kaukosuhde tarinoita ? :)

Kuin aloitin lukemaan viestiäisi mietin eka että "voivoi, jokin teinisuhde huhu" tai jotain tämmöistä :D musta on hienoa, ettette yrittäneet väkisin jotain suhdetta kun olitte vielä niin nuoria! se että yhteydenpitonne kuitenkin jatkui kertoo siitä, että sovitte hyvin toisillenne :) hienoa, että oletteyhdessä ja ennen kaikkea se, että asutte nyt samassa kaupungissa :) Onnea!

Täällä vähän kypsempi pariskunta :) kaukosuhteessa ollaan oltu 2,5 vuotta ja välimatkaa on noin 100 km. Kipinä ja halu toista kohtaan on säilynyt kenties juuri välimatkasta johtuen, koska näemme vain viikonloppuisin. Mies on mun suuri rakkauteni ja toivon että tää jatkuu loppuelämän.

Täällä vähän kypsempi pariskunta :) kaukosuhteessa ollaan oltu 2,5 vuotta ja välimatkaa on noin 100 km. Kipinä ja halu toista kohtaan on säilynyt kenties juuri välimatkasta johtuen, koska näemme vain viikonloppuisin. Mies on mun suuri rakkauteni ja toivon että tää jatkuu loppuelämän.

Täällä vähän kypsempi pariskunta :) kaukosuhteessa ollaan oltu 2,5 vuotta ja välimatkaa on noin 100 km. Kipinä ja halu toista kohtaan on säilynyt kenties juuri välimatkasta johtuen, koska näemme vain viikonloppuisin. Mies on mun suuri rakkauteni ja toivon että tää jatkuu loppuelämän.

Kaukosuhde on best,ei tarvitse katella samaa koko ajan ja toisinaan sama ihminen kyllästyttäis....

Me oltiin 4 vuotta kaukosuhteessa mieheni kanssa ennenkuin muutimme yhteen. Välimatkaa oli 200 km. Nyt ollan onnellisesti asuttu 2 vuotta yhdessä, tuntuu vaan että rakastaa toista vaan kokoajan enemmän. :) Uskon myös että kaukosuhteestamme on ollut hyötyä yhteen muutossakin. Ei tarvitse kokoajan olla toisen seurassa ja saa olla omat menot, niin kuin ennen muuttoa. Sekä välillä on vaan ihanaa olla kaksisteen. Uskoisin myös että luottamus on vankempi kaukosuhteen myötä.

Tapasin tyttöystäväni peliyhteisönettisivulla ja juttelimme kavereina. Meillä oli molemmilla toiset ihastukset, mutta kun ne eivät toimineet ja juttelimme paljon keskenämme, ajauduimme yhteen. Nyt olemme olleet yhdessä 3 vuotta. Hän asuu siis eri maassa, mutta käyn siellä joka vuosi. Tappeluita meillä on normaalisuhdetta ehkä hieman enemmän johtuen vähäisestä ajasta yhdessä muutoin kuin netin välityksellä. Teemme kuitenkin paljon yhdessä suhteen eteen ja keksimme aina uusia tapoja viettää aikaa yhdessä netin avulla.

Tapasin 16-vuotiaana vahingossa 19-vuotiaan Intialaisen miehen. Jäimme juttelemaan, sillä hän kuulosti fiksulta ja mukavalta kaverilta. Päälle kaksi ja puoli vuotta juttelimme päivittäin, kunnet yo kirjoitusten jälkeen matkustin Intiaan tapaamaan miestä. Matka sujui ihanasti ja olin entistä varmempi, että meillä voi jopa olla tulevaisuus.

Matkasta puoli vuotta eteenpäin (eli viime tammikuussa) pakkasin laukut pariksi viikkoa uudestaan Intiaan, mutta puolessa vuodessa olimme kasvaneet oikein kunnolla erilleen. Mies asuu vielä äitinsä kanssa ja käy töissä kun taas minä pyöritän omaa taloutta, opiskelen ja painan töitä täyttä päätä. Myös toiveemme tulevaisuudesta ovat ajautuneet erilleen; siinä missä minä haluan menestyä ja matkustaa hän haluaakin jäädä Intiaan perheensä luokse.

Nyt neljä vuotta ensitapaamisesta vaihdamme kuulumisia viikoittain, mutta suunnitelmissa ei ole uutta matkaa Intiaan. Toivottavasti löydän itselleni fiksun ja mukavan miehen Suomesta tai muualta ja hän löytää mukavan vaimon itselleen Intiaan.

Välillä kaikilla tarinoilla ei ole ruusuista loppua, mutta näin on parempi ja minusta oli helpottavaa jatkaa eteenpäin, kun juttu ei selvästi toiminut enää.

Olen jo pitkään mietttinyt voisiko kaukosuhde toimia vai ei? vaikka se on tietysti hyvin yksilöllistä, että voiko toinen olla erillään toisesta ja kuinka kauan! Itse ainakin osaan olla ja tykkäänkin puuhastella yksinäni niitä ja näitä! Mutta sitten on myös sekin pelko, että tulenko petetyksi? Mutta miksi vielä ajattelemaan negatiivisesti. Tykkään tästä kyseisestä henkilöstä aivan suunnattomasti ja en halua tämän meidän juttumme päättyvän siihen, että välimatka välillämme on 200 km ... mitä mieltä olette?

