai kuinka vain..
Vastarannan koivut peilutuivat veden pinnassa ja taivaalla leijuvat pilvenhattarat värjäsivät veteen vaaleita kuvioita.
Istuin rannan kivellä kuunnellen musiikkia läheiseltä tanssilavalta. Siellä soittavaa orkesteria en tiennyt, mutta Annikki Tähti oli laulamassa. Olin kuunnellut kidekoneella radiolähetyksiä, laulut kiehtoivat minua, mutta ei sellaisia oppinut kuuntelemalla.
Nyt sain rauhassa kuunnella, isä sanoi että olen liian nuori menemään sinne tansseihin. Hiljaa mielessäni ajattelin etten viime keväänä ollut yhtään liian nuori halkoja hakkaamaan, sahaamaan pokasahalla runkoja poikki ja halkomaan kirveellä jonka varsikin oli lohjennut ja hankasi kättä.
Jotkut puut piti halkaista kiilan kanssa, olivat niin sitkeitä heikoille voimilleni.
Tyydyin isän määräykseen, vaikka toiset ikäiseni pääsivät lavan reunalle kuuntelemaan.
Tässä oli hyvä paikka istua vaikka laulajaa en nähnytkään, katselin kaunista maisemaa ja haaveilin. Unelmissani näin kuinka minä tanssin.. tanssin aamunkoittoon asti, eivätkä jalkani väsyneet.
" Niin vuolaan virran luodolla..." kuulin laulun sanat, kuin minä tässä, yksin, mutta laulu kertoikin Olavin linnasta. Sehän on linna jossa maata on puolustettu hyökkääjiltä. Sen linnan kuva on meillä, se on maalattu lautaseen.. ja taitaa niissä lautasissa olla kuvattuna muitakin linnoja, oliko Suomenlinnakin...
Ajatukseni kulkivat, laulut vaihtuivat ja kahvin tuoksu tulvi jostain nenääni, kotonako keittävät?
Isä toi Ruotsista kahvia, salakuljettiko hän sitä, ja voitakin toi, mutta en sano kenellekään jos kysyvät.
Pariskunta kulki ohitseni, naisella oli hame samaa kangasta josta tein koulussa nukelle hameen.
Sen nuken nimi on Armi... Armi Kuusela valittiin maailman kauneimmaksi, ja samana vuonna minä sen nuken tein.. ja Olympialaiset,
_______________________________________________
Jatkakaa... omilla muistoilla tai kuinka vain..
Vastaukset 13
Vanhimmat
päänäyttämönä.
Rakastin teatteria ja erikoisesti draamaa. Olavinlinna kiehtoi mieltäni ja sen taru...neidosta joka muurattiin elävänä kivimuuriin, koska hän ei tahtonut paljastaa, että hänen rakastettunsa oli syyllinen muurissa olevan oven avaamiseen ja vihollisen päästämiseen sisälle linnoitukseen.
Ajatukset risteilivät päässäni.
Eläydyin linnanneidon kohtaloon niin kokonaisvaltaisesti, että unohdin ajan kulun katsellessani peilityyntä järven pintaa ja kuullessani taustalta kuin kulisseina mieleni luomaan näytelmään:"Se linna kertoo myrsky-yönä portti aukaistiin ja siitä sissään ryntäs miehet
vainon...."
Hetkessä olin omaksunut romanttisen onnettoman linnan-neidon roolin.En ollut enää tumma ja erikoisen näköinen, vaikkakin eksoottisuudessaan kaunis Ellu, vaan vaalea, sinisilmäinen ja ujo linnan neito.
Olin uneksiessani sulkenut silmäni ja haaveilin, niinkuin usein nuoruudessani tein.
Olin kulkenut mielikuvitusmaailmassani satojen vuosien taa. Näin Olavin linnan, näin ritarit haarniskoineen ja itseni rakastuneena ja rakastettuna kiitämässä Olof Andreaksen pojan sylissä, hänen rintaansa vasten nojaten. Hevosen kaviot iskivät tulta ja me olimme ratsastamassa onneamme kohti...en tiennyt edes minne, vain minun intohomoisen rakkauteni kohde tiesi. Hän vei minut ja minä tahdoin mennä.....
