Siskoni, narsistiko?

Niin ja siskokin on ollut perhetukikeskuksessa lyhyitä aikoja mutta esittää sielläkin niin mukavaa. Ptk:n ihmiset ovat käyneet välillä äidin ja siskon luona katsomassa miten niillä menee, mutta eilen oli viimeinen käynti. Sisko on taas vapaampi kiusaamaan mua kun kukaan ei tajua.

Nyt kun tästä narsismiasiasta puhutaan senkin verran ja hoitohenkilökunnankin pitäisi tästä olla selvillä, että tällainen ilmiö on, niin etkö voisi ottaa yhteyttä johonkin tahoon ja kertoa tämän saman kun nyt tässä palstalla.

Mitä jos teet niin, että hankit itsellesi apua ja tukea, noin voit päästä tuon hässäkän yläpuolelle ja olla vahvempi. Äiti on aina äiti, mutta se ei tarkoita, että äiti saisi sortaa. Tarvitset kärsivällisyyttä ja aikaa. Voisit pikkuhiljaa lisätä äitisi tietoisuuttaa sieltä täältä.

Jotenkin tuntuu, että äidistäsi ei ole tukemaan sinua mitenkään. Tarvitset muita tukikanavia. Väkivalta perheessäsi jo on jotain mikä on liikaa. Kun lyödä ei saisi. Se ei kasvata ketään ja ainoastaan loukkaa. Se mies, joka hakkasi äitiäsi... tosi ikävää. Mutta äitisi on tainnut tuon sulattaa ja hyväksyä jotenkin, koska itsekin käytti moista keinoa.

Missä sinun isä?

Käynkin nykyään psykologilla kaiken tämän kamaluuden takia. Mutta kun sekään ei ymmärrä, selittää vaan että sisko on murrosikäinen ja kyllä se käytös ohi menee. Mutta kun se ei mene, se jatkuu aina.. Muuten se on ihan hyvä psykologi mutta suurin ongelma on se että olen tosi arka puhumaan kenellekään ongelmistani. Kävin samalla psykologilla ensimmäisen kerran jo 14-vuotiaana, varmaan jotain puoli vuotta kävin kunnes jouduin suljetulle osastolle. Vuosi sitten kun olin vuoden asunut omassa kodissa, uskalsin taas mennä puhumaan sille psykologille ja ollaan yritetty näitä asioita selvittää. Mutta meiltä loppuu aika, täytän kohta 23 ja joudun aikuispuolelle enkä näe sitä psykologia enää ikinä. Sekin stressaa itseäni tosi paljon ja pelkään että vaikka pääsisin uudelle psykologille puhumaan, niin uskallanko puhua sillekään. En tiedä pääsenkö koskaan eroon näistä traumoista, sisko ainakin yrittää pitää huolen siitä ettei se onnistu. Isä ei välitä yhtään, sille on ihan sama vaikka minulla on vaikeaa.. Se erosi äidistä kun olin 4-vuotias ja kärsin siitä edelleen. Rakastan isää mutta se ei puhu kanssani juurikaan, käyn siellä välillä eli yleensä noin kolmen kuukauden välein, joskus meni vuosi eikä se silloinkaan edes soittanut. Ihan sama sille näköjään vaikkei se näkisi minua ikinä, itse olen vaan niin heikko että ripustaudun siihen harhakuvaan että se joskus vielä voisi olla kunnon isä. Pitää vaan yrittää jaksaa mutta välillä tuntuu etten enää jaksaisi oikeasti. En kuitenkaan saa romahtaa enää, en ikinä enää halua osastolle koska en kuitenkaan pääsisi pois, sitten ainakin tappaisin itseni jotenkin koska laitoselämää en enää kestä, kerran se jo meinasi tappaa minut.

Voi surullista. Siskoasiaan: jotkut tietyt asiat kuuluvat yleensä murrosikään. Jos siskosi on narsisti, ne asiat muuttunevat toisenlaisiksi. Sinun ei mielestäni kannata pelätä psykologin vaihtumista, vaikka on kait luonnollista surra pitkän hoitosuhteen päättymistä. Ei kuitenkaan kannata mennä asioiden edelle.

Se, että hoitosuhteesi muuttuu, antaa sinulle myös mahdollisuuksia. Muista, että tietojasi voidaan siirtää niin haluttaessa, jolloin sinun ei tarvitse kuitenkaan aivan nollasta aloittaa. Asioiden kertominen uudelle ihmiselle avartaa myös omaa näkökulmaa. Se voi vähentää vanhaa painolastia ja voit vapautuakin vanhoista ikävistä asioista.