Kaukosuhteessa ensin 3 vuotta, Suomi-Usa eli välimatkaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Reissattiin pari kertaa vuodessa puolin ja toisin, siihen meni rahat ja lomat :-) Skype oli ahkerassa käytössä. Selvittiin ilman suurempia riitoja, luottamus ja tieto.siitä ettei kaukosuhde jatku ikuisesti auttoi. Nyt on asuttu yhdessä pari vuotta ja hyvin pyyhkii. Kaukosuhteen etu mielestäni oli, että etäisyyden takia oli pakko jutella paljon joten toinen tuli todella tutuksi. Ja yllätyksiä yhteiselossa ei ole tullut, koska molemmat olivat rehellisiä eikä kaukosuhteen aikana annettu väärää kuvaa itsestä.

Kaukosuhteessa eletään tavallista enemmän unelmien varassa, koska satunnaistapaamisessa voi itsestään antaa omanlaisensa ihannekuvan. Voi myös helpomminjoutua ihmissuhdepelaajan kelkkaan, koska monia kumppaneita pyörittävällä suhteilijalla on vähemmän mahdollisuuksia jäädä kiinni toiminnastaan.

Itse aloin sähköpostitse "kirjeenvaihtoon" japanilaisen miehen kanssa syksyllä 2008. Jo seuraavan vuoden alussa hän sanoi pitävänsä minusta ja siitä mitä sain hänet tuntemaan, vaikkei kasvotusten ollut minua tavannutkaan. Olimme lähes päivittäin yhteydessä(japani on erittäin kiireinen maa ja toisille seurustelu voi olla jopa mahdotonta) ja aina pitkiä MSN keskusteluja tai sähköposteja...joskus jopa soiteltiin toisillemme(kallista kuin mikäX(()
2009 jouluna hän tuli Suomeen pariksi viikoksi luokseni ja vahvistimme suhteen. Näimme seuraavan kerran kesällä/syksyllä 2010, jolloin matkustin Japaniin ja tapasin hänen perheensä. Sitten taas odottelua ja kevättalvesta 2011, menin seuraavan kerran, jolloin tapahtui tämä voimakas maanjäristys, tsunami ja ydinvoimalan räjähdys...nukuimme tiukasti toisiamme vasten tuona yönä, ja minun oli niin rauhallinen olla, vaikka ajatus siitä ettemme näkisi huomista, leijui raskaana huoneessa. Hän sanoi, että minun oli palattava heti kotiin Suomeen, mutten suostunut lähtemään ilman häntä, joten hän toi minut kotiin. 2n viikon päästä hän kuitenkin palasi Japaniin, sillä hänelle ilmoitettiin, että yliopistolle oli palattava. Pelkäsin niin hänen puolestaan, etten halunnut päästää lähtemään...
Seuraavan kerran näimme, kun menin taas Japaniin 2012 keväällä...tuolloin viimeisenä yönä ennen Suomeen paluutani puhuimme tulevaisuudesta ja naureskelimme, keventääksemme haikeaa tunnelmaa. Silloin hän myös kosi minua ja menimme kihloihin.
Palasin taas vuoden päästä Japaniin keväällä 2013 ja tuolloin menimme naimisiin. Syksyllä hän muutti Suomeen ja asumme yhdessä(muutimme keväällä isompaan asuntoon). Meille on piakoin syntymässä myös ihana pikkuinen poika tositeeksi rakkaudesta, joka todella on vienyt läpi vaikeudet ja haikeudet:) Ja onnellisempi en voisi olla.

Olen sitä mieltä, että jos rakkaus on aitoa ja rehellistä, ei se etäisyydestä katoa:)

Jepava12 - kuinka tulit toimeen ikävän kanssa?
Itse olen vasta tuoreessa suhteessa eli 4 kk oltu yhdessä, välissä 5 tunnin ajomatka. Hän siis on töissä toisella puolella Suomea ja parin viikon välein käy kotipuolessa... silloinkin toki on pakko hoitaa arjen asioita ja tavata kavereita jne, joten yhteinen aika on rajallinen.

Vietettiin nyt kesäloma yhdessä ja se oli aivan mahtava! Mielestäni hän on juuri sellainen henkilö, jota olen etsinyt, hän on sanonut samaa minusta. Ja hän se oli, jonka suhteen ns. aloitti ja yrittää pitää optimisista ilmapiiriä yllä.

Nyt vain on ollut tuon loma jälkeen itselläni tosi rankkaa, en edes yksin ollessani ole tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, kuin nyt. Vaikka soittelemmekin pitkiä puheluita joka päivä.

Ihmisesta en haluaisi näin helpolla luopua, mutta olen ajatellut viime aikoina tiheään - onko minusta kaukosuhteeseen? Onneksi olen jo siinä iässä, etten perhettä halua leikkiä ja omatkin lapset aikuisia, muuten ei kyllä siitä suhteesta tulisi mitään...