Heräsin unelmistani karuun todellisuuteen kuullessani isäni äänen.....
lapseni, täälläkö sinä istut, eikö ollut kavereita?" isäni kysyi ja katsoi minua siniset silmänsä kysymyksiä täynnä.
Olin aina haaveillut että olisin saanut syntymässäni isäni siniset silmät, minä katselin maailmaa ruskeilla silmillä, ja katsoessani nyt isääni silmiin se ajatuskin välähti mielessäni.
" Kaikki muut ovat tuolla lavan lähellä, minä olen koko ajan istunut tässä. Katso isä kuinka tyyni järven pinta on, ja nuo heijastukset, ne minä haluaisin piirtää..."
" Ethän tässä voi mitään piirtää, kuulehan, kun minä olin nuorukainen, me nuoret tanssimme piirileikkiä tuolla naapurikylän joki sillalla.
Joskus joku soitti maniskaa tai huuliharppua, mutta useimmiten se oli vain piirissä tanssimista."
" Oliko se kivaa, mitä muuta te iltaisin teitte?"
kysyin kiinnostuneena. Isä oli joskus kertonut kuinka kylien poikien välille kehittyi joskus ihan joukkotappeluita. Tytöistäkö tappelivat vai mistä sellainen riita syntyi että oikein joukolla..? Tein viereeni tilaa ja isä istui siihen lähelleni. Hetken hän oli hiljaa, kuin olisi miettinyt omaa nuoruuttaan, muistanut sieltä jotain sellaista mistä ei halunnut puhua, mutta hän kääntyi minuun päin ja aloitti:
" Me teimme pitkät päivät töitä, kansakouluunkaan ei joutanut, piti mennä isälle avuksi ja iltaisin,
no eihän ne illat, heitettiin hevosenkenkää ja..
"Minä olin vankkatekoinen nuorimies ja voitin painissa kaikki ikäiseni." jatkoi isä jutusteluaan. Katsoin häntä silmiin, samalaisiin ruskeisiin, kiinteäkatseisiin kuin omanikin.
Olin tullut monessa mielessä isääni, vahvatahtoinen, oman tieni kulkija.Ajatus siitä, että isäkin olisi joskus viettänyt aikaa järven rannaalla uneksien tuntui kyllä niin vieraalta, että naurahdin ääneen.
"Mikä niin hauskaa on?"ärähti isä. Hän ei paljon naureskellut eikä hymyillytkään, vaikka hänen kasvoillaan viivähtikin joskus melkein lämmin ilme kun keskustelimme ja väitin hänelle vastaan jossain asiassa.
"Tytöllä on sisua" muistin isäni sanonen montakin kertaa.
Olisin tahtonut takertua tuohon hetkeen rantakivellä.Kumpa aika olisi pysähtynyt ja olisimme voineet puhua enemmän. Puhua vaikka siitä sodasta josta isä harvemmin puhui , mutta joka kulki hänen mukanaan öisissä painajaisunissa ja niissä puheissa joita kuulin kun veteraanikaveri poikkesi käymään kodisamme.
"No, niin, mennäänhän pois täältä itikoiden syötäväntä!"
Olisin tahtonut jäädä, istua kesäisessä iltayössä omat haaveeni seuranani, mutta en ollut vielä koskaan jättänyt tottelematta isääni.Niinpä aivan automaattisesti nousin, oion hamettani ja sanoin meneväni aittaan nukkumaa....
olisi miellyttävä kyläily matka.
Menemme sukuloimaan koko perhe. Harvoin me sellaisia matkoja teemme, nyt voisin tutustua paremmin serkkuihini.
Kuljimme kotia kohti, isä vaitonaisena, pysähtyen välillä katselemaan peltomaisemia. Minun mielessäni jylläsivät monet ajatukset huomisesta ja pihaan saavuttuamme sanoin isälle hyvää.
