Kirjoitan pois. En kenellekään.
Puolueellista ajatusmössöä joka ei kerro tarinaa, vaan yhden tunteellisen näkökulman pois yhden ihmisen sisältä. Vastapuolta oikeasti kunnioittaen, hänen tunteitaan ajatellen, mutta ne leijaili ylöspäin ja katosi. Tuskassa niitä ei ole.
Pois sisältä ja pois täältä. Puhdistuminen kyynelistä.
Minut hyvin tunteva ihminen huusi yksi päivä että en osaa kohdella läheisiäni hyvin enkä osaa rakastaa. Sanoin vastaan että osaan rakastaa koska tunnen sydämessä että osaan. Hän jatkoi sanomalla, että niin sitä yhtä ihmistä osaat rakastaa! Yhtä ainoaa ihmistä etkä ketään muuta mutta sitä kyllä osaat rakastaa ja kohdella sydämellä, oot oikeassa. Kaikkia muita kohtelet paskasti!
Kohtasin hänet nuorena. En ajatellut niin kauheasti poikia silloin. Niistä hetkistä asti kun ajattelin, ehkä 15-vuotiaasta, hän löytyi oudolla tavalla sydämestäni. En ymmärtänyt tunnetta ja se teki oloni omituiseksi. Tunsin kuitenkin suurta sisäistä pakkoa etten voi tehdä mitään muiden poikien kanssa. Muistan kun rippileirillä joku poika otti kiinni reidestäni ja tunsin pelkkää kammoa ja oksetusta. Pakenin omiin oloihin ja mukanani oli jotain mikä muistutti hänestä. Kirjoitin pimeässä hänestä paperinpalalle näkemättä mitä kirjoitan. Se paperinpala on vielä tallessa.
6 vuotta olin täysin yksin sen vuoksi etten kyennyt mihinkään häntä kohtaan olevien tunteiden vuoksi. Sen sisäisen tunteen etten saa enkä voi. Kaikki ne nuoruuden vuodet ja kesät olin yksin. Koko teini-iän. Se tuntui usein surulliselta. Katsoa muiden elävän. Olla yksin ilman syytä, siksi että sydän ei antanut periksi, huusi vastaan. Ja kuuntelin sydäntä. Sydän kiljui että hän ansaitsee hyvää. Sitä oloani ei muuttanut se, että tiesin hänen tekevän kaikkea muuta kuin olevan yksin.
Torjuin monta ihmistä. Monta aloitetta. Tunsin sisälläni syvää yksinäisyyttä ja samalla torjuin. Lukioihastuksen, joka olisi voinut olla kiva ensimmäinen poikaystävä, huoletonta ja iloista. Se todella tykkäsi ja jaksoi yrittää kauan. Kirjoitin päiväkirjaani etten pysty.
Välittämäni poika alkoi seurustella vakavasti. Se kouraisi syvältä sydämestä. Ajattelin että en voi enää hengittää jos en yritä kertoa hänelle tai yritä selvittää. Että ehkä ainakin pystyisin jatkaa elämääni tietäen että kerroin. Kerroin pojalle. Hän ei vastannut. Jokin sydämessäni ei edelleenkään antanut irrottaa. Kiljui aina vaan että poikaa ei saa hylätä ja sitä pitää kohdella arvostavasti, olla arvoinen. Näin pojan tyttöystävänsä kanssa kerta toisensa jälkeen ja se alkoi lyödä puukkoa sydämeen niin kivuliaasti, että aloin murtua pahasti. Nuoruuttani en osannut käsitellä tuntemuksia. 2 vuotta yritin jotenkin selvittää tai saada puhuttua pojan kanssa. Pitämällä elämän samalla pysähtyneenä. Elämättä. Lapsuudenystäväni sai lapsen, minä en koskaan ollut edes suudellut pojan kanssa.
Hänen näkemisensä rakastuneena tyttöystävänsä kanssa sai minut murtumaan. Se mielikuva oli liian raskas. En kestänyt enää yksin oloa, jota olin kestänyt seitsemättä vuotta. Koko nuoruuden. Koko teini-iän.
Ajauduin ihmisen lohdutettavaksi, joka oli lähellä. Tunsin oloni hyväksi hänen lähellään juuri siksi, että hän ymmärsi ja antoi minun tunteideni olla rauhassa nuoruuden rakkauttani kohtaan. Kiinnyin tähän ihmiseen, joka halasi kun olin surullinen ja ymmärsi. Aloin rakastaa häntä. En kuitenkaan koskaan osannut kohdella häntä täysin johdonmukaisesti sillä tunteeni olivat toista kohtaan. Jätin hänet koska en pystynyt enää ja sydämeni tunsi pakkoa olla seurustelematta ja yrittää selvittää asioita nuoruudenrakkauden kanssa, koska murtuneena olin ollut huono ihminen. Murtunut ehkä silloinkin vielä.
