Katsoin dokumentin ylen areenalta naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Minun ei olisi pitänyt katsoa, koska jäin päiväkausiksi murehtimaan asiaa. Olen itsekin kokenut väkivaltaa ja haavat aukes katsomalla tuota ohjelmaa. pakko-ajatukset saivat taas uutta sytykettä ja lisää murehdittavaa. Tämä on ihan sairasta, mutta en pysty lopettamaan. Kärsin todella turhasta pään vaivaamisesta. Saan itseni lietsottua sellaisiin pelkotiloihin, jotka lähentelevät psykoosia, tai ainakin tuntuvat todella pahoilta ja vievät toimintakyvyn. Luulen, että minulla on myös ptsd ja käyn läpi traumaa kaiken valveilla olo ajan. En osaa olla rennosti, sillä olen koko ajan valppeilla ja varautunut. Ihmissuhteet kärsivät. En edes kykene olemaan läsnä, koska olen jäänyt jonnekin varjoon. Siksi ihmettelen miten kaikesta huolimatta joku haluaa olla kanssani tekemisissä. Inhoan itseäni ja mietin itsemurhaa. Samalla häpeän sitä etten osaa elää enkä osaa olla lapsilleni läsnä. Lapset ovat aikuisia, mutta siitä huolimatta haluisin joskus voivani antaa heille itsestäni terveemmän kuvan, ja että heille jäisivät paremmat muistot minusta. Lisäksi murehdin koko ajan lapsia ja miten he pärjäävät, ettei heille satu mitään, aivan kuin se jatkuva murehtiminen auttaisi. Murehdin itseni hengiltä pian, henkisesti olen jo aika loppu.
pelko syö ihmistä
3+7
2193
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voi sinua, voin samaistua oloosi silla itsekin kärsin pakko-oireisesta häiriöstä.. Mutta itse hain apua jo nuorena. Oletko ikinä hakenut apua tähän oloon? minusta tarvitset sitä todella. Olet hyvä ihminen! Älä ikinä vähättele itseäsi..
Voimia paljon :-)
On harmi, että on niin yleistä, että ihmiset murehtivat niin paljon kaikesta mitä tuntevat kokevat, näkevät ja kuulevat, itsensä huolehtimisen sijaan. Voisin asettua sinun asemaasi, sillä olen aikuinen tytär ja koin jo lapsena, että minun velvollisuuteni oli huolehtia äidistäni, ettei hänelle käy kuinkaan. Myöhemmin teini-iän aikoihin tajusin huoleni, hän oli aina huolissaan minusta. Olen erittäin läheisissä väleissä aina ollut äitini kanssa, sillä huolehdimme tavoillamme toisistamme, vaikka en enää asukaan saman katon alla, silti näemme usein ja soittelemme usein. Äidistäni yhä huoli, kun hän ei vain pysty ajattelemaan, että kaikki tyttären kohdalla järjestyy kyllä ja ennalta ei pidä mitään murehtia. Hän ei vain luota kehenkään muuhun, eli olen myös hänen terapiamuotonsa. Oman taakkani olen oppinut vierittämään harteiltani jo hyvinkin, joten myös toivon, että äitini saa kaikki huolensa purettua minuun, silti tuo huoli hänellä vain kasvaa.