Avasin jykevän aitan oven, siellä siskoni jo nukkui sikeää unta eikä herännyt kun kömmin oman vällyni alle.
Huomenna, ajattelin ja haukottelin..
Olimme alkaneet jotenkin lähentyä toisiamme henkisesti. Olin alkanut ymmärtää isääni, joka oli näihin asti ollut minulle vain käskyjen ja kieltojen laatija, sekä melkein aina arvostellut ja moittinut kaikkea mitä tein.
"Itseäsi varten sinä koulua käyt, omaa tulevaisuuttasi." Olivat isän tavallisimmat sanat kuin toin koulusta huonoja koenumeroita ja todistuksia.
Uhmamieleni ja kapinallisuuteni olivat suuri huolen ja murheen aihe vanhemmilleni ja siinä unen ja valveen rajamailla ajattelin itseäni ja omaa käytöstäni ja vertasinpa itseäni kaksi vuotta nuorempaan sisaareenikin, joka oli täydellinen vastakohtani.
Siinä se nukkui tuhisi aittahuoneemme vastapäisellä seinustalla ja mielessäni häivähti ajatus, että jospa menisin ja kippaisin sängyn kumoon. Kuinkahan se taas kiljuisi:"Ellumari kiusaa!!!!" Lellivauva, paskiainen. Sitä oli pitänyt vetää kuin kivirekeä pienempänä leikeissä ja koulumatkoilla valvottava, etti kukaan vain edes katso pahasti, puhumattakaan letistä vetämisistä, jotka olivat minulle asiaan kuuluva jokapäiväinen "torjuntataistelu tilanne."
Nyt murrosikäisenä aloin jo tosin käsittää, etteivät ne pojat pahuuttaan kiusanneet, eivätkä edes satuttaneet, vaan se oli jotain kiinnostusta,samaa mitä aloin itsekin tuntea poikia kohtaan.Olihan minulla niitä romanttisia haaveitanikin, mitkä eivät kyllä vähimmässäkään määrin liittyneet naapurin finninaamaiseen Penttiin. Huh! Jostain syystä kuitenkin se Pentti jäi viimeiseksi ajatuksekseni ennenkuin nukahdin.Mielessäni tosin häivähti huominen kylämatkakin, mutta en tahtonut ajatella sitä sen enempää.Tylsiä lapsellisia serkkujani.....
Katsokaa nyt mitä se pienin tekee, mitä se siellä kaivolla, ottakaa pois ennenkuin putoaa, huusi tätini ovelta.
Tätini piharakennukseen laitettiin uutta pärekattoa. Pihalla oli isot kasat päreitä ja talkoot olivat meneillään kun tänne tulimme.
Ilmankos meidätkin oli kutsuttu kyläilemään.
Isä nousi katolle ja naulasi päreitä kiinni, isommat pojat sitoivat narulla pärenippuja, jotka sitten nostettiin katolle.
Tuo yksi veijari, tätini miehen siskon poika, oli huomannut kaivon kannelle jätetyn naulalaatikon josta miehet ottivat nauloja taskuihinsa mennessään katolle ja titysti laatikko oli auki.
Siitähän poika sai ilon, tiputteli kaikessa rauhassa nauloja kaivoon, eihän me sitä vahdittu, ei kukaan pyytänytkään ja paremmin ne miehet sieltä katolta olisivat sen nähneet.
" Hyvä luoja, eihän nämä naulat nyt mihinkään riitä", sitä siunailtiin ja minä tunsin syyllisyyttä kun täti katsoi minua niin vihaisena.
Illan hämärtyessä menimme kotiin ja elämä jatkui.
Olin jo rippikoulun käynyt, tanssimiset ja muut riennot oli kielletty, eihän sinne lapset mene.
