Yläasteiässä tulin aivan tajuttoman ujoksi, ja pikku hiljaa erkaannuin toinen toisensa perään jopa parhaista kavereistani. En tuntenut sopeutuvani heidän suureen ystäväjoukkioon, ajattelin ettei minua hyväksytä tälläisenä. Ajattelutapani oli: "En halua tunkeutua kenenkään seuraan, jos he eivät vaikka haluaisikaan olla kanssani." Luulin tekeväni palveluksen ihmisille olemalla sivussa.
Sisällä sisimmässäni en kuitenkaan ole koskaan ollut hiljainen tai mielipiteetön, kuten hiljaisista usein luullaan. En vain uskaltanut tuoda itseäni julki!
Nyt olen mielestäni pikku hiljaa alkanut palaamaan "normaaliin elämään". Ainakin kovasti haluaisin tutustua ihmisiin, ja olla ihmisten parissa! Ymmärrän, ettei elämäni voi jatkua näin.... minunkin on elettävä nuoruuteni!
On vain pikku problematia. Jopa ne vanhat ystäväni, joihin kuitenkin olen säännölllisesti olllut puhelinyhteydessä, ovat tottuneet pitämään minua tylsänä tyyppinä, joka heidän mielestään haluaa olla yksin! Ja kun en vieläkään ole niitä rohkeimpia ihmisiä, tarvitsisin todella tutun ihmisen, jonka kanssa lähtisin tutustumaan uusiin! Vain sitä kautta se minulla onnistuisi, sillä itsetuntoni ei vieläkään ole niin kohdallaan, et voisin tuosta vaan lähteä täysin tuntemattomien tyyppien seuraan! Mut se on varma, ettei itsetuntoni tästä nouse odottamalla ja yksinään kotona murjottamalla!
Miten ihmeessä siis saisin kontaktin ystävääni?? Monta kertaa olen kysellyt, millon voitaisiin tavata ja vastaavaa....mut selvästi tää kaveri yrittää vältellä aihetta! Soitelukin on nykyään ainoastaan minun vastuulla. Ei taida mulla vieläkään rohkeus riittää kysymään, mahtuisinko joskus hänen ja kavereidensa mukaan jonnekin...
Jos joku jaksoi lukea, niin onnittelen! :)
Tällä sekavalla kirjoituksellani yritän kai kalastella hyviä neuvoja, miten päästä eteenpäin.
Ja oiskos kenties kohtalotovereitakin?
Sisällä sisimmässäni en kuitenkaan ole koskaan ollut hiljainen tai mielipiteetön, kuten hiljaisista usein luullaan. En vain uskaltanut tuoda itseäni julki!
Nyt olen mielestäni pikku hiljaa alkanut palaamaan "normaaliin elämään". Ainakin kovasti haluaisin tutustua ihmisiin, ja olla ihmisten parissa! Ymmärrän, ettei elämäni voi jatkua näin.... minunkin on elettävä nuoruuteni!
On vain pikku problematia. Jopa ne vanhat ystäväni, joihin kuitenkin olen säännölllisesti olllut puhelinyhteydessä, ovat tottuneet pitämään minua tylsänä tyyppinä, joka heidän mielestään haluaa olla yksin! Ja kun en vieläkään ole niitä rohkeimpia ihmisiä, tarvitsisin todella tutun ihmisen, jonka kanssa lähtisin tutustumaan uusiin! Vain sitä kautta se minulla onnistuisi, sillä itsetuntoni ei vieläkään ole niin kohdallaan, et voisin tuosta vaan lähteä täysin tuntemattomien tyyppien seuraan! Mut se on varma, ettei itsetuntoni tästä nouse odottamalla ja yksinään kotona murjottamalla!
Miten ihmeessä siis saisin kontaktin ystävääni?? Monta kertaa olen kysellyt, millon voitaisiin tavata ja vastaavaa....mut selvästi tää kaveri yrittää vältellä aihetta! Soitelukin on nykyään ainoastaan minun vastuulla. Ei taida mulla vieläkään rohkeus riittää kysymään, mahtuisinko joskus hänen ja kavereidensa mukaan jonnekin...