Puolueellista ajatusmössöä joka ei kerro tarinaa, vaan yhden tunteellisen näkökulman pois yhden ihmisen sisältä. Vastapuolta oikeasti kunnioittaen, hänen tunteitaan ajatellen, mutta ne leijaili ylöspäin ja katosi. Tuskassa niitä ei ole.
Pois sisältä ja pois täältä. Puhdistuminen kyynelistä.
Minut hyvin tunteva ihminen huusi yksi päivä että en osaa kohdella läheisiäni hyvin enkä osaa rakastaa. Sanoin vastaan että osaan rakastaa koska tunnen sydämessä että osaan. Hän jatkoi sanomalla, että niin sitä yhtä ihmistä osaat rakastaa! Yhtä ainoaa ihmistä etkä ketään muuta mutta sitä kyllä osaat rakastaa ja kohdella sydämellä, oot oikeassa. Kaikkia muita kohtelet paskasti!
Kohtasin hänet nuorena. En ajatellut niin kauheasti poikia silloin. Niistä hetkistä asti kun ajattelin, ehkä 15-vuotiaasta, hän löytyi oudolla tavalla sydämestäni. En ymmärtänyt tunnetta ja se teki oloni omituiseksi. Tunsin kuitenkin suurta sisäistä pakkoa etten voi tehdä mitään muiden poikien kanssa. Muistan kun rippileirillä joku poika otti kiinni reidestäni ja tunsin pelkkää kammoa ja oksetusta. Pakenin omiin oloihin ja mukanani oli jotain mikä muistutti hänestä. Kirjoitin pimeässä hänestä paperinpalalle näkemättä mitä kirjoitan. Se paperinpala on vielä tallessa.
6 vuotta olin täysin yksin sen vuoksi etten kyennyt mihinkään häntä kohtaan olevien tunteiden vuoksi. Sen sisäisen tunteen etten saa enkä voi. Kaikki ne nuoruuden vuodet ja kesät olin yksin. Koko teini-iän. Se tuntui usein surulliselta. Katsoa muiden elävän. Olla yksin ilman syytä, siksi että sydän ei antanut periksi, huusi vastaan. Ja kuuntelin sydäntä. Sydän kiljui että hän ansaitsee hyvää. Sitä oloani ei muuttanut se, että tiesin hänen tekevän kaikkea muuta kuin olevan yksin.
Torjuin monta ihmistä. Monta aloitetta. Tunsin sisälläni syvää yksinäisyyttä ja samalla torjuin. Lukioihastuksen, joka olisi voinut olla kiva ensimmäinen poikaystävä, huoletonta ja iloista. Se todella tykkäsi ja jaksoi yrittää kauan. Kirjoitin päiväkirjaani etten pysty.
Välittämäni poika alkoi seurustella vakavasti. Se kouraisi syvältä sydämestä. Ajattelin että en voi enää hengittää jos en yritä kertoa hänelle tai yritä selvittää. Että ehkä ainakin pystyisin jatkaa elämääni tietäen että kerroin. Kerroin pojalle. Hän ei vastannut. Jokin sydämessäni ei edelleenkään antanut irrottaa. Kiljui aina vaan että poikaa ei saa hylätä ja sitä pitää kohdella arvostavasti, olla arvoinen. Näin pojan tyttöystävänsä kanssa kerta toisensa jälkeen ja se alkoi lyödä puukkoa sydämeen niin kivuliaasti, että aloin murtua pahasti. Nuoruuttani en osannut käsitellä tuntemuksia. 2 vuotta yritin jotenkin selvittää tai saada puhuttua pojan kanssa. Pitämällä elämän samalla pysähtyneenä. Elämättä. Lapsuudenystäväni sai lapsen, minä en koskaan ollut edes suudellut pojan kanssa.
Hänen näkemisensä rakastuneena tyttöystävänsä kanssa sai minut murtumaan. Se mielikuva oli liian raskas. En kestänyt enää yksin oloa, jota olin kestänyt seitsemättä vuotta. Koko nuoruuden. Koko teini-iän.