Lähdin opiskelemaan ammattia,
mutta vanhempani halusivat minun menevän lukioon, vaikka en lukemisesta välittänytkään.Läksykirjojen lukemisesta. Tyttökirjojahan luin suorastaan ahmien ja samaistuen kirjojen päähenkilöihin."Anna ystävämme" Annaa esitin naapurin Pentille ja kysyin, että tuleeko minusta hänen mielestään hyvä näytelijä, jos "rupeaisin"koulun loputtua näyttelijäksi. Pentti sanoi, että tulisi sinusta, vaikka Liisa saikin kansakoulun toisella luokalla kevätjuhlassa prinsessan roolin koska oli kauniimpi.
Olimme sinä kesänä Pentin kanssa 9 vuotiaita ja Pentti oli paras kaverini, vaikka joskus vähän salaa, etteivät isommat pojat olisi kiusanneet tyttöjen kanssa leikkimisestä.
Aloin kiljua Pentille, että aina sinä olet minua haukkumassa ja Pentti katsoi silmät pyöreänä räkätappi nenästä valuen, eikä ymmärtänyt mistä minä suutuin. Hänhän oli kehunut minua hyväksi näyttelijäksi.
Tiesinhän minä, etten mitään prinsessa tyyppiä ollut, isokokoinen ja tummatukkainen. Prinsessathan olivat vaaleita ja siroja.
Vasta vuosien kuluttua opin ymmärtämään, että kun mies tahtoo lohduttaa, niin hänen sanan valintansa sattuu harmittavan usein olemaan väärä, vaikka tarkoitus olisi mitä parhain.
Nyt olin sitten rippikoulun käynyt ja menossa syksyllä lukioon.Tänä kesänä ei tarvinnut enää kerätä niitä kasvejakaan, joita biologian maikka aina syksyllä syynäsi.Kyllähän minä metsissä ja pellon pientareilla kuljeskelemista pidin, mutta "pentu" sai kaivaa ne kirotut kasvit maasta. Sanoin sille, että samallahan se kerää minulle kuin itselleenkin.
Nyt oltiin matkalla sukulaiskylästä ja äiti sanoi, että ensi kuussa kun Lapin eno perheineen käy meillä niin sitten on kaikki sukulaiset tavattu taas tänä kesänä.Lapin enosta minä pidin, vaikka hän nimittikin meitä lantalaisiksi.
Eikä se nimitys minua sitten niin paljon harmittanutkaan kun aikuiset selvittivät, että "lantalainen" on lappalaisten käyttämä nimitys eteläisemmän Suomen asukkaista.
Äiti oli Lapista kotoisin ja ruskeasilmäinen, niinkuin isäkin, vaikka isä oli syntynyt ja elänyt koko ikänsä Uudellamaalla.
Kun näistä pohjoisen sukulaisistamme tuli puhe, niin aloin heti miettiä, että miten saisin ne omituisesti puhuvat serkkuni pidettyä Pentiltä piilossa, sillä Pentti kiusasi minua aina myöhemmin sanomalla esimerkiksi, että:"Sinä olet lanthalan Ellumari ja yleensäkin matkimalla serkkujeni h-kieltä."Menthin", "Tulthin."
Näissä omissa ajatuksissani kuljin vanhempieni ja siskoni mukana kotiin ja ajattelin, että on se mukavaa kun on jo näin aikuinen, eikä tuollainen rimppakinttu kuin tuo siksko, joka ei vielä tiedä monia sellaisia asioita, jotka minä tiesin ja oli jo kokenut....
naapurikylän poikaan. Olin tavannut hänet tätini luona, oikeastaan hän oli serkkuni serkku, isänsä puolelta.
Aikaisemmin olimme vain ohimennen tervehtineet, mutta nyt, kun tapasimme Seurojentalon pihalla, kesäjuhlissa, ja juttelimme niitä näitä, alkoi jokin ihmeellinen myllerrys mielessäni.
Koko ajan vilkuilin häntä, seurasin kenen kanssa hän puhuu, meneekö toisten tyttöjen luokse ja olisin halunnut mennä ihan lähelle, mutta arkailin. Hän oli "nätti" poika, vaaleat kihartuvat hiukset, siniset silmät ja vartaloltaan lihaksikas, ystävällinen kaikille.
