Puhukaa minulle järkeä

En ole varma minne tämä kuuluisi, parisuhde/kaukosuhteet/avioero/vanha suola janottaa, mustasukkaisuus lienee kuitenkin se oleellisin teema.. tässä minun tarinani.

Tapasimme toisemme 19- ja 22-vuotiaina. Kumpikaan meistä ei ollut aikaisemmin seurustellut, rakastellut tai ylipäänsä ollut läheisemmissä tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Olimme toistemme ensimmäiset kaikin tavoin ja valtavan rakastuneita.

Olosuhteiden pakosta mies muutti toiseen maahan, elimme etäsuhteessa aikamme. Aloimme etääntymään toisistamme emmekä enää tulleet toimeen. Satutimme toisiamme monen monta kertaa Internetin/Skypen välityksellä sanaharkoissamme, molempien luottamus kärsi, katkeroiduimme. Mies masentui, minä en enää jaksanut. Erosimme.

Kului yli vuosi, jatkoimme elämää tahoillamme emmekä olleet missään yhteyksissä. Mies oli yhä läsnä mielessäni, mutta yritin sysätä ajatukset muualle, keskityin työntekoon ja opiskeluun. En ollut kiinnostunut muista miehistä, halusin vain olla yksin ja päästä yli sydänsuruistani. Pikkuhiljaa itku hellitti ja pystyin jo uskomaan, että olin päässyt pahimman yli. Toivotin mielessäni miehelle kaikkea hyvää.

Eräänä iltana minulle tulee puhelu numerosta, jonka olen jo ajat sitten poistanut, mutta jonka edelleen tunnistan. Häkellyn, en vastaa. Hetken päästä mies seisoo kotiovellani. Hän on matkustanut luokseni vain kertoakseen, että rakastaa minua edelleen. Hän kertoo seurustelleensa tänä aikana toisen kanssa, muttei enää pystynyt elämään suhteessa, sillä hän ei rakastanut tätä naista eikä ollut pystynyt unohtamaan sitä mitä joskus jaoimme.

Rakastan miestä edelleen, en vain tiedä enää mitä tehdä. Toisaalta olen onnellinen että jokin voima saattoi meidät taas yhteen, toisaalta taas tuntuu siltä kuin vanhat haavat olisivat taas auenneet juuri kun luulin päässeeni kaikesta yli. Tunnustan myös, että minulla on ongelmia käsitellä miehen suhdetta tähän naiseen - tunnen oloni jollain tasolla petetyksi ja hyvin surulliseksi, vaikka emme enää yhdessä tapahtumahetkenä olleetkaan. Mies on puhunut naisesta kauniiseen sävyyn selostaessaan mitä tapahtui (mitään yksityiskohtia en ole kysynyt enkä kysele), hänellä vain ei itsellään ollut tunteita jatkaa ja siksi he erosivat. Mies haluaa olla minun kanssani, minä haluan olla hänen kanssaan, mutta epäröin.

Tiedän, että minun pitäisi vain osata iloita, että mies on nyt ja tässä ja rakastamme yhä toisiamme kaikesta huolimatta. Tuntuu vain pahalta tällainen takautuva mustasukkaisuus ajasta, jonka mies oli toisen kanssa "tässä välissä". Yksi suurimmista ilonaiheistamme oli juuri se, että olimme olleet/tulisimme olemaan toistemme ainoat.

Kyllä minä ymmärrän, että menneet ovat menneitä enkä halua tuhota jotain kaunista omalla mustasukkaisuudellani. Miehelle olen tästä maininnut, mutten halua tuoda aihetta enää suuremmin esille, koska hän ei ole mitään väärää tehnyt ja näen että aiheen jatkuva esillenosto vain satuttaisi meitä molempia. Tämä on oma ongelmani, jonkinlaisesta omasta epävarmuudestahan tällaiset aina kumpuavat.

:( Ajatuksia, mitä tahansa.