Ei ole tarkoitus, että kannamme kaikkea ikävää ja surullista taakkanamme ainiaan. Olet nuori ja sinulla on elämä edessäsi. Oletko työssä tai opiskeletko? Jos et niin mistä olisit kiinnostunut? Entä harrastukset? Kiinnostaako mikään erityisesti?

Se, että rakastat isääsi ja sinulla on mahdollisuus mennä hänen luokseen on jo hyvä juttu. Ehkä isäsi ei halua tunkeutua perhe-elämäänne ja on siksi etäinen. Kaikilla on oikeus omiin vanhempiin. Toisilla tuo toteutuu enemmän teoriassa kuin oikeasti. Mielestäni toimit aivan oikein kun välität isästäsi ja toivot kohennusta suhteeseenne.

Mielestäni jokaisella on oikeus elää omat kriisinsä ja surra menetettyjä asioita. Kysyisin kuitenkin miten suhtaudut tulevaisuuteen? Jos saisit toivoa jotain, niin mitä toivoisit, jotain sellaista, mikä ei liity lapsuuden perheeseesi, jos unohdat heidät hetkeksi kokonaan...?

Niin, onhan se uusi mahdollisuus jos vaihtaa psykologia mutta mulle se on tosi vaikeaa. Kun oon liian kiintynyt nykyiseen ja se on ainoa psykologi johon oon luottanut edes jonkin verran. Ainakin se voi auttaa alkuun että kaikki tiedot musta siirtyy sille niin ei tarvitse ihan alusta aloittaa. Yritän suhtautua asiaan positivisemmin mutta vaikeaa on. En käy töissä enkä opiskele.. Yläaste meni huonosti ja sen jälkeen mut pakotettiin kymppiluokalle josta ei tullut mitään. Mulla oli haaveita, halusin opiskella pieneläinhoitajaksi mutta kaikki meni pieleen. Menin nupolle, piti olla kuusi viikkoa siellä että selvitettäisiin mikä mulla on, masennus yms. mutta lopulta olin siellä kahdeksan viikkoa, ne teki sen kohtalokkaan virheen etteivät päästäneet mua enää kotiin. Siitä oon kärsinyt tähän päivään asti, vaikka toisaalta kun ajattelee niin enhän mä olisi pidemmän päälle pärjännyt sielläkään siskon takia. Menin siis perhetukikeskukseen, taas luvattiin että pääsisin kotiin mutta ehtoni oli että kävisin sitä kymppiluokkaa. Ei se onnistunut, olin masentunut ja väsynyt ja halusin vaan kotiin.Parin viikon päästä jouduin suljetulle osastolle ja tilanne vaan paheni, aloin taas viiltelemäänkin. Olin siellä muutaman kuukauden, sitten jouduin kamalaan laitokseen missä oli enimmäkseen kehitysvammaisia, en edes tiedä miksi jouduin sellaiseen paikkaan. Se oli kamalin paikka jossa oon ollut, väkivaltaisia hoitajia ja asukkaita. Viimeiset puoli vuotta siellä olivat koitua mun kohtaloksi, meinasin luovuttaa ja tappaa itteni. Tuntui etten pääsisi ikinä pois. Jotenkin äiti ja isosisko kuitenkin sai mut pois sieltä sossujen avulla. Niin, pääsin pois siitä kidutuksesta mutta olin ihan rkki, loppuunkulunut. Asuin pari vuotta asuntolassa ja tajusin etten pystynyt olemaan kauheasti yksin, musta taisi tulla läheisriippuvainen. Joka päivä olin äidin tai isosiskon luona, joka päivä itkin kun piti mennä takaisi asuntolaan. Yritin käydä jossain vaiheessa työtoiminnassa, tarroitin pusseja ja kasasin muttereita. Ei siitäkään mitään tullut, se oli turhauttavaa, samaa työtä jatkuvasti eikä loppua tullut. Lopulta jaksoin olla siell vaan tunnin kerran viikossa, sitten luovutin. Kävin asuntolan hoitajan kanssa parissa työpaikassa katsomassa että jos menisin johonkin taas mutta ei löytynyt mitään sopivaa. Yksi oli liian kaukana, toisessa oli samaa työtä kuin siellä missä olin ja viimeiseen en päässyt edes kun olen kuntoutustuella, olisi pitänyt ryhtyä työttömäksi työnhakijaksi. Ei siitä muutenkaan olisi mitään tullut, päivät 8-13, en olisi jaksanut. Joten oon edelleen masentunut, hyödytön loppuunkulunut tyyppi joka miettii päivä kerrallaan että kuinka pitkään sitä mahtaakaan pysyä hengissä..

