Onko tää normaalia parisuhde elämää?

Täytyykö tuota edes kysyä, onko tuo normaalia parisuhde elämää? Ehkä, jos haluaa olla todella tuhoavassa ja inhottavassa suhteessa.
Ja ei todellakaan mene karkit tasan, varmasti kaikki tämän lukevat täysjärkiset ovat kanssasi samaa mieltä. Tiedän, että ymmärrät sen varmasti itsekin, mutta olet liian kiintynyt yhteisiin, menneisiin muistoihinne ja ehkä toivot niin paljon, että mies palaisi entiseksi itsekseen, ettet ymmärrä, että teidän tarinan loppu oli jo. Syy ei ole sinun. Mies on totaalisesti ulkoistanut sinut elämästään eikä välitä sinusta - paitsi ELÄTTÄJÄNÄÄN ja "äitinään". Sinä hoidat leivän pöytään sillä aikaa kun mies löhöää milloin missäkin polttamassa pilveään tai vittämässä kaveriaikaa. Sinä hoidat talouden, siivoamisen, varmaan kaiken kodinhoidon. Miehesi ei todellakaan ymmärrä, että teet noin paljon hänen vuokseen. Jopa kaataa olemattomat viat niskaasi! Uskomatonta!
Sinä olet jo antanut hänelle tarpeeksi mahdollisuuksia valita sinun ja kaiken muun väliltä. Parisuhteessa kuuluu molempien kantaa vastuunsa ja molempien olla onnellinen. Tuo ei sitä ole. Tuo on äiti-teinipoika suhde. Laita inhottava ukkosi polttamaan pilveään ja olemaan kavereineen ihan itsekseen! Asuessaan yksin sitä varmaan hänkin kuukauden sisällä huomaisi, miten tiskit, pyykit ja laskut kertyy kun sinä et ole niitä hoitamassa ja kaikessa auttamassa!
Olet joutunut katselemaan tuota touhua jo tolkuttoman pitkään, kun se jo noin pahaksi on päässyt.
Tiedät kyllä itsekin, mitä tehdä. Nyt ne karkit jakoon ja pistät tämän "miehesi" pellolle rellestämään, jotta sinä voit alkaa elää omaa elämääsi - tuo mies ei tuo siihen mitään lisää, kuin murhetta ja päänsärkyä.

"Onko tää normaalia parisuhde elämää?."

Jos sinun pitää edes kysyä tuota, et ymmärrä normaalista parisuhde-elämästä mitään...
Lähde samantien, ei tässä voi muuta sanoa. Hanki normaali suhde ja opi arvostamaan itseäsi.

Ihminen ei muutu ellei hän sitä itse halua. Tekstistä paistaa läpi ettei miehelläsi ole mielenkiintoa muuttua edes sinun/parisuhteenne vuoksi. Kurja juttu, mutta viisainta olisi laittaa lusikat jakoon :/

Sun pitää alkaa arvostamaan itseäsi enemmän ja lähteä tuosta suhteesta. Sinä ansaitset parempaa. Ihan oikeesti.

Kiitos vastauksistanne!

Kyllä kai sitä itsekkin tiedän, että pitäisi lähteä, mutta jostain kumman syystä se vaan on niin hirveän vaikeaa. Niin kuin Pöyristyttävääkin kirjoitti, ehkä vaan elän menneessä ja haluan että suhteemme palautuisi taas sellaiseksi kun se ennen oli. Vuoden päivät tää on ollut tällästä ja oon vaan odottanu, että tilanne paranis, mutta ei kai tää tästä mihinkään muutu, vaikka mitä tekis..

Mä vaan haluaisin että mies tajuais, kuinka paha mun on olla ja kuinka pitkään sitä on jatkunu, ja tekis asialle jotain. Arvoistaisi, kunnioittaisi, auttaisi, kuunteleisi mua. Olen sille monesti sanonut, kuinka rikki ja loppu mä olen, mutta aina se on vaan mun pääni sisäinen juttu. Mä teen kaikesta vaikeeta.

Tänään aamulla samalla sekunnilla kun herätyskello rupesi soimaan, mies tuli kotiin. Sanoin hänelle, että joko me voitais lopettaa tää meidän suhde, kun en jaksa enää. Mies oli tapansa mukaan ihmeissään, että mikä tässä oikein mättää. Se ei varmaan näe samaa kun minä.

Pari tuntia sitten tulin kotiin ja ei täällä taaskaan olla mitään tehty eikä miestä ole näkyny. Ehkä se tajus lähteä. Tai sitten se tulee illalla/yöllä/huomenna pää sekasin takas kotiin ja sama rumba jatkuu..

En vaan ymmärrä mikä helvetti mua vaivaa. Tiedän sen että pitäisi erota, mutta samaan aikaan ajattelen etten halua ikinä menettää häntä.

Ehkä sun pitäis hakea apua itsellesi, jos et muuten pysty lähtemään. Koska ei todellakaan ole normaalia!

Noh noh onpas negatiivista kommentointia. Voisitteko ajatella miehen puolelta asiaa?

Kaverit on kuitenki kavereita ja niitten kanssa tekee tietty mieli hengata. Naiset on naisii tietty mut kyl kaverit on kans kavereita. Ja pajarin poltto on hemmetin yleistä nykyään, mikset polttais sen kanssa? vois olla ihan hauskaakin ja voisitte jutella asioista ehkä jollain eri tasolla ja selvittää asianne.

Ja jos ei tee mieli nussia niin on siihenki joku syy. Tietty syitä on monia mut yleensä kuulee niin päin et muija pihtaa. Tervetuloo miesten maailmaan :D

Kyllä minä vaan tekisin kotitöitä. Ja miksi siedät tuota huumeveikkoa? Miehes on laiska luuseri joka elää sun siivellä. Itse olisin tuhat kertaa parempi mies mutta olen liian ruma etten kelpaa naisille. Mielelläni remontoisin kotia tai tekisin jotain, harrastaisin tai mentäis vaan rannalle kävelee tai pyöräilee tai salille. Joutuu vaan kaikkee yksin tekemään , käymään salilla. Just ostin soutuveneen ja sitä olen käynyt hiomas ja ens viikolla maalaan sen.
Miehes on vieläpä juoppokin. Mut se vaan että kunnolliset miehet ei kelpaa naisille.
Ei voi kun ihmetellä naisia.

Onk tuo muka parisuhde, ei ole. Eikä rakkautta edes ole

"Aina töissä odotan, että pääsen kotiin miehen luokse..."

Mietippä tuota lausetta tarkemmin. Odotatko todella, että pääset miehen luo, vai odotatko, että pääset katsomaan onko mikään muuttunut entisestä?

Aina kotiin tullessa näet, ettei mikään ole muuttunut ja ahdistut, koska odotukset ja toiveesi eivät etene ja toteudu missään mielessä.

Luin ketjun ja mielestäni olet koko ajan enemmän sairastumassa läheisriippuvuuteen. Suhteesi mieheen perustuu päivä päivältä epärealistisimpiin asioihin ja haavekuviin "yhteisestä" ihanasta elämästä. Suhteesi ei perustu siihen todellisuuteen, jossa nyt elät ja tuntemuksesi kuvastaa sitä. Jossain sisimmässä välität kyllä miehestä, hoivaat häntä, huolehdit hänestä ja kai jotekin annat itsesi ymmärtää, että tuo mies ei pärjäisi ilman sinun apua, joten olet riippuvainen siitä, että pyrit ohjaamaan päivittäin hänene tekemisiään ja tekemättä jättämisisään.

Ole ensimmäisenä rehellinen itsellesi ja hanki joku ulkopuolinen apu itselle, kenelle voit kertoa miten sulla menee ja mitä sulle kuuluu.

Vieläkö aloittaja hoivailee teinipoika-avokkiaan äidillisesti??

No ei todellakaan ole,jos kaverit on noin tärkeitä!Sähän olet aina yksin siellä kotona kun et ole töissä.Onko sulla omia kavereita,joiden kanssa voisit viettää aikaa?En yhtään ihmettele,jos olet rikki!Eihän tuo ole mitään elämää tuollanen.Sun kaveris pitäis ymmärtää että on parisuhteessa,ja viettää nyt sun kans aikaa.Mutta eipä ne nuo jäbät tajuu...jäävät jälkeen henkisessä kasvussa.Olisihan se mukava kun toinen ymmärtäisi hoitaa edes kotityöt kun on päivät kotona.Söisitte yhdessä.Semmosta ihan tavallista arkea,lähellä olemista,tunnetta että toinen välittää.Kaverit pitäisi ymmärtää jättää vähemmälle huomiolle,olisiko mahdollista tutustua johonkin pariskuntaan jonka kanssa viettäisi aikaa,söisi vaikka joskus yhdessä?Ei sen niin kummosta tarvis olla...yritä vielä puhua asiasta,sitten siirry uhkailuihin,sitten jätä se!

Onneksi olkoon, sulla on ihan virallisesti hyväksyttyjä syitä eroon. Nyt se on vaan susta kiinni. Paljon on meitäkin joiden puolisot on ns. kunnollisia mutta katsovat että mikään arjen murhe ei oikeastaan koske heitä mitenkään. Ja jos asiasta koittaa puhua niin vasta-argumentteja löytyy siinä määrin että ilmeisesti mikään sanomani ei pidä paikkansa eikä siitä tarvitse välittää.

Alan saada jo fyysisiä oireita kun tulen vaikka parin päivän reissulta kotiin ja mikään yksinkertaisinkaan asia ei ole mitenkään muuttunut vaikka hänellä on ollut 2 päivää vapaata. Tai jos kurkkaan varastoon jonka olen suurella vaivalla järjestänyt ja se onkin yllättäen myllätty täysin tai heitetty kamaa vaan ovesta sisään että joutuu väistämättä järjestämään uusiksi jos aikoo etsimänsä saada sieltä ulos. Alkaa jotenkin kurkkua kuristaa ja ahdistaa ja hätäännyttää ja olen alkanut miettiä että näinkö paniikkihäiriö tms. kehitetään. Jos lähtisi niin kysyjille joutuisi selittämään jotain että koska toinen ei osaa viedä roskapussia. Ja taas tuli ero ihan puskista, kaikkihan on tosi hyvin....

Enpä oo hetkeen nähnyt näin pahaa tossunalla -kertomusta.
Oot semmoinen kiltti hiirulainen, ja mies on sen huomannut. Käyttää sua hyväksi, teet ruuan ja siivoat ja hän saa tehdä mitä huvittaa. Maksaako edes vuokrasta? Vai onko asunto ostettu, ja jos, niin kenen rahalla.
Tuskin miehellä mitään tunteita sinua kohtaan enää on, pelkkää välinpitämättömyyttä. Uskon että jopa pettää sinua reissuillaan. Mutta miksi hän muuttaisi mitään, kun on aina koti mihin tulla ja missä akka kiltisti odottaa ruoka valmiina.

Jätä nyt hyvän sään aikaan.

Kivaahan se on elättää narkkarimiestä ja sen kavereita koko elämänsä. Siinä tuntee ittensä tosi tarpeelliseks vaikka tosiasiassa onkin pelkkä hyväksikäytetty lypsylehmä. Jos suutut ja yleensä osaat olla vihainen, käytä tämä voimavarasi pakkaamiseen ja äkkiä!

Ei tulis kuuloonkaan että avovaimoni olisi kotona työttömän ja minä tekisin päivätöitä ja vielä kotityötkin siihen. Kyllä se on aina mennyt niin, että kun minä olen käynyt töissä ja avo ollut kotona, niin avokin työtä on ollut se kodin pitäminen.

Passivoitunut pilvenpolttaja miehenä näyttää olevan ihan ahterista. Tarviiko sitä pilveä hiisata joka hiton päivä ja monta kertaa viikossa? Minun mielestäni ei, varsinkin kun se on tuhonnut normaali parisuhde-elämän, työt ei nappaa ja seksielämäkin on kuihtunut. Mielestäni sinun pitäisi asettaa selkeät rajat tälle reppanalle että pilveä saisi polttaa vaikka kerran viikossa ihan maksimissaan, kotitoihin olisi osallistuttava, töitä pitäisi edes yrittää hakea ja seksiinkin olisi jaksettava panostaa. Jos nämä ehdot eivät käy niin sitten on varmaan parempi jomman kumman muuttaa pois.

Hei taas kaikille.

Edelleen täällä ollaan ja odotellaan ihmettä tapahtuvaksi. Sairaistuin kesän lopulla tosi pahaan masennukseen, jonka takia saikkulomat vaan jatku ja jatku ja näin ollen töistä ei sitten enää jatkettukaan mun sopimusta. Eli nyt siis työttömänä, masentuneena, ahdistuneena ja elämän ilon kadottaneena istun 24/7 kotona.

Miehen kanssa nyt jotain edistystä on tapahtunut. Hyvin vähän kylläkin. Hän ehkä kerran viikossa osaa omatoimisesti tehdä jotain koti-askareita ja on ollut enemmän kotona.. Tai no nyt kun miettii niin ei se varmaan ole ollut enenpää kotona, mutta itse kun olen täällä jatkuvasti niin kerkeän kuitenkin päivällä hetken edes nähdä häntä. Illat ja viikonloput pyörii sitten ties missä. Ei oikeastaan enää jaksa edes kiinnostaa.. Tänäänkin lähti päivästä käymään kaverin luona ja äsken tulikin sitten tekstari että on menossa 100km päähän, tulee joskus huomenna.

Itselläni ei ole kavereita täällä, joiden kanssa viettäisi aikaa. Asutaan miehen kotipaikkakunnalla ja itse olen kotoisin monen sadan kilometrin päästä. Tää on pieni kylä, jossa jokaisella omat porukat ja niihin on tosi vaikea yrittää päästä mukaan, Että yksin tulee oltua ja paljon. Ehkä liiankin paljon, sillä sosiaaliset tilanteet pelottavat.

Haluaisin töitä ja harrastuksia, mutta niiden aloittaminen/hommaaminen ahdistaa. Mitäs jos saan töitä ja tilanne menee taas siihen, että pidän täällä miehelleni all-inclusive-majataloa. Ei kestä pää enää elättää toista. Viime kesäinen sairastumiseni oli niin rankka juttu, että en halua sellaiseen kiertoon enää uudelleen. En enää syönyt, enkä nukkunut kuin 3-4tuntia yössä ja aamut sekä illat itkin yksin kotona. Se oli yhtä helvettiä. Sitten aloitin lääkkeet, jotka veti mielen vielä mustemmaksi ja pyysin miestäni olemaan sen ensimmäisen illan kanssani, koska mua pelotti olla yksin kaikkien ajatuksieni kanssa. Arvatkaapa vaan oliko.. Tilanne kuulemma hänellekkin niin vaikea, että oli pakko päästä pois kotoota.

Mä olen niin hukassa. Erota pitäis ja pian, mutta mä en tiedä yhtään mihin mä sitten meen. Oudolta tuntuisi jäädä tänne, kun ei mulla ole täällä mitään. Ja kotipaikkakunnallekkaan en haluaisi enää takaisin.

Kuten mieheni mulle aina sanoo oon vaan yks vitun säälittävä, sairas, asennevammainen luuseri. Ja hyvin on nuo sanat iskostunut mun päähän. Musta ei ole mihinkään eikä kukaan ei mua halua. Oon täysin arvoton ihminen.

Poistu tuolta. Älä jää tuollasen ääliön lähellekään, selvitä kaikessa hiljaisuudessa kotipaikkakuntasi tai edes sen naapurikunnan asuntotilannetta, tai muuta hätätilanteessa vanhemmillesi, mikäli se heille käy. Myy pikku hiljaa isompia tavaroitasi, joita et saa muutossa mukaan, tai siirrä niitä pikku hiljaa vanhempiesi luo säilöön. Sitten yhtenä päivänä irtisano omalta osaltasi asunto, toivottavasti teillä on jaettu vuokrasopimus, jolloin sinun ei tarvitse miettiä, miten saat miehen ulos.
Mieti, olisitko sairastunut, jos et olisi joutunut kantamaan riippakiveä mukanasi? Itselläni on vastaava tilanne, ex oli päivät pitkät kotona, opiskeli vähän silloin tällöin (ehkä tunti viikossa tms), heräsi aamulla töihin lähtiessäni pelaamaan, pelasi kun tulin kotiin, pelasi kun kävin nukkumaan. Väsyin, sairastuin, minulle määrättiin lääkkeet pari kuukautta ennen eroa, ja onneksi tuli myös ero miehen kanssa, sillä saman tien kun mies vei viimeiset tavaransa asunnosta, sain taas hengittää, ja jo seuraavana päivänä tunsin oloni paremmaksi kuin pitkään aikaan. Alle puoli vuotta siitä pystyin helposti lopettamaan masennuslääkkeiden syömisen. Eroa.

Voimia.

Voi hyvä nainen! Mitenkä elämä sinua koittelee miehesi kanssa.
Sinä olet vielä nuori. Älä jää tuollaiseen suhteeseen. Se ei tule koskaan muuttumaan parempaan. Usko minua!
Tyttäreni oli vaikeassa suhteessa joskus. No, hänen poikaystävänsä ei sentään pilveä poltellut, mutta käytti alkoholia. Ja oli viikonloppuisin menossa aina kavereiden kanssa. Monet kerrat, tyttö lähti sieltä pois äitinsä luokse. Ja minulle vakuutti ettei mene takaisin. Mutta, meni aina uudestaan. Olin hyvin huolissani tytöstä. Kunnes kerran hänen poikaystävä pahoinpiteli hänet.
Se kerta riitti tytölle. Hän tuli järkiinsä ja lähti.

Ole niin fiksu ja lähde. Muuta vaikka entiselle kotiseudullesi. Kyllä sinulle asunto jostain löytyy. Aina tulet saamaan uusia näkökulmia elämällesi. :)

Usko minua!

Nyt kysyn sinulta onko sinulla kaikki kotona. Jos todella haluat jatkaa tuollaista elämää niin sitten jatkat. Mutta jos sinulla on vähääkään järkeä jäljellä niin otat pitkät ja pitkälle.

Elämänsä voi pilata monella tapaa ja tuo on yksi niistä. Muista toista et voi muuttaa.

On hyvä että ihminen osaa väittää toisesta, mutta järki on se jonka mukaan täytyy kuitenkin elää.

Moi taas!

Asioita olen laittanut alulle. Ensi viikolla työhaastattelu monen sadan kilometrin päässä. Kysyin mieheltä, että mitä on mieltä jos haen sinne töihin, vastaus oli, että ihan sama. Sitten kysyin, että mitä jos saan sen paikan niin tykkääkö se musta niin paljon että muuttaa mun kanssa sitten sinne niin ei hän tiedä. Myöhemmin viikolla hän sitten kertoi, miksi epäröi muuttoa ja ymmärrän kyllä hänenkin näkökantansa.

Ja taas on viikonloppu, mitä mä niin vihaan. Eilen mies lähti, sano käyvänsä kaverillaan ja tulevansa ajoissa himaan, koska meillä oli tänä aamuna sovittu meno. No, aamu kahdeksalta se sitten soitti, että on niin kännissä ettei pysty lähtee.. Hoidin asian sitten yksikseni. Nyt päivällä yritin pari kertaa soitella, mutta eipä mulle vastattu. Sitten hän ite soitti että oli nukkumassa ja voisinko hakea kotiin. Lähdin sitten hakemaan ja sillä välin oli mieli muuttunut, ettei haluakkaan himaan. Talon omistajakin oli jo sitä mieltä että ukko joutais jo kotiin.. No sieltä sitten lähti mieheni mukana hänen tuttu kyytiin. Lupasin tämän tutun heittää kotiin ja omalle ukolle sanoin, että hänelläkin ois aika tulla kotiin selviämään, että huomisen reissua ei peru ryyppäämisen takia.. No kuten kaikki arvaa niin eihän hän kotia tullut. Jäi tutullensa. Pitää nyt kuulemma kerätä ryyppäämisen avulla voimia että jaksaa huomenna.

Huomista en edes uskalla ajatella. Jos mies tulee kotiin niin hällä on kuitenki huomenna pinna niin kireällä ettei uskalla mitään sanoa. Ei varmasti lähde reissuun, vaikka kyseessä olisi mulle tärkeä juttu.

Mutta silti edelleen vaan rakastan sitä miestä niin paljon. Ja mua sattuu, miten se mua kohtelee. Tänään olin vissiin sen aikaa hyvää seuraa, kun sai multa kyydin. Muuten se ei varmastikkaan mieti mua ollenkaan. Alkoholi on tärkeämpää.

Sattuu kun tietää, ettei merkkaa toiselle mitään ja silti on itse tekemään ihan mitä vaan sen toisen eteen. Hän on itse sanonut, että hänestä on tullut välinpitämätön mua kohtaan. Jos mä itken (mitä muuten teen yllättävän usein nykyään), on se huomion kerjäämistä. Ei hän lohduta, ei kysy mikä on, ei mitään.. Jos kerron miltä musta tuntuu niin valitan ja mäkätän, syytän häntä kaikesta. Jos sanon, etten jaksa enää tätä suhdetta niin hän ei edes yritä kysyä mikä mättää, miksi en, toteaa vaan että selvä, mene sitten.

Mua pelottaa erota, sillä en ikinä ole kenestäkään näin lujasti välittänyt. Sitten jos hänet jätän, en enää koskaan kuule hänestä mitään. Se saa jo mun sydämen hajoamaan. En kestä edes ajatusta, että hän olisi jonkun toisen kanssa. En halua luopua tästä ihmisestä, en ikinä.

Jotta nää mun tekstit ei olisi aina yhtä valittamista, täytyy mainita, että viimeiset pari viikkoa (viikonloppuja lukuun ottamatta) meillä on ollut mukavaa. On ollut hellyyden osoituksia, seksiä, ollaan tehty asioita yhdessä ja hän on ollut kotona. Olen jopa itse pari kertaa patistanut häntä kavereiden luokse käymään, sillä itse tarvitsen välillä hetkiä, jolloin saan olla ihan yksin. Ja jos meidän elämä olisi aina tuollaista niin olisin oikeasti tyytyväinen parisuhteeseeni.

Viikonloput ja lomat on yhtä helvettiä. Silloin se kuningas A. saa kaiken otteen miehestäni ja millään muulla ei vaan ole väliä. Ja ne miehen krapulapäivät ovat myös tuskaisia. Hyvä kun uskaltaa edes hengittää ettei hän suutu.

Asia, joka myös ihmetyttää, mieheni ei osaa pyytää anteeksi. Itse jos olisin jonkun reissun perunut juomisen takia ja toista vuorokautta teillä tietämättömillä puhelimeen vastaamatta olisin aika nöyrää tyttöä kotiin mennessäni. Olisin pahoillani, että petin lupauksen. Pahoillani, etten ole ilmoitellut missä olen. Pahoillani, että viina taas vei monta päivää. Pahoillani, että olen aiheuttanut toiselle mielipahaa. Pahoillani kaikesta.

Sanon tämän rumasti, selkeästi ja suoraan: sulla on loinen kämpässä.

Alttius tällaisten loisien saamiselle tulee yleensä lapsuudesta ja tällaiset loiset haistavat potentiaalisen isännän kaukaa.

Koet olevasi huono ja alitajuisesti uskot, että jos "miehesi" alkaisi sinua rakastamaan olisit kelvollinen. Tätä ominaisuuttasi loinen käyttää hyväkseen koska hän puolestaan on ymmärtänyt, että mitä huonommin hän sinua kohtelee sen tiukemmin pysyt kiinni suhteessa.

Olet masentunut koska olosuhteesi ovat masentavat. Muuta olosuhteita. Jätä loinen ja ala rakentaa omaa elämääsi. Olet sairastunut koska sinulla on loinen.

Lainaa kirjastosta kirja HARVILLE HENDRIX kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu!
Siinä kirjassa kerrotaan, että miksi ihminen ajautuu tietynlaiseen suhteeseen.

Sinun "vanhat aivot" ovat saattaneet sinut tuohon kuvioon, jotta kohtaisit nuo lapsuudestasi tulevat tunteet, mallit ja asiat. Me kuulemma haemme kumppania, jossa on samoja ominaisuuksia kuin vanhemmissamme. Tutkipa lapsuuttasi! Millainen sinun isäsi ja äitisi olivat? Miten he kohtelivat sinua? Miten he kohtelivat toisiaan? Sinä miellät alitajuisesti parisuhteesi normaaliksi. Miellät sen tutuksi ja turvalliseksi. Alitajuinen mielesi ei tiedä mitään mistään muusta, vain sen mikä on sinne rakentunut sisäiseksi ohjelmaksi

Tietoisella järjellä ymmärrät varmaan itsekin, että tuossa kuviossa ei ole mitään tervettä!! Miehesi kohtelee sinua kaikin puolin TÖRKEÄSTI! Hän ei välitä tippaakaan sinun tunteistasi ja tarpeistasi, mutta sinä vain ymmärrät häntä. Sinä anelet hänen rakkauttaan ja toivot tilanteen muuttuvan, vaikka mikään ei osoita, että niin tulisi tapahtumaan. Sinä pelkäät valtavasti hylätyksi tulemista. Sinulla on heikko omanarvontunto. Et arvosta itseäsi, koska siedät tällaista.

Toivon, että menet sisälle itseesi ja tutkiskelet itseäsi. MIkään ei muutu, jos jatkat samaa rataa. Ole sinä itse se muutos! Todennäköisesti miehesi saa kenkää, mutta etpä hänessä menetä mitään.. tyydyt tällä hetkellä rakkauden pieniin murusiin.

Ps. Tiedän mistä puhun, koska kävin itse läpi suhteen mistä en saanut mitään. Kun oivalsin asioita ja kävin läpi vaikeat tunneprosessit, niin tapasin nykyisen mieheni, jonka kanssa kaikki on toisin. Yhteisiä vuosia jo kahdeksan.

Se mies oppii vasta sen jälkeen kun lähdet!

Sen jälkeen kun viel olet muuttanut pois naurat sille luuserille vaikka puhelimitse ku ei voi saada enää ketään, kun ei tuommoisia sossu pummeja ketään halua, nii sit se tajuaa, että olisi pitänyt yrittää paremmin. Varmaan sen jälkeen jokunen kaverikin hylkää sen, kun ei voi puhua enää että elän vaan naiseni piikkiin, se tekee mitä haluan ja itse vaan rellestän :D

Sille tulee niin paljon kuluja sen jälkeen, kun häippäset, että se on sopiva kosto sen masennuksen aiheuttamisesta ja sun työkyvyn pilaamisesta.

Mä joudun olla kotoon kun vaimo töissä. Kun tytötön. Ollaan siinä 25 iässä ja piakkoin se 3vuos lähtee.
Kyselen monasti lähtisikö vaimo kanssani kävelylle/lenkille. Jopa kysyin että seuraavilla vapailla voitais tehä jotain kivaa yhdessä, esim mennä kaupunkii. Saa nähdä onnistuuko. Vai käydäänkö vaan autolla jossain kaupassa.
Tietenkin voisin yksinkin lähteä, ei vaan tule lähdettyä, kun kotona aina paljon hommia.

Hei taas!

Elämässäni on tapahtunut suuria muutoksia viime kirjoitukseni jälkeen. Mies jätti minut tammikuun puolessa välissä. Olin kännissä haukkunut hänet pystyyn ja hänelle riitti, hän ei halunnut enää katsella minua hetkeäkään. Kaksi päivää itkin kotona putkeen ja anelin miestä vielä ottamaan minut takaisin ja samalla sanoin ettei hän saa ottaa minua takaisin, sillä parempi näin. Olin hajalla, olin sekaisin, olin jossain shokissa.

Kolmessa päivässä pakkasin tavarani ja muutin pois. Mies teki siitäkin vaikeaa. Ei auttanut, kun pyysin yhteisiä tavaroita käymään läpi. Ei auttanut kantamaan yläkerrasta tavaroita alas. Päivää ennen muuttoa heräsin aamu seitsemältä siihen, kun mies soittaa ympäri kännissä, että hän tulee kavereidensa kanssa nyt meille. Itkin ja anelin, että antaisivat minun olla vielä vuorokauden yksin rauhassa niin sitten minulle olisi ihan sama. Mutta ei. Lähdin karkuun kodistani. Monta tuntia soittelin ja pyysin heitä lähtemään pois. Miehen ystävät olivat agressiivisiä minua kohtaan, uhkasivat hajoittaa tavarani ja viedä koirani mukanaan. Lopulta soitin poliisit paikalle ja pääsin tekemään muuttoani rauhassa. Seuraavana yönä mies soitti minulle, että pitäisi hakea hänet kotiin. Pakkohan minun oli hakea, sillä muuten olisin saanut pelätä, että koska hän tulee ja minkälaisella seurueella. Seuraavana aamuna hän painui yläkertaan ja oli siellä niin kauan kun kannoin tavarani ystävieni kanssa pois asunnostamme ja lähdin.

Muutin reilun kolmensadan kilometrin päähän. Ensimmäiset viikot olivat yhtä tuskaa ja melkein päivittäin soittelin miehelle. Onneksi ikävä helpotti, kun hän oli jatkuvasti töykeä ja ilkeä minulle. Helmikuun lopulla jouduin lähtemään vielä vanhaan asuntoomme tekemään loppu siivousta ja hakemaan viimeiset tavarani. Yllätys oli melkoinen, kun mies ei ollut tehnyt yhtään mitään kodissamme. Ei edes ollut pakannut omia tavaroitaan. Neljä päivää mä siellä olin pakkaamassa, siivoomassa, tapetoimassa ymym. ja silloinkin miehen piti päästä ryyppäämään. Siellä mä tajusin, että ei mulla oikeasti voi olla tuollaista ihmistä ikävä. Kieltäydyin olemasta enää hänen ovimattonsa ja lähdin. Sen jälkeen en ole kertaakaan itkenyt miehen perään.

Loppusiivouksen jälkeen minulle selvisi, kun vuokraisäntä soitti, ettei mies ole tehnyt siivousta kunnolla loppuun saatika palauttanut omaa avaintaan. Hän ei myöskään ollut maksanut parina kuukautena enää vuokraa, joten en saanut takuuvuokrarahoja takaisin. Kaksi viikkoa soitin päivittäin miehelle, että hoitaa nyt asian. Tarkistaa pankista, tiliotteista, jostain, että minkä kuun vuokrat on maksamatta. Ei saanut sitäkään tehtyä ja itse en enää jaksa hänen perään soitella. Laitan asian menemään käräjien kautta.

Mutta nyt mä olen päässyt tästä ihmisestä lopullisesti eroon. Välillä tulee hetkiä, jolloin on ikävä, mutta ne hetket unohtuu nopeasti. Paljon oli hyviä hetkiä meidän suhteessa, mutta huomattavasti enemmän niitä huonoja.

Ja mulla menee nyt hyvin. Pelko ja ahdistus on poissa. Nautin elämästäni. Minulla on nyt perhe ja ystävät lähellä, oma pieni mökki ja sain töitä unelma alaltani. Ja tulevaisuudessa aion olla onnellisempi kuin ikinä. Peace.

Moikka vielä!

Kyllä nämä kirjoitukseni ovat olleet ihan totta alusta loppuun saakka. Olen itsekkin miettinyt kuinka jaksoin elää tuossa suhteessa. Mutta kai olin niin rakastunut ja riippuvainen miehestä. Enhän minä nyt kenellekkään muullekkaan olisi kelvannut, tekihän sen mies selväksi. Hänen mielestään mun paikka olisi päiväkodissa, koska kiukkuilin kuin pienet lapset enkä osannut keskustella järkevästi mistään. Kun luin netissä keskustelupalstoja, miehen mielestä minun todellisuuden tajuni oli hämärtynyt ja uskoin kaiken lukemani. Joskus ääneen haaveilin, että olisi ihanaa kuin elämä olisi kuin rakkaus-elokuva, sekin oli hölmöä ajatella niin. Joskus iltaisin sängyssä kyselin kaikkea hömppiä kysymyksiä kuten, jos olisit eläin niin mikä eläin olisit ym., niin miehen mielestä niihin ei tarvinnut vastata, koska häntä ei kiinnosta tyhmät kysymykset ja koki sen ärsyttävänä..

Enkä itsekkään ollut hänelle kovin hyvä. Loppu aikoina epäilin häntä pettämisestä, huusin, raivosin ja nalkutin kaikesta. Odotin että hän haluaisi olla mun kanssa. Mun synttärit oli tulossa ja odotin että vietettäis ne yhdessä, mutta ei. Hän lähti edellisenä iltana dokaamaan ja seuraavana päivänä lojui krapulassa kotona ja illalla lähti taas omien kavereidensa kanssa. Eikä hänelle käynyt että olisin tullut hänen mukaan tai hän lähtenyt vaikka baariin mun kanssa. Joulu-aattonakin uskoin syvästi, että hän on kanssani kotona, mutta ei. Lähti illalla kymmenen kieppeillä ryyppäämään ja tuli seuraavana aamuna takaisin. Uutena vuotena meidän piti pyytää ystäviä kylään ja olla porukalla, mutta ei. Hän lähti omien kavereidensa kanssa mökkeilemään.. Ja mä vaan odotin, että hän ois halunnu viettää aikaa mun kanssa.

Mikähän ihme mussa on vikana, kun mun seura oli niin vastenmielistä.. Sattuu taas sieluun asti.

Sinä vain jatkat ja jatkat tuota samaa soopaa!
Sinussa on se vika että olet ääääääääääääääärettomän laiska valitsemaan korkeatasoisempaa seuraa. Jos joku, miten ala-arvoinen roskasakin edustaja tahaansa, näyttää sinulle edes pikkiriikkisen kiinnostusta, sinä hyokkäät heti hänen kimppuunsa. Siis laiskuuden huippu! Sen sijaan että viitsisit käyttää aikaa ja energiaa VALITA fiksumpaa seuraa. 99.9% elämästä muodostuu OMISTA VALINNOISTA!
Sitten sinä valitat kun tuo roskasakki (yli ihana miehesi ja sen kamut) käyttäytyy siten kuin on AINA käyttäytynyt!

Tyhmyydestä sakotetaan! Ei ole olemassa ilmaista lounasta, kaiken eteen on nähtävä vaivaa!

Meillä sama, mutta sukupuolet vaihdetaan päikseen, kukaan ei polta pilveä, ja nainen syö ja lihoo ja kun yritän sanoa asiasta, tuhahdetaan että elämästä pitää nauttia. Voi ja pitää, mutta itsestään voisi pitää huoltakin.

Moikka vielä kerran!

Jostain juolahti mieleeni tämä tänne kirjoittamani teksti ja lukaisin sen läpi. Reilu vuosi on vierähtänyt ja elämä rullannut eteenpäin. Nyt kun luin tämän keskustelun läpi, en voi kuin ihmetellä kuinka pohjalla olen ollut ja kuinka huonosti mies minua kohteli. Pian taitaa tulla vuosi täyteen siitäkin, kun olen miehestä viimeksi kuullut. Ja hyvä niin, ei ole ikävä. Nykyään mua raivostuttaa, kun annoin hänen pilata mun elämästä kaksi vuotta. Ja mun itsetunnon. Nykyään olen onneksi vahvempi kuin ikinä.

Olen alkanut hiljattain seurustelemaan ja olen ollut tämän suhteen aikana monta kertaa ihmeissäni. Uusi ystäväni kohtelee mua hyvin, kuuntelee, keskustelee, arvostaa ja ymmärtää. Olen valitettavasti joutunut hänelle kertomaan tästä edellisestä suhteestani ja joutunut myöntämään, että mua pelottaa ruveta seurustelemaan kenenkään kanssa. Mutta mies haluaa silti olla mun kanssa. Tästä jutusta mulla on jotenkin äärettömän hyvä fiilis. Miehellä on oma elämä kasassa, tulevaisuuden suunnitelmia ja pilkettä silmäkulmassa. Perheeni ja ystävänikin tykkäävät hänestä äärettömän paljon ja ovat onnellisia, kun olen löytänyt rinnalleni näin kunnollisen kaverin.