Päivällä oli urheilukilpailut, tikanheittoa ja yleistä hauskanpitoa. Illalla olisi tanssit. Ensiksi oli kyllä näytelmä jossa olin mukana. Olimme maalanneet kulissit näyttämölle, koivuineen ja rantamaisemineen. Näytelmä sujui hyvin ja pienen väliajan jälkeen alkaisivat tanssit.
Otin pyöräni seinustalta ja lähdin ajelemaan, ajatuksena noin vain sattumalta löytää ihastukseni kohde. Ajelin ympäriinsä, mutta ei hän ollut kylällä ja niin jätin tanssit unholaan ja menin kotiin.
Uni ei tahtonut tulla. Haaveilin kuinka ....
vain siihen kohtaan, jolloin ihastukseni kohde aikoi suudella minua.
Siinä vaiheessa aloitin alusta. Kuljin kuin oravan pyörässä, samaa rataa ja ajatuksissani tahdoin pysähtyä, viivähtää siinä hetkessä kun unelmieni poika katsoi minua pitkään ja ihastuneen näköisenä.
Päätinkin mielessäni, että kyllä se poika minut vielä huomaa kun alan urheilla oikein tosissani.
Liikunta ja urheilu olikin koulussa se aine mistä pidin.Äiti sanoikin, että Ellumari kävisi sunnuntainakin koulussa, jos koulua olisi ja siellä olisi joka päivä kuusi tuntia urheilua.
Nyt päätinkin siis aloittaa "treenata" oikein tosissani.Painuisin joka ilta urheilukentälle ja tekisin mahtavia suorituksia korkeus ja pituushypyissä,sekä kolmiloikassa.
Eiköhän se urheilullinen ja komea ihastukseni kohde minut vielä huomaa.
Seuraavana iltana sitten tein ensimmäisen huomiotaherättämis yritykseni ja menin urheilukentälle juoksemaan ja hyppäämään.Hurmaavaa kiharatukkaa ei vielä näkynyt, mutta minä asetuin venyttelemään ja alkuverryttelyjäni tekemään sellaiseen paikkaan, että poika ei voinut millään päästä ohitseni,ilman että olisin huomannut hänet.
Venyttelin ja taivuttelin keskittyneen näköisenä ja näennäisesti piittaamattomana mistään itseni ulkopuolla olevasta. Kuitenkin tein ylävartalotaivutuksia, niin että varmistin näkökenttääni jäävän koko urheilukenttä alueen.
Sitten näin hänet!! Hän tuli pyörällä ja oli niin ihanan näköinen. Sydämeni jätti lyönnin väliin, alkaakseen sitten hakata kylkiluitani vasten kuin moukari.Hengitin monta kertaa syvään, keräsin kaikki rohkeuteni ja lähdin reippaan ja urheilullisen näköisenä hölkkäämään kentän ulkorataa pitkin . Minun täytyi sivuuttaa ihastukseni kohde ja juuri kun olin hänen kohdallaan jalkani sattui pieneen kiven murikkaan, jonka joku kansakoulupentu oli tyhmyyttään, tai ilkeyttään tuonut juoksuradalle.
Minä kaatua mätkähdin mahalleni, kirjaimellisesti vaivuin hänen jalkojensa juureen.
Olin tulipunainen kasvoiltani, ruman ja tyhmän, sekä erittäin säälittävän ja naurettavan näköinen ja koin tilanteen:" kumpa maa olisi niellyt minut!"
Nousin kuitenkin ylös valmiina latomaan suoraa päätä kotiin ja siellä omalle itkukivelleni itkemään häpeääni ja surkeuttani.
Mutta kohottaessani tulipunaiset kasvoni ja kiukun ja nöyryytyksen kyyneleiset silmäni kohtasin toiset silmät, niiden sinisen osaa ottavan ja huolestuneen katseen. "Sattuiko sinuun?" ......
Tämä on vain osa kirjoittamistani muistoista, eikä niinollen vieras lukija ehkä saa selvää kuvaa koko jutusta.
Mutta tässä kävimme äidin hyljätyllä lapsuuden kotitilalla omenia hakemassa.