Ja jatkoa.. Mulla on siis nykyään onneksi kissa joka pitää musta huolta, eikä anna mun romahtaa täysin. Otin sen äidiltä hoitoon pari viikkoa muuttoni jälkeen mutta se jäikin sitten pysyvästi. En enää edes tiedä miten pärjäisin ilman sitä, on niin erilaista tulla kotiin kun on joku vastassa, joku joka aina jaksaa odottaa mua ja ilahtua näkemsestäni. En oo äidin tai isosiskon luona niin paljon kuin ennen, joka päivä kuitenkin mutten niin pitkään, kissa on auttanut siinä tosi paljon. Jossain vaiheessa haluaisin ostaa koiran, en varmaan jaksaisi sitä vielä mutta ehkä jossain vaiheessa riittää energia siihenkin. Oikeasti, yritän ajatella positiivisesti ja haluaisin ehkä jopa joskus töihin. Mutta kun en tiedä mitään työtä mitä voisin tehdä. Ja kun oon kuntoustuella, eli väliaikaisella eläkkeellä, eläkkeelläkin voi kuulemma tehdä töitä mutta ei todellisuudessa tunnu onnistuvan. Kun en voi ryhtyä oikeaksi työnhakijaksi, en jaksa tehdä töitä montaa tuntia päivässä. Siihen kaatuu siis kaikki vaihtoehdot. Enkä tiedä edes mihin työhön sopisin, en kai mihinkään.. Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vakavaa sellaista, masennusta ja ilmeisesti ahdistuneisuushäiriö, aina jos saan negatiiivista palautetta niin ahdistun hirveästi. Saatan ruveta itkemään ja häipyä mahdollisimman kauas.. Joskus saan kauheita ahdistuskohtauksia, itken ja tärisen, saatan hajottaa jotain tai viillellä että se olo menisi pois. Se on jotain ihan hirveetä, tuntuu että voisin kuolla siihen tunteeseen, etten enää koskaan voisi olla onnellinen. Enää en saa niitä kohtauksia niin usein mutta liian usein kuitenkin, varsinkin silloin kun sisko on sanonut jotain kamalaa. Haluaisin ehkä mennä kauppaan hyllyttämään tavaroita mutta eihän mikään kauppa varmaan palkkaa ketään muutamaksi tunniksi viikossa laittamaan tavaroita paikalleen. Ja myyjäksi en voi ruveta, pelkään ihmisiä ihan liikaa enkä voisi koskaan olla kassalla. Halusin joskus eläinlääkärin apulaiseksi mutten pärjäisi siinäkään, sekin olisi enimmäkseen asiakaspalvelua ja vaatisi lisäksi pitkän koulutuksen. Ja kaksi kertaa kissan synnytyksen nähtyäni ja yhden pennun napanuoran sitomisen jälkeen, en usko että hermoni kestäisivät sitä stressiä mitä siitä hommasta tulee. Rakastan eläimiä, ne pitää mut hengissä, ja haluaisin auttaa muttei taida olla mitään mitä voisin niiden hyväksi tehdä. En siis keksi mitään missä voisin pärjätä edes kohtuullisesti. Tällä hetkellä yritän vaan elää päivä kerrallaan, nytkin joudun jo stressaamaan seuraavaa kaupassa käyntiä, varsinkin kun sen jälkeen pitäisi käydä apteekissa. Elämä on vaan yhtä stressiä, koko ajan saa stressata sitäkin että saanko enää kuntoutustukea kun kohta sekin loppuu. Toisaalta haluaisin pysyvälle eläkkeelle mutta kun en sitten tiedä haluanko oikeasti. Mutta kun en tiedä onko muitakaan vaihtoehtoja.

Oletko selvittänyt, miten asiasi muuttuisivat, jos olisit työtön virallisesti? Ei kai kuntoutustukikaan niin hirveän hyvä ole. Peruspäivärahan lisäksihän saa vuokratukea ja toimeentulotukea. Niitä pitää sitten vain hakea. Ei kannata hermoilla tuosta.