Miten saisi itseään tsempattua, kun ikävä ja epäilykset iskevät?

Tavattiin ihan lapsina (teineinä) Suomessa, vahingossa. Juteltiin hetki, vaihdettiin yhteystietoja ja siitä alkaen laiteltiin enemmän tai vähemmän aktiivisesti sähköposteja, kyseltiin kuulumisia. Muutama vuosi takaperin mies oli ehtinyt takaisin maailmaa näkemästä kotimaahansa (USA), ja ehdimme lähetellä hieman useampia sähköposteja. Ja siitä se sitten lähtikin.

Vietin pari vuotta sitten upean kuukauden ihanimman mahdollisen miehen kanssa - ja siitä alkaen ollaan reissattu puolin ja toisin. Onhan tässä välimatkaa lähes 7000 kilometriä ja se raastaa, etenkin juhlapyhät tuntuvat hirmu raskailta viettää ilman toista. Seuraavissa lentolipuissa kummittelee aivan liian kaukainen päivämäärä, mutta eiköhän se siitä. Helpottaa ainakin tieto siitä, ettei tätä jatku ikuisuuksiin. Voiton puolella ollaan!

Tavattiin vuosi sitten, ajattelin että huhhuh minähän en kaukosuhteeseen ala.. Mutta kun oikea ihminen on kyseessä, rakkaus kestää erossaoloajan ja en olisi voinut kiltäytyä. 600km meillä väliä. Nähdään parin viikon välein muutaman päivän, eli tilanne ei ole kovinkaan huono. Suunnittelen muuttoa lapista etelään poikaystävän luo.

Ite oon ollu jo yli vuoden kaukosuhteessa 19-vuotiaan amerikkalaisen kanssa ja lähes joka päivä jutellaan. Suunitelmissa tapaaminen ens kesänä ;)

Ei toimi ei!! Kuukausi kirjoteltiin ja soiteltiin ja lopulta nähtiin. Kaikki meni ihan jees. Tavattiin muutamana viikonloppuna ja pidettin yhteyttä...tai siis minä pidin. etäisyyttä meillä oli n. 300km. Kunnes sitten mulla alkoi hälytyskellot soimaan päässä ja "nostin kissan pöydälle". Selvisi että mies halusi vain kaveruussuhteen eikä muuta eikä ollut valmis edes yrittämään jo pelkän välimatkan vuoksi. Siispä sanoimme toisillemme hyvästit.

Me tavattiin kasvotusten neljä vuotta sitten yhteisen tuttavan kautta. Olin silloin 17 ja hän 20. Ei kauheasti neljän vuoden aikana juteltu, mitä nyt kaverit juttelee. Lisäsin hänet vuosi sitten facebookin kaverilistalle, että voisi pitää enemmänkin yhteyttä (asuttiin ja asutaan edelleen eri paikkakunnilla). Siellä juteltiin ensin todella vähän. Sitten viime lokakuussa mentiin yhteisten tuttavien kanssa erääseen näyttelyyn, missä sain "ahaa"- elämyksen eli ihastus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Odottelin jonkin aikaa ja kerroin asiasta. Sain vastakaikua, ja luinkin viestin nelisen kertaa ennen kuin uskoin lukemaani! :D Tätä nykyä yhteistä taivalta on vasta kolmisen kuukautta, mutta uskon parempaan huomiseen.

Nähdään satunnaisesti, mutta sillä periaatteella että pisin aika erossa on kolme viikkoa, kaksi menee rajoilla, neljä olis kidutusta. Ja hän kun tosiaan ei asu kuin vajaa 75 km:n päässä, että hänen hakemisensa omalle kämpille tai minun meno hänen luokseen... ei tosiaan ole paha asia. En ole sellainen, joka haluaa väkisin nähdä joka viikko eikä hänkään ole. Monessa asiassa ollaan aika samanlaisia, kuten kumpikin inhoaa puhelimessa roikkumista.

On kyllä monesti fiilis, että olisi jotenkin epänormaalia että sitä kumppania ei kaipaa sydäntäsärkevästi erossa ollessa. Siis toki kaipaan häntä, mutta en kiemurtele lattialla ikävästä. Pystytään tekemään omia juttujaan. Luotetaan toisiimme ja rakkauttakin on. Siis sitä ihan oikeaa. Julkisilla paikoilla voidaan kävellä vierekkäin, mutta ei puhettakaan suutelemisesta tai kädestä pitämisestä. Yäh.

Täällä reilu viiskymppinen pari, minä suomalainen ja mies Yhdysvalloista. Tutustuimme Facebookissa keväällä 2009 ja ekaa kertaa tavattiin lokakuussa 2009. Siitä lähtien olemme olleet erottamattomat, vaikka välissämme olikin kokonainen valtameri.
Elokuussa -14 menimme kihloihin ja muutin pysyvästi tänne tammikuun alussa. Seuraavana päivänä meidät vihittiin. Kyllä siis sillä kaukosuhteellakin voi olla tulevaisuus.