-----------
Mutta niihin omenoihin.
Äiti lainasi joltain naapurilta ruuhen, ja sillä sitten soutelimme yli tuon kauniin Halilan järven, joka oli melko pieni, ainakin kapea, ehkä kilometrin levyinen.
Mutta oli se kyllä mitä ihanin reissu.
Hiljaiset laineet lauloivat ja soittelivat omaa liplattavaa säveltään molemmin puolen ruuhen vierustoilla.
Järven selkä kimmelteli ja hohteli timanttien lailla, auringon luodessa pintaan omia kultaisia säteitään.
Jossain kukahteli joku vähän ajastaan myöhässä oleva käkikin omaa toistuvaa ”kukkuu, kukkuu”, toivotteluaan. Laineitten vain loiskahtaessa, hyppelivät kalaparvet ylös ja alas järven pintaa mukavasti rikkoen. Se kaikki oli niitä lapsuuden onnen aikoja ja nautintoja joita vieläkin kaipaillen muistelee.
Ja entäs ne omenat sitten. Mitä lähemmäksi toista rantaa lähestyimme, sitä maukkaimpia mielikuviteltuja makuja alkoi jo suuhun tunkeutua.
Vaikka emme siellä käyneetkään , emme ainakaan usein, niin ei kuitenkaan sieltä omenat kokonaan olleet hävinneet, jos yhtään. Ja siellähän ne nytkin oksistoissa killuivat, komeina killuivatkin, pyöreät posket pullottaen vihreyttään. Olivat vihreää laatua, luultavasti valkeaa kuulasta, nyt näin perästä päin ajatellen. Mutta paljon niitä oli, monta säkillistä me ruuheen kannoimme pois lähtiessämme.
Eihän siihen käyntiimme omenan haussa olisi pitkääkään aikaa muuten kulunut, mutta äidillä taisi mennä entisissä hänen lapsuuden aikaisissa muisteloissaan jokunen hetkinen, koska oli jo illan sinisyyttä ilmassa pois lähtiessämme.
Muistan sieluni silmillä vieläkin tuon lämpimän, auringon laskun kultaaman järvenselän sinertävää vihreyttään loistavana suurena timantin hohtoisena täysin siloisena vedenpintana. Nuo maisemat ja niitten puhdas huuma, ne eivät elämän aikana koskaan mielestä katoa.
ja sen matkan, ruuhella järven selkää, omenia lastinamme, ne muistan aina.
Ihan tuoksukin tuntuu nenässä, niin hyviä omenat olivat.
Kun saavuimme lasteinemme kotirantaan, oli iso työ raahata kaikki lasti ylös rannasta.
Kyllä niillä herkuteltiin.
Mitähän äiti mietti katsellessaan siellä entisen kotinsa pihalla muuttuneita tienoita, ajan patinoimia rakennuksia jotka hänen nuoruudessaan olivat maaiman paras paikka, koti, josta hän oli omaan talouteensa lähtenyt.
Näitä mietin ja nyt kun jo itsekin olen lapsuuskotini jättänyt voin kuvitella niitä ajatuksia.
Anteeksi kun en ottanut asiasta paremmin selvää.
Ei tarkoitukseni ollut tulla pilaamaan jatkokertomustanne, mutta voihan tuon minun kirjoittamani jättää syrjään.
En osaa nimittäin jatkaa sellsista mitä en itse ole kokenut.
Ei tarkoitus ole se että vain yhtä juttua jatketaan, sekin on mahdollista, kaikki ihanat muistot nuoruudesta asti, laittakaa tähän.
Jos saan luvan, käyttäisin näitä muunnellen hieman toisessakin yhteydessä.
Mukaan vain muisteloineen ihan jokainen, kutsuin tuossa SamPias:takin.
Eihän nämä jutu ole rajattuja, tässä nyt on paikka vapaasti muistella, haarautua minne vain.
Lapsuudessa mieleen jääneet asiat, muistoissa niistä tulee tärkeitä tahtumia, ja muistellessa niihin syntyy se " kultaus " joka ei katoa koskaan.