Ajauduin ihmisen lohdutettavaksi, joka oli lähellä. Tunsin oloni hyväksi hänen lähellään juuri siksi, että hän ymmärsi ja antoi minun tunteideni olla rauhassa nuoruuden rakkauttani kohtaan. Kiinnyin tähän ihmiseen, joka halasi kun olin surullinen ja ymmärsi. Aloin rakastaa häntä. En kuitenkaan koskaan osannut kohdella häntä täysin johdonmukaisesti sillä tunteeni olivat toista kohtaan. Jätin hänet koska en pystynyt enää ja sydämeni tunsi pakkoa olla seurustelematta ja yrittää selvittää asioita nuoruudenrakkauden kanssa, koska murtuneena olin ollut huono ihminen. Murtunut ehkä silloinkin vielä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Nuoruuden rakkauteni meni kihloihin tyttöystävänsä kanssa. Järkytyin siitä ja menin todella huonoon jamaan. Juoksin suoraan eksäni luo ja pyysin saada muuttaa hänen luokseen siltä istumalta tai en selviä. Hän suostui ja huolehti. Kaikki meni ihan hyvin. Hän auttoi jaloilleni ja minä hänet. Hän oli ollut maailmaan syvästi pettynyt ja maailmalle vihainen, naisille vihainen, autoin siinä. Ja hän minua. En kuitenkaan voinut unohtaa koskaan nuoruudenrakkauttani vaikka yritin. Seurustelumme kariutui siksi. Halusin vaan vetäytyä omiin oloihin enkä sietänyt ajatusta läheisyydestä, koska sydän tunsi taas että se ei kuulu kuin hänelle.
Olin taas yksin ja yksinäinen. Asioita tuli eteen. Tunsin nuoruuden rakkauteni tuskan ja olin sydänjuuriani myöten huolissani. Lähennyimme epänormaalissa tilanteessa. Oli vaikea luottaa ja osata. En ole täydellinen enkä osannut sitä vaikeaa tilannetta. Tein virheen. Siitä on vaikein puhua. En pysty.
Sitten eräänä päivänä hän sanoi ettei välillemme voi koskaan tulla mitään. Se tuntui vaikealta kuulla kun se soti niin paljon sydäntä vastaan. Kaikkea aiemmin puhumaamme ja välillämme ollutta. Hänellä oli hyvä syy, jonka ymmärsin myöhemmin. Jaksoin yrittää melkein vuoden. Ja kun ymmärsin sen syyn, en antanut sen rutistaa rakkautta kasaan, vaan pakotin sen oman tuskan kasaan ja heitin pois. Tunsin että en ikimaailmassa voi jättää häntä yksin sen kanssa. Ajattelin hänen läheisiään ja häntä. Että hän jaksaisi ja voisi hyvin. Ajattelin ettei oma tuska katoa koskaan ja se on vaan piilotettava. Mutta se katosikin, kokonaan. Rakkaus vei sen pois.
Annoin hänelle paljon aikaa. Hänestä se tuntui liian vähältä. Annoin elämänmuutoksiensa mennä. Hän ei edelleenkään osannut päättää että voisimmeko istua vierekkäin ja jutella väleistämme. Emme oikein jutelleet niistä muutenkaan, koska hetki oli aina huono.
Tiesin ettei mikään olisi yksinkertaista. Enkä niinkään enää ajatellut että meidän välien olisi pitänyt kehittyä joksikin. Olisin vaan halunnut jutella niistä hänen kanssaan tai istua vaan vierekkäin tietäen että hän on siinä ja joku toinen ihminen kokee samat tunteet. Tietää että ne on vaikeat. Lohdullisuutta.
En koskaan olisi tahtonut tehdä asioita mitenkään niin että ne olisi pilanneet meidän välejä, koska välimme oli minulle tärkeät.
Kaikkena aikana kivuliain tunne on ollut tunne siitä että yhdellä hetkellä satutin häntä ja pilasin kaiken. Että olisin päässyt häneen syliinsä ja kainaloonsa, olisin voinut halata häntä pitkään jos en olisi mokannut. Se tunne kaivertaa edelleen sisällä sydäntä ontoksi. Se on kivuliain tunteeni enkä pääse siitä eroon. Tuskin koskaan. Kaikki ne yksinäiset vuodet ensirakkauden vuoksi, ties kuinka monen ihmisen ja kokemuksen torjuminen, yksinäisyys ja hänen vaaliminen sydämessä lapsuudesta aikuisuuteen ja se kaikki kulminoitui hetkeen että tein virheen ja menetin mahdollisuuden saada edes kerran halata sitä ihmistä jonka luokse sydän huusi kaikki ne vuodet. Jota se aidosti rakasti. Yli minkä tahansa.
Rakastan ja arvostan häntä ihmisenä edelleen. Pidän jokaisesta hänen piirteestään enemmän kuin muista. Mutta sydän on alkanut kovertua ontoksi ja tunteet hävitä.
Olen alkanut tajuta ettei hän tule koskaan tarkoittamaan sitä että voisi tavata. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä eteenpäin koska koko elämää ei voi olla yksin. Ymmärrän nyt että jokainen hänen sanansa tapaamisesta tai asioiden selvittämisestä tulevaisuudessa on ontto. Se tuntuu surulliselta, mutta ymmärrän että hän ei tule koskaan tekemään mitään meidän väliemme eteen tai ei ehkä edes niistä puhumiseen, jotta voisimme yhdessä jutella niistä, niin on pakko sivuuttaa kaikki se. Se on vain onttoa. Olen myös alkanut tuntea että hän ei välitä eikä ole koskaan välittänytkään minusta. Kaikki hänen minua kohtaan sanomansa tuntuu ontolta. Pelkiltä sanoilta, joita hän ei tarkoita. Hän on hieno ihminen ja toivon että saa olla rakastamiensa ihmisten seurassa.
On ollut silmät avaavaa ymmärtää, että ne oli vaan sanoa, jotka ovat onttoja ja tajuta että hän ei välitä. Samalla se on vaikeaa. On pakko siirtyä eteenpäin. Tiedän sen jossain sisälläni että hän tulee vahingossa tiedostamattaan syyttämään minua eteenpäin menemisestä ja sanoo joskus ehkä että hän olisi juuri ollut selvittämässä asioitamme, mutta ei voikaan enää kun olen suhteessa. Projisoi sen kaiken kivun takaisin muhun. Kaiken mun virheeksi ja päätökseksi. Siksi tunteeksi joka kovertaa mun sydämen kadoksiin ja joka ei koskaan katoa sisältä. Koska jokainen solu sydämessä on vuosia ja vuosia ollut yksin ja yrittänyt kaikkensa. Se ei kestä sitä tunnetta että se ei muka yrittänyt. Ulkoistaa päätöksen muhun ja odottaakin ehkä sitä. Ja kaikki mitä oon elämässä yrittänyt vuodesta toiseen on juuri se että oon ollut yksin vaikka on sattunut jotta en vaan tekisi sitä virhettä että olisin sitoutunut ja tuntisin kuinka se sattuu kun sanotaan että sinä päätit tällä sen. Ei voi mitään, kun olet noin. En kestäisi sitä. Koska se on pahin tunne mulle kaiken jälkeen. Siksi on pakko kuollettaa kaikki tunteet ennen kuin astun eteenpäin jotta voin elää. Tunteiden on pakko kuolla nyt pois, tai en selviä siitä. Ja ne ovat kovertuneet hiljalleen pois. Kipu jää.
Elämä ei koskaan tule olemaan sellainen kuin muilla. Ei ole mitään autuutta ja helppoutta. Ei uusia alkuja tai sellaista elämää mitä muut voivat elää. Tuskaa on jo liikaa. Liittyvistä ja liittymöttömistä. Olisin tarvinnut ystävän halausta. Ja kaikesta huolimatta tiedän että hän olisi ollut se ainoa ihminen joka olisi vaan halannut. Jonka halaus ei olisi vaatinut muuta. Muilta halauksen saadaakseen on pakko antaa muuta. Ei voi vaan halata eikä antaa minkään näkyä.
Hän oli ainut jonka halaus ei olisi rikkonut yhtään. Ystävä. Mutta en ollut samaa hänelle. Joku muu on sitä hänelle. Elämä on sellaista.
En tule koskaan saamaan normaalia elämää. En pysty enää siihen. Puolittaista ja vahvan ulkokuoren hymy. Kun on sopiva hetki katoan maanpinnasta.
Joku joka ei osannut rakastaa kuin ainoalla sydämellään.
Miksi ajattelet, että hän ei tarkoita sanoillaan mitään? Että ne ovat onttoja sanoja? Entä jos hän ajatteleekin samoin kuin sinä?
Älä teeskentele kiintymystä toiseen niin kauan kun et pääse irti siitä ensirakkaudestasi. Särjet vaan sydämen siltä joka sinuun oikeasti rakastuu.
Mutta muuten kannattaa elää täysillä ettei mene elämä ihan täysin hukkaan. Se elämä voi olla ihan helvetin lyhyt kuule, jos luulit että on vuosia jäljellä ja käy ilmi että puhutaan kuukausista. Kesäkin on ja kaikkee! Leuka ylös.
Toisen syitä on mahdoton arvioida ilman rehellistä juttelua. Samoin asiat mitkä tekee mukamas toisen puolesta.