kuin marsu juoksupyörässä. Sellainen minä olen, marsu perkele. Pelkään elämää niin paljon etten uskalla elää. Siinäpä se elämä sitten meneekin. Tämän hetkinen ainoa rohkea tekoni on sitoutua perhesyistä ihmiseen jota en enää kunnioita. Jokainen riita vie tunteita kylmemmäksi. Aivan sama tuolle paska ihmiselle-moodiin. En voi kunnioittaa itseänikään enää. Silti kaivaudun tähän paskaan yhä syvemmälle. Testaan kai omaa katkeamispistettäni. Mitä silloin tapahtuu? Järjetön ero ?
Tapella nyt joka helvetin asiasta. Ärsyttää toisen naamakin ihan raivoon asti.
Ja kun jossain on se aurinko joka tekisi kaiken, ihan kaiken paremmin. Jonka kanssa itse olisin parempi. Olisinhan ?!
Tapella nyt joka helvetin asiasta. Ärsyttää toisen naamakin ihan raivoon asti.
Ja kun jossain on se aurinko joka tekisi kaiken, ihan kaiken paremmin. Jonka kanssa itse olisin parempi. Olisinhan ?!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei riiteleminen vie mihinkään. Hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa.
Ehkä, mut kurjuudessa en haluais elää.
Ruoho on vihreämpää aidan takana kunnes sieltä paljastuu lehmä!
Tiedoksi että marsut eivät juokse juoksupyörässä,hamsterit sitä tekevät, marsu on liian vankkarakenteinen siihen puuhaan ja mielummin he jaloittelevat lattialla vapaana.
Hamsteri sitten :D Paksu hamsteri.
Jos perheessänne on lapsi/lapsia, toki lasten kannalta ehjä perhe on äärimmäisen tärkeää. Mutta toisaalta äärimmäisen traumatisoivaa ja suurta turvattomuutta aiheuttavaa on myös riitaisat vanhemmat.
Itse kun aikoinaan pääsyin avioeroon oli viimeinen niitti juurikin tuo toisen EI kunnioitus. Tajusin että en kunnioita vastapuolta enää tippaakaan. Perhesyyt olivat vaakakupissa mutta ajattelin ettei puolisoni ansaitse suhdetta, jossa häntä ei kunnioiteta. Viisi vuotta myöhemmin voin todeta - oli oikea ratkaisu.
Kukaan jaksa ainaista riitaa.Lapsetkin ottaa oppia ja luonteet aikuisena sellasii,et uusi eroja syntyy.Vasta ja myötämaassa voi auttaa ja jarruttaa,mut kuilun syvetessä ja suhteen kariuduttua,helpointa erota ja katsella jonkinaikaa,ennenkuin uutta riitelykumppania kattelee.Pahakaan ei yksin tappele,mut kovin monelta puuttuu "periksiantamisen vara".Oma mielipide on vaan,se ainoa ja oikea?
on ollut ritaa avioliiitossa, mutta ikinä ei lastemme vieressä riidelleet, mutta varmaan joskus aistivat sen, ettei iskällä ja äidillä ei hyvin mene,m utta nyt melkein, kun lapset lähentelevät 30-kymppisiä, niin olen tyytyväinen, että miten olen saannut kasvatettua noin fiksuja ja tasapainoisia ihmisiä maailmaan, sillä itse en ole niintasapainoinen kuinlapseni,kumpikin työ elämässä ja kumpikin koulutuksia vastaavassa työssä, kumpikin ylentyneet omien suorituiksien kautta, minä ihan duunari perheestä,jos en mitään kehuja saa,niin otan kehut itselleni,siitä että minun lapseni ovat pärjänneet ja tulevat noin pärjäämäänkin,kyllä kotikasvatuksella jotain aikaan saa, vaikka en omasta mielestäni mikään fiksu olekkaan, siitä myös pidän, että minun lapseni eivät ole minua unohtaneet että he kunnioittavat minua,eli eivät ole unohtaneet,vaan pitävät säännöllisesti yhteyttä, muttA SITTEN TÄMÄ OMA TARINANI VOISI OLA IHAN ERI JUTTU,,
Ei se pelkkä riitely ja se, että riidelläänkö lasten nähden vaikuta siihen kuinka haitallista se on lapsille. Jo pelkät"kylmät" välit ja hiljaisuus voi hyvinkin olla lapsellekin aistittavissa. Voi olla jopa tuhoisampaakin kuin riitely. Riidelläkin voi oikein. Mutta lapsetkin ovat erilaisia ja ottavat asiat erilailla.
Jos korjausurityksistä huolimatta suhde ei toimi niin kannattaa oikeasti miettiä kannattaako sellaisessa suhteessa elää.
Tosiasiaa paljon näissä kirjoituksissa.Toinen on toisenlainen kasvattaja ja normaaliin perhesuhteeseen tulee erimielisyyksiä ja sanaharkkaa,mutta väkivalta jos astuu kuvioihin,kyllä lastenkinkannalta kannattad laitta kattilat jakoon.
Kuka tämän on kirjoittanut.
Minä elän kaikesta huolimatta, porskutan minkä kerkiän ja jaksan, etten kovin ajattelisi häntä. Aina tulee hetki päivästä, kun päivän työt on lopetettu, ettei jaksa porskuttaa ja silloin hän onkin jo taas mielessä :) ei naurun asia, mutta näillä mennään.