Aina yksin

ggw kirjoitti:

Elämäni on pelkkää paskaa. Olen niin yksinäinen, rikki ja hajalla, ettei mistään tule mitään. Jokainen uusi päivä on kuin taakka, jota en millään jaksaisi nostaa.
Katselen vain vierestä, kun muut menevät elämässä eteenpäin, löytävät uusia ystäviä ja ihmissuhteita. Itse olen täysin jumissa. Ei ole työtä, ei koulutusta, ei ystäviä, ei edes ketään kelle puhua, ei mitään. Useimpina päivinä en jaksa enää edes nousta sängystä. Päivät kuluu etupäässä sängyssä itkien, leffoja ja tv-sarjoja katsellen, toivoen, että elämässäni olisi joku, joka välittäisi.
Olen kohta 24-vuotias nainen, joka asuu vielä äitinsä luona. Nuorempi veljeni oli ainoa ystävään verrattavissa oleva henkilö elämässäni, ja hänkin on jo ohittanut minut, kauan sitten. Hänellä on jo oma elämänsä, ystävänsä ja menonsa, ja se on vain hyvä, en haluaisikaan vetää häntä mukanani tänne pimeään. Joskus tutustuin myös netissä henkilöön, joka saattaa kanssani kerran kuussa pari sanaa vaihtaa. Siinä se, olen aina yksin.
En vain kelpaa kellekään, en ole koskaan tarpeeksi hyvä sellaisena, kuin olen. Kyllä, jos pakotan tekohymyn naamalleni, saatan saada seuraa hetkeksi, mutta ei mikään suhde koskaan kestä, olen liikaa kaikille.. liian jotain, tai liian vähän.
Olen kyllä yrittänyt muuttua koko elämäni ajan, olla niin kuin muutkin, koska ei kukaan minua tällaisena hyväksy, tai rakasta, ja jokainen ihminen elämässäni on aina vaatinut minua muuttumaan joksikin toiseksi, olemaan parempi. Kukaan ei tunnu tajuavan kuinka paljon se voi satuttaa, tai ei välitä.
En vaan jaksaisi enää yrittää ylläpitää ihmisuhteita teeskentelemällä, kun ei sekään loppujen lopuksi auta. Aina se olen kuitenkin vain minä, joka ottaa yhteyttä, välittää, antaa sydämensä. Aina jään kuitenkin toiseksi, varavaihtoehdoksi, aina tulen kuitenkin hylätyksi. Ei kukaan koskaan jää. Jokainen ihminen, perhettäni lukuun ottamatta, jonka olen tavannut, on ollut niin kovin kylmä.
Tiedän, että olen erittäin "needy", takertuva ja mustasukkainen. Vaikea ihminen, jolla on muitakin ongelmia, kuin usein ilmenevä halu päättää päivänsä, kuten välillä esiintyvät lievät paniikkikohtaukset. Ihmisten ilmoilla liikkuminen on myös vaikeaa, ja kaiken ahdistuksen ja pahan olon seurauksena normaalin elämän elämisestä on ylipäätäänkin muodostunut iso ongelma, jonka selvittämiseen voimavarani eivät yksinkertaisesti riitä. Siihen kai tarvittaisiin käytännössä ihme, että löytäisin joskus aidon ystävän, tai jonkun, joka voisi minua rakastaa.

Toivon, että voisin löytää täältä jonkun, jolle puhua. Jotakin, jonka vuoksi jaksaa. En jaksaisi enää itkeä sisällötöntä elämääni, yksinäisyyttäni ja sitä, kuinka epäonnistunut olen ihmisenä, kun en ole tarpeeksi hyvä kellekään, en edes juttukaveriksi. En haluaisi olla aina yksin, aina ulkopuolinen.
Ehkä voisin löytää jonkun, joka on samassa tilanteessa, jos sellaista ihmistä onkaan. Jonkun, jolla ei ole isoa kaveriporukkaa ympärillä, ja jatkuvasti jotain tekemistä ja menoa. Jonkun, joka kykenisi hyväksymään minut. Jonkun, jolla on aikaa. Ei tyhjiä sanoja, vaan jotain aitoa.
En kaipaa mitään täydellistä ihmistä, itsekin olen siitä melkein niin kaukana, kuin ihminen voi olla, vaan jotain, joka on totta. En ole hyvä ihminen, enkä aina hyvä keskustelemaan, mutta jos sinäkin tunnet tarvitsevasi seuraa, postia voi lähettää osoitteeseen: [email protected]

P.s. Ihan netissä juttelua siis tarkoitan. Eihän sitä tiedä, jos syvemmin tutustuisi, mutta niin.. Kaikki jotka tätä tarvitsevat, ovat tervetulleita.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä