Menetin mielenrauhani aikoja sitten. Ajattelen sinua iltaisin ja viikonloppuisin odotan maanantaita että näkisin sinut taas. Tunnen itseni tyhmäksi ja toivottomaksi ja onnelliseksi ja murheen murtamaksi. En tiedä oletko huomannut asian. Ehkä olet tai sitten et.
Joka päivä hoen itselleni, että tämä menee ohitse pian. Ei näytä menevän vaan pahenee koko ajan ja tiedän, että tämä on väärin. Anteeksi
Joka päivä hoen itselleni, että tämä menee ohitse pian. Ei näytä menevän vaan pahenee koko ajan ja tiedän, että tämä on väärin. Anteeksi
Vastaukset 14
Vanhimmat
Toihan on ku suoraan mun elämästä, ainoo ero, että mä oon mies ja ajattelen noin eräästä kauniista, niin kauniista naisesta. Hän ei itse edes ymmärrä kuinka kaunis oikeasti on, niin henkisesti kuin myös fyysisesti.. Aliarvioikin
tavallaan itseään, syyttä. Voi tätä elämää, niin
paljon tekisi mieli sanoa ja tehdä, mutta tiettyjä esteitä/hidasteita on kuitenkin olemassa. Sinkkuja ollaan kyllä molemmat...
sinkkuja. Tämä kaikki on niin turhaa ja typerää
Aivan samanlaisessa tilanteessa ja jollain lailla olen aistivinani, ettei tunne ole aivan yksipuolinen, mikä tekee asiasta oikeastaan vielä hankalamman painaa villaisella ja unohtaa.
Sähköä on niin paljon ilmassa, että järki meinaa mennä ja pelkkä näkeminenkin saa jo kylmät väreet selkään, mutta kun ei ole mitään tietoa toisen työpaikan ulkopuolisesta elämästä/ihmissuhteista, ja kun ollaan kuitenkin samassa työpaikassa, niin pienintäkään riskiä kasvojen menettämisestä en pelkurina uskalla ottaa.
Minä taas olen todella ihastunut mieheen, jonkä työpaikan näkee suoraan omalta työpaikaltani. Aina siinä istuessani katson häntä, ja työpäivä ilman häntä on aivan kauhea...onneksi on kohtalon tovereita, ettei tarvitse yksin tässä maailmassa olla ihastunut "työkaveriin"...minäkään en uskalla tehdä mitään jotten kasvojani menetä, on sen verran tuota ikäeroakin...
kärsin ja kidun mutta ehkä selviän tästä ajan kanssa.
näkyy paremmin... ikä ero ei haittaa...
Hän on kuin huumetta, enkä edes halua yrittää loitontua vaikka se helpoin ratkaisu varmaan olisi.
Käsittämätöntä kuinka paljon voi tehdä mieli rutistaa ventovierasta ihmistä. Pelkkä hänen olemassaolonsa saa tuntemaan jotain mitä en uskonut enää koskaan tuntevani.
Toiveissa on kiva elää, vaikkei mitään koskaan tapahtuisikaan ..ja mistäs tuota ikinä varmaksi tietää?
Oletko miettinyt, kumpaa olet enemmän: iloinen vai surullinen? Itse olen enemmän iloinen. Joinakin päivinä halu koskettaa kasvaa silti lähes sietämättömäksi, mutta olenpahan ainakin todistettavasti elossa. En ole tuntenut näin voimakkaasti aikoihin ja minua jo vähän pelottaakin.
Suorastaan kamalaa nähdä unelmiensa mies joka päivä töissä ja sille ei vaan mahda mitään, että rakastun koko ajan enemmän...
Hän on varattu, minä en. Enkä edes osaa ajatella ketään muita, näen itseni vanhana mummunakin kyttäämässä hänen peräänsä.. Tämä ei mene ohi.
Olen ihastunut erääseen työpaikassani työskentelevään mieheen. Emme ole läheisiä työkavereita, mutta työskentelemme samassa rakennuksessa. Olen yhä enemmän ja enemmän ihastunut siihen mieheen, enkä edes tiedä onko hän varattu vai ei. Sormusta hänellä ei ole, mutta tyttöystävästä en tiedä.
En tiedä onko tunteeni yksipuolisia. En tiedä miten voisin häneen paremmin tutustua, kun tapaamme niin harvoin. Tänään kun hän käveli ohitseni ja moikkasi minua, olin loppupäivän niin iloinen. Voi voi...
Se on vaan niin hassua, että joillakin ihmisillä on täysin sama kohtalo kuin itsellä. Juuri noin on asiat minullakin...mutta mistä tietää, onko tämä toinen sitten kiinnostunut?
Kun on samassa työpaikassa, niin ei kehtaa suoraan mennä kysymäänkään, vaikka selkäytimeen asti tuntuvat katseet ja hänen välillä ihastuttavan hermostuneeksi sähläilyksi muuttuva käytös kertoisi, että ihan yksipuolista tämä ei ole. Tai sitten hän on luonnostaan yhtä pihalla, kun itse olen hänen seurassaan. :)
Joskus olen miettinyt, että mitä tapahtuisi jos näkisimme vapaa-aikana jossain otollisessa paikassa muutaman rohkaisevan nauttineena.
Voisi olla paha paikka ainakin itselleni pitää ajatukseni omana tietonani, joten voipi olla parempi ettei tuota kohtaamista koskaan vahingossa tapahdu. Toisaalta jos tunne on molemminpuolinen, niin kohtaaminen saattaisi olla niin hienoa kuin kuvitella usakaltaa. Vaikea juttu.
Entä jos ihastuksesi kohde miettii samaa ja toivoo salaa, että olisit häneen ihastunut ja kertoisit tunteesi? Jos hänellä on heikko itsetunto ja hän yrittää taistella asiaa vastaan? Jos hänen kumppaninsa torjuu hänet toistuvasti ja hän on henkisesti melkein lyöty?
Silloin tieto siitä, että joku välittää, voi merkitä sillä hetkellä maailman eniten. Vaikka asiasta ei koskaan mitään sen konkreettisempaa tulisikaan.
Tällainen on oma tilanteeni, sinun tilanteesi on tietysti toinen, mutta ajattelin, että mainitsen asiasta.
Jos saisin tietää, että ajatuksieni kohde olisi varattu, vaikka hän eläisi huonossa suhteessa, en silloin koskaan voisi lähestyä häntä.
Työpaikkaihastuminen sisältää niin monia ristiriitaisuuksia. Ensinnäkin mistä ihminen tietää, että tunteet ovat molemminpuolisia. Ei oikein uskalla otta selvää, kun on alkanut hermostuttaa koko ihminen. Kun näen kyseisen ihmisen, minun jalkoja alkaa heikottaa, on pakko vetäytyä tilanteesta. Toisaalta samalla koitan hakeutua tilanteisiin, joissa kyseinen henkilö on. Pahinta on se, että mitä enemmän olen kontaktissa kyseisen ihmisen kanssa, sitä enemmän ajatukset karkailevat. Jos en ole nähnyt häntä vähään aikaan, tunteeni haalistuvat, ehkä se on parempi itselle. Samalla olen välillä kohdellut häntä jopa hieman "kovasti" ja tunteettomasti, koska näin olen pystynyt pitämään tunteeni kurissa ja etäisyytä häneen.
Kohtaaminen kyseisen ihmisen kanssa jää pyörimään mieleeni; analysoin hänen ilmeitään ja reaktioitaan. Kun katson hänen silmiin, on vaikea irrottaa katsetta. Samalla taas kuitenkin välttelee toisen katsetta.