Tervehdys!
Olen vähän päälle kaksikymppinen toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija.
Olen huomannut että ainakaan vanhusten kanssa työskentely ei ole minua varten ja työ siellä ahdistaa minua suunnattomasti. Olen loppujenlopuksi sosiaalinen ja pidän ihmisten kanssa työskentelystä joissain määrin, mutta tällaisena palvelijana en itseäni näe. Olen taipuvainen myöntymään toisten tahtoon joka onkin yksi ongelma, en osaa sanoa ei.
Teen vanhainkodissa töitä ja olen huomannut että päivän jälkeen olen aivan loppu, en tunne saavani tästä mitään itselleni. Minulla on todettu tietynasteinen ahdistuneisuushäiriö johon olenkin hakenut apua ja niin edespäin. Henkilökunnan vähyys ja "kiire" saavat minut hulluuden partaalle. Välillä en pysty töissä keskittymään ollenkaan kun mietin omia asioita ja virheitä, päivän päätteeksi saatan mennä kotiin ja itkeä vaan tietäen että seuraavan päivänä on samanlainen rumba edessä samojen ihmisten kanssa. Minulla on jonkin asteisia mielenterveyttä heikentäviä seikkoja, olen miettinyt itsemurhaa paljon lähiaikoina mutta ymmärrän että ei huonon työpaikan/uravalinnan suhteen pitäisi itseään tappaa, on paljon muutakin tässä elämässä.
Ahdistaa vaan kun olen jo opiskellut suhteellisen paljon ja tiedän että tulevaisuudessa olisi muitakin vaihtoehtoja, mutta mitä? Ensihoito kiinnostaa minua paljon koska siinä potilassuhteet jäävät lyhyiksi eikä tarvitse koko ajan olla ns. "palvelijana" ja osoittaa nöyryyttä ja ymmärtäväisyyttä kun joku haukkuu sinua siitä että hänen tyynynsä on huonosti. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni saa tuossa työssä valtavat mittasuhteet. En koe ongelmia esitelmien pitämisessä tms. sosialisoimisessa, mutta esim. vanhusten ja omaisten kritiikki tuntuu todella rasittavalta. Ehkä en osaa suhtautua tähän työhön oikein mutta kun tuntuu että kaikki tämä paska pitää vaan "imeä itseensä" ja sekös itsetuntoani rapistaa.
Terapeutille olen varannut ajan, mutta tekisi mieli puhua näistä asioista esimerkiksi esimieheni kanssa. se ei välttämättä ole hyvä idea, koska pelkään että he eivät halua minua enää töihin. Aikamoinen noidankehä: haluan tehdä töitä ettei kämppä lähde alta ja opiskelut sujuu, mutta silti työpäivän jälkeen haluaisin vain hypätä rekan alle ja päättää kaiken.
Mitä voisin tehdä? Olen miettinyt vaihtoehtoja että muuttaisin takaisin vanhemmilleni asumaan/yksiöön ja hakisin töitä jostain muualta ja keräisin rahaa, samalla miettien mihin haen opiskelemaan sitten ensi keväänä. Silti sekin vaihtoehto ahdistaa jos sitten kuukauden päästä tulenkin katumapäälle. Haluaisin opiskella tämän ammatin nyt loppuun koska tiedän että voin sitten opiskella vaikka uudestaan jotain jos huomaan ettei sairaanhoitajana ole minulle mitään, mutta tällä hetkellä tajuan että ainakaan tuo työ ei ole minua varten, ei tällä osaamisella.
Onko täällä muita samankaltaisen prosessin läpikäyneitä? Mitä teitte? mikä sai teidät lopettamaan/jatkamaan opintoja?
Olen vähän päälle kaksikymppinen toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija.
Olen huomannut että ainakaan vanhusten kanssa työskentely ei ole minua varten ja työ siellä ahdistaa minua suunnattomasti. Olen loppujenlopuksi sosiaalinen ja pidän ihmisten kanssa työskentelystä joissain määrin, mutta tällaisena palvelijana en itseäni näe. Olen taipuvainen myöntymään toisten tahtoon joka onkin yksi ongelma, en osaa sanoa ei.