Jos joku jaksoi lukea, niin onnittelen! :)
Tällä sekavalla kirjoituksellani yritän kai kalastella hyviä neuvoja, miten päästä eteenpäin.
Ja oiskos kenties kohtalotovereitakin?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla kävi aika lailla samoin eli yläasteella jättäydyin jotenkin porukoiden ulkopuolelle. Hyvä puoli on ollut tietty se, että sitä kautta on tullut pysyttyä erossa kaikenlaisesta pahanteosta, mutta alkaa käydä elo yksinäiseksi. Oon nyt abi. En oikeastaan ole ujo. Lukiossa sain heti paljon kavereita, mutta yhtään todellista ystävää mulla ei ole. Nykyiset kaverit on kai jo tottuneet siihen, etten lähde kauheella innolla bailaamaan tms. Joskus kun ne koulussa suunnittelee jotain juttuja ne ei välttämättä edes kysy multa että haluunko tulla kun ne luultavasti ajattelee etten kuitenkaan tule, eli ihan sama homma kuin sulla. Ja huomaan kanssa usein ajattelevani, etten tahdo sekoittaa tai hankaloittaa kenenkään muun elämää. Joskus olisi ehkä ihan kivakin lähteä ulos vähän tuulettumaan, mutta mulla ei myöskään ole kanttia vain tutustua uusiin ihmisiin.
Ens syksynä mä aloitan jatko-opiskelut ja saatan ehkä muuttaa toiseen kaupunkiinkin. Ehkä sitä sitten saa otettua itsestään irti sen verran, että lähtee täysillä mukaan muiden juttuihin. Tai sitten ei...
Alotin syksyllä yläasteen ja oon jättäytymässä pois porukoista, en tiiä itsekkään miksi, tuntuu vain ettei kukaan ole oike ystävä. Haluisin mennä toisaalta porukoiden mukana mutta löydän itseni silti aina kotoa istumasta. Yksinäisyyden pistän muiden syyksi, enkä aina haluaisi myöntää että vika on itsessäni.
Tuttu tunne..olen aina ollut ujo ja minun on ollut vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin. Ala-asteella minulla oli paljon ystäviä ja se bestiskin löytyi. Sitten yhtäkkiä yläasteella tuntuikin siltä, etten omista yhtään ystävää. Vanha ala-asteen bestiskin meni eri kouluun kuin minä. Koko yläasteen ajan huuhailinkin enimmäkseen yksinäisenä ja hiljaisena olentona, jolle kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa. Eikä minulla ollut heille. Sitten lukiossa, kun ei enää ollut niin tärkeää omistaa ystäviä ja olla suosittu, alkoi hupaisaa porukkaa liittyä seuraani. Tajusin, että minullahan on kavereita.
Kirjoituksista on nyt pari vuotta ja kaverit ovat hajaantuneet tekemään omia puuhiaan. Silti säännöllisesti tapaamme ja pidämme hauskaa. Vanha ala-asteen bestiksenikin on vielä hyvä ystäväni, ja täytyy myöntää, että sieltä yläasteelta kaiken harmaudenkin keskeltä jäi minulle muutama ystävä vielä näillekin päiville. Samoin lukiosta.
Uusia ystäviä en ole lukion jälkeen saanut, se ei ole helppoa. Yritänkin pitää kiinni vanhoista ystävistäni sitäkin tiukemmin.
Se, mitä kai yritän kertoa, on että ei kannata lannistua yläasteella. Se on pahaa aikaa myös niille, joilla on ystäviä. Juu, katsellaan ja elellään, eiköhän jokaisen elämään joku höyrypää- ystävä tempaudu ennemmin tai myöhemmin.
Ja aikansa yksinäisyyskin on kehittävää..keksin tuon juuri itse. :)