Teen vanhainkodissa töitä ja olen huomannut että päivän jälkeen olen aivan loppu, en tunne saavani tästä mitään itselleni. Minulla on todettu tietynasteinen ahdistuneisuushäiriö johon olenkin hakenut apua ja niin edespäin. Henkilökunnan vähyys ja "kiire" saavat minut hulluuden partaalle. Välillä en pysty töissä keskittymään ollenkaan kun mietin omia asioita ja virheitä, päivän päätteeksi saatan mennä kotiin ja itkeä vaan tietäen että seuraavan päivänä on samanlainen rumba edessä samojen ihmisten kanssa. Minulla on jonkin asteisia mielenterveyttä heikentäviä seikkoja, olen miettinyt itsemurhaa paljon lähiaikoina mutta ymmärrän että ei huonon työpaikan/uravalinnan suhteen pitäisi itseään tappaa, on paljon muutakin tässä elämässä.
Ahdistaa vaan kun olen jo opiskellut suhteellisen paljon ja tiedän että tulevaisuudessa olisi muitakin vaihtoehtoja, mutta mitä? Ensihoito kiinnostaa minua paljon koska siinä potilassuhteet jäävät lyhyiksi eikä tarvitse koko ajan olla ns. "palvelijana" ja osoittaa nöyryyttä ja ymmärtäväisyyttä kun joku haukkuu sinua siitä että hänen tyynynsä on huonosti. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni saa tuossa työssä valtavat mittasuhteet. En koe ongelmia esitelmien pitämisessä tms. sosialisoimisessa, mutta esim. vanhusten ja omaisten kritiikki tuntuu todella rasittavalta. Ehkä en osaa suhtautua tähän työhön oikein mutta kun tuntuu että kaikki tämä paska pitää vaan "imeä itseensä" ja sekös itsetuntoani rapistaa.
Terapeutille olen varannut ajan, mutta tekisi mieli puhua näistä asioista esimerkiksi esimieheni kanssa. se ei välttämättä ole hyvä idea, koska pelkään että he eivät halua minua enää töihin. Aikamoinen noidankehä: haluan tehdä töitä ettei kämppä lähde alta ja opiskelut sujuu, mutta silti työpäivän jälkeen haluaisin vain hypätä rekan alle ja päättää kaiken.
Mitä voisin tehdä? Olen miettinyt vaihtoehtoja että muuttaisin takaisin vanhemmilleni asumaan/yksiöön ja hakisin töitä jostain muualta ja keräisin rahaa, samalla miettien mihin haen opiskelemaan sitten ensi keväänä. Silti sekin vaihtoehto ahdistaa jos sitten kuukauden päästä tulenkin katumapäälle. Haluaisin opiskella tämän ammatin nyt loppuun koska tiedän että voin sitten opiskella vaikka uudestaan jotain jos huomaan ettei sairaanhoitajana ole minulle mitään, mutta tällä hetkellä tajuan että ainakaan tuo työ ei ole minua varten, ei tällä osaamisella.
Onko täällä muita samankaltaisen prosessin läpikäyneitä? Mitä teitte? mikä sai teidät lopettamaan/jatkamaan opintoja?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tilanne missä olet on hyvin yleinen, myös muillakin aloilla joilla ei ole tarpeeksi työntekijöitä ja työtehtävät ovat monotonisia ja silti henkisesti haastavia. Yritä pysyä töissä silti, olisiko mahdollista että tekisit vähemmän tunteja kuin tällä hetkellä? Onko muuten elämä kunnossa työn ulkopuolella. Elätkö tyydyttävää elämää, perustarpeet kunnossa kuten urheilu, ruokavalio, kanava purkaa turhautuneisuus ja itsensä toteuttaminen?
Opiskelet vasta ja kokeilet asioita, osaisiko opinto-ohjaaja ehkä antaa vinkkiä? Voisi onnistua että tekisit lopun harjoittelusta toisessa paikassa aivan jotain muuta. Ensihoitoa ehkä mistä puhuit? Omasta kokemuksesta opiskeluaikana oli hyvinkin mahdollista joustaa näistä asioista. Tosin itsellä täytyy kysellä paikkaa, riippuen asuinpaikasta ensihoitoon voi olla vaikea päästä. Yksi myös puoli voi olla että olet uusi työtehtävässä ja siksi viellä suhteettoman suuria odotuksia ja epäilyksiä omasta kyvykkyydestä joka aiheuttaa sitten turhautuneisuutta. Jos olet pitempään työtehtävässä siinä vähemmän ja vähemmän alkaa keskittyä pieniin asioihin ja stressaamaan kun oppii talon tavoille ja tehtäviin.
Sosiaalisten tilanteiden pelosta sen verran että nuo kyvyt on opittavissa ja paljon yleensä johtuu siitä että ihminen on itselleen liian ankara. Muistan itse nuorena kun olin töissä ja kärsin myös näistä peloista. Pahinta mitä tiesin oli ryhmäkeskusteluissa pelkäsin alati että tekisin jotain mikä toisi huomion itseeni. Tämä loppui sitten kun rohkaisin itseni tarkoituksella tekemään vahingon ja kaadoin vesilasin pöydä. Huomasin ettei kenelläkään oikeasti kiinnosta vaan itse olin tehny asiasta isomman kuin se oikeasti on.
Tämmöisiä ajatuksia vaan. En tiedä onko näistä mitään apua. Eri asia varmasti olis jos livenä keskustelis ja vois tukea, onhan sullakin varmasti joku jolle voit puhua näistä asioista? Kuitenkin miten itse näin tekstisi niin hyvin yleisiä pelkoja ja ajatuksia ihmisiltä jotka ovat alalle opiskelleet ja uusia kentällä.
Kiitos viestistäsi!
Olen miettinyt näitä asioita paljon. Minulle on myös sanottu että vaadin itseltäni aivan liikaa ja alan nyt jo pikkuhiljaa sen itsekin tajuamaan. Elämäni on mallillaan, liikun ja elän terveellisesti, tai siitä pitäisi taas saada kiinni koska nyt olen lipsunut ja lääkinnyt ahdistustani pahoilla tavoilla (uhkapelaaminen, alkoholi, ylensyönti, tupakointi).
Eniten minua hermostuttaa ne sosiaaliset tilanteet töissä ja ihmiset. Koen kaikki siellä olevat vihollisina tai ystävinä. Joskus kun olen ainoa mies vuorossa niin tunnen olevani erittäin tarkkailtavassa asemassa joka aiheuttaa ahdistusta entisestään.
Uskon että voin suorittaa tämän työrupeaman nyt kesällä loppuun ja sen jälkeen tunnen varmasti olevani vahvempi ihminen. Tuo itsensä tietoinen rohkaiseminen ja virheiden ja tunteiden hyväksyminen itselleen sellaisina kuin ne tulevat on tärkeää parantumisessa.
Ymmärrän että olen vielä opsikelemassa ja opin asioita, mutta asioiden oppiminen tuntuu välillä vaikealta kun unohtelen 10 sekuntia sitten sanottuja asioita kun mietin liikaa mitä muut minusta ajattelevat jne.
Tuo muiden ajatusten "blokkaaminen" olisi todella hyvä taito oppia ja siihen pyrinkin. Tai ei välttämättä niin, että en välitä muiden sanomisista tai omista virheistä vaan hyväksyn ne ja osaan kehua itseäni. Nykyään otan pienenkin kritiikin itseeni enkä huomaa omia onnistumisia. Tärkeintä olisi pystyä keskittymään omaan työskentelyyn välittämättä muiden ajatuksista, tai oikeastaan mahdollisista ajatuksista.
Sun kannattaisi varmaa lukee kirja "tunne lukkosi" kirjoittaja oli suomalainen.. Siinä on just mitä pitää tehä jos vaatii esim itseltään liikaa tai ei osaa pitää puoliaan. Mua se ainakin auto